Risto Lehtonen ja Reijo Vainio ovat olleet ystäviä kahdeksan vuosikymmentä. Samaan ukkojen ystäväkööriin kuuluu kaikkiaan viisi miestä.

Risto Lehtonen ja Reijo Vainio kahvittelevat yhdessä Vihdin Nummelassa Albertinkadulla. Näin on tehty jo vuosikymmenien ajan. Kylässä käydään puolin ja toisin.

Asuinalue on muuttunut 800 hengen pikkukylästä 15 000 asukkaan taajamaksi. Elämä on muutenkin tänä päivänä kovin erilaista kuin miesten nuoruusvuosina 1950-luvulla.

– Aiemmin kaikki tervehtivät toisiaan. Nykyään vastaan askeltaa harvoin vanha tuttu, Risto sanoo.

Vaikka kotipaikan näkymät ovat muuttuneet täysin, on viiden hengen porukka pitänyt yhtä läpi vuosikymmenten. Joukkoon kuuluvat Riston ja Reijon lisäksi Harry Åkerman, Lasse Noro ja Eero Hiidenvesi.

Miesten ystävyys alkoi kansakoulussa. Samanikäiset Risto ja Reijo istuivat jopa vierekkäin pulpetissa kaikki alakoulun vuodet.

– Kolmeen muutamaa vuotta vanhempaan poikaan tutustuttiin välitunneilla, muistelee Reijo.

Sunnuntaina leikittiin rosvoa ja poliisia

Koulun pihan lisäksi leikkipaikkana oli kylän keskusta eli nummelalaisille Piste. Nykyisin paikalla on vilkas liikenneympyrä, mutta 1950- luvulla siinä oli pelkkä puinen sähkötolppa.

Miehet muistelevat, kuinka vain muutamalla varakkaalla kylän miehellä oli auto, muuten liikuttiin hevosilla. Hiekkainen, sateella jopa mutainen Piste sopi siis hyvin poikien leikkitantereeksi.

– Kuutena päivänä viikossa oltiin koulussa, mutta sunnuntaina keskusta täyttyi kylällä kirmaavista rosvoista ja poliiseista, Reijo muistelee.

Lisäksi pelattiin yhdessä teikkaa, harjulla hiihdettiin tai laskettiin mäkeä, ja kesäisin vietettiin paljon aikaa Hiidenvedellä Papinsaaressa.

Politiikka jakoi kylän kahtia

Risto oli koulussa hyvä matematiikassa. Reijo ei pärjännyt siinä ollenkaan, mutta hän muisti helposti maantiedon ja historian läksyt. Pojat auttoivat toinen toistaan. Reijo lupasi jopa laulaa laulukokeessa Riston puolesta, Ristolle kun mokoma lurittaminen oli kauhistus.

Koulu ja kirkko olivat aikansa auktoriteetteja. Opettajaa pelättiin eikä apua koulutehtäviin pyydetty. Tukiopetuksesta ei ollut tietoakaan. Oli vain pärjättävä.

Sodan jälkeen koulun henki oli isänmaallinen, kirkko osana sitä. Kylän väki jakautui poliittisesti kahtia. Se rajoitti kylän lasten ja nuorten yhdessäoloa.

Työväenliikkeeseen kuuluvien perheiden lapset urheilivat eri kentällä kuin isojen maatilojen, poliisien tai lääkärien lapset. Paikallinen työväentalo palveli eri ihmisiä kuin läheinen seurojentalo. Kavereita leikkeihin löytyi kuitenkin aina.

Ja lasten perään ei juuri katseltu. He leikkivät miten halusivat, missä halusivat.

– Vanhemmat eivät rajoittaneet tai asettaneet kotiintuloaikoja. Eikä niitä tarvittukaan. Pahanteko ei meillä ollut mielessä, vaan leikittiin rehdisti yhdessä, sanovat miehet.

Välillä meno oli kyllä hurjaakin hurjempaa. Miehet muistelevat Harryn tekemää kelkkaa, jolla laskettiin talvisin harjun rinteiltä koko kylän läpi. Pisteellä taksimiehet varoittivat lujaa kiitävästä poikaporukasta, jotta ne muutamat kylän autot osasivat väistää hurjalla vauhdilla alas kulkevaa kelkkaa.

Katekismusta ja lavatansseja

Rippikouluun menivät silloin kaikki. Risto ja Reijo kävivät rippikoulunkin yhdessä. Molemmat olivat jo 14-vuotiaina työssä, mutta työpäivän jälkeen he istuivat vuoden verran paikallisen kirkkoherran edessä katekismusta opettelemassa. Kokemus ei ollut riemastuttava mutta kirkkoon kuuluvat yhä molemmat.

Ja kun tanssijalkaa alkoi vipattaa, lähtivät viisi nuorukaista tansseihin yhdessä.

– Kesäisin tanssittiin ensin Nummelan Palokunnan lavalla, mutta kun se purettiin, suunnattiin tanssilavalle Nummenkylään. Lauantaisin ahtauduttiin koko porukalla taksiin, keskiviikkoisin ajettiin paikalle polkupyörillä, Reijo kertoo.

Risto sanoo viihtyneensä enemmänkin lavan takana poikain kanssa viinaksia maistellen, mutta Reijo nautti tanssimisesta. Joskus hän pokkasi tytön tanssiin Ristonkin puolesta.

Jaetut ilot ja surut

Myöhemmin jokainen köörin nuorista miehistä löysi rinnalleen vaimon, perustettiin perheet. Kaikki muut miehet ovat ainakin jossain vaiheessa elämää tehneet työtä yhdessä peltiseppinä tai rakennuksilla, mutta Harry päätyi kellosepäksi.

Nuoret parit järjestivät yhdessä vappujuhlia ja syntymäpäiviä ja matkustivat ja retkeilivät porukalla. Kymmenen vuotta Reijo ja Harry suuntasivat joka kesä viikon pyöräretkille ympäri Suomea.

Eikä tässä porukassa ole koskaan riidelty, kukaan ei ole mököttänyt turhasta. Risto ja Reijo kiittävät reiluja kavereitaan: aina on pidetty yhtä ja autettu toinen toistaan, jaettu ilot ja surut yhdessä.

”Vaikka elämä heittelee, kannattaa ystävistä pitää aina hyvää huolta.”

Edelleen kyläillään ja kävellään, ja osa miehistä käy yhdessä kuntosalilla. Jutut kulkevat nyt enemmän menneessä kuin tulevassa – ja muisteltavaa totisesti on. Ovathan nuorimmat Risto ja Reijo jo 86-vuotiaita, ja Eero vanhimpana täytti juuri 89 vuotta.

Kaikilla jalat eivät enää kunnolla kanna, kihti voi kolottaa, selkä on taipunut kumaraan ja yksi on sairastunut Alzheimerin tautiin. Pillerit ovat päivien pelastus. Jokainen asuu kuitenkin yhä kotona ja yhteys on säilynyt.

Näistä miehistä voi jokainen ottaa oppia. Riston ja Reijon ohje nuoremmille on yksinkertainen: kunnioittakaa toisianne. Vaikka elämä heittelee, kannattaa ystävistä pitää aina hyvää huolta.

Koko ukkokööri asuu edelleen Nummelassa maksimissaan viiden kilometrin etäisyydellä toisistaan. Aina jutellaan kun tavataan – niistä kaikkia yhdistävistä monien vuosikymmenien päivistä.