Jeesuksen sanoja toisen posken kääntämisestä pidetään usein idealistisena haihatteluna, jolla ei ole sijaa kovien realiteettien maailmassa. Pitää olla kova koville, ei saa näyttää heikkoutta, jotkut ymmärtävät vain voimaa. Silti, kun tarkastellaan maailmaa ja sen ongelmia aivan pohjamutia myöten, kohtaamme todellisuuden, jossa voimankäytöllä ja kovuudella saavutetaan lopulta suhteellisen vähän. Ennemmin tai myöhemmin sen käyttö kääntyy itseään vastaan. Järjestysvaltaa, jolle on annettu tehtävä rajoittaa väkivaltaa ja suojella ihmisiä, tosin tarvitaan, mutta voimankäyttö ei koskaan ole perimmäinen ratkaisu. Sen huonoja vaikutuksia tosin voidaan ja tulee minimoida ja heikompia ehdottomasti suojella voimaakin käyttäen. Yhteinen hyvä elämä voi kuitenkin pohjimmiltaan rakentua vain luottamukselle ja vapaaehtoiselle toistemme huomioon ottamiselle. Sitä tukevat lait, käskyt, säädökset ja rangaistukset, jotka ottavat huomioon ihmisluonnon realiteetit. Hyvä elämä ei rakennu pakolle vaan sen viisaalle näkemiselle, mikä on eduksi meille itse kullekin. Katumus ja anteeksianto avaavat mahdollisuuden rehelliselle itsetuntemukselle ja kasvulle.

Meidän päivinämme on hyvä edelleen muistaa, ettei pidä tuudittautua sellaiseen ajatteluun, että sotilaallinen voima ratkaisee kaiken. Jatkuvasti tulisi kamppailla myös sen eteen, että elämää rakentaville voimille, rauhalle ja sovinnolle voitaisiin raivata tilaa. Jeesus ohjeistaa: ”Olkaa viekkaat kuin käärmeet, mutta viattomia kuin kyyhkyset”. Pahaa ei voiteta pahalla vaan viime kädessä hyvällä. Esivalta ei miekkaa turhaan kanna, mutta elämän luonne sotapalveluksena eli kamppailuna hyvän puolesta pahaa vastaan niin itsessä kuin elämässä yleensäkin, ei tarkoita sitä, että sota olisi tavoiteltava ihanne. Rauha maassa, ihmisillä hyvä tahto, on välttämätön tavoite. Maailmanlaajat ongelmat uhkaavat elonkehää jo muutenkin. Ongelmille, kuten miten tuhoisa sota saataisiin päättymään ja diktaattorit pysymään aisoissa, pitää pyrkiä löytämään mahdollisimman kestävät ja oikeudenmukaiset ratkaisut. Väistämättä ne jäävät silti tässä ajassa vajavaisiksi ja yhä uudelleen työtä, vaivaa ja varautumista edellyttäviksi.

Kun pintaa raaputetaan, voidaan myös kansanviisaudesta löytää kaikuja samantyyppisestä ajattelumallista, jota Jeesus tarjoaa pahan voittamisesta hyvällä. Onhan rakkauden vaatimus istutettu Jumalan luomistyöhön kauttaaltaan, vaikka synti eheyden särkikin. Elämän ylläpitäminen edellyttää toisen sijaan asettumisen ja lähimmäisenrakkauden saavan ainakin jossain määrin sijaa jo luonnostaan myös langenneessa maailmassa. Lisäksi kristillinen perinne ja Raamatun viisaudet ovat jo yli vuosituhannen vaikuttaneet lähes koko Euroopassa. Sanonnat ammentavat tästä traditiosta: ’Niin metsä vastaan kuin sinne huudetaan’, ’hunajalla saa enemmän kärpäsiä kuin etikalla’, ’kateus vie kalatkin vedestä’, ’maltti on valttia’ tai Raamatun sananlaskuihin palautuen: ’joka kuoppaa toiselle kaivaa, itse siihen lankeaa’. ’Rehellisyys maan perii’.

Yhteyden rakentamisen näkökulmasta on enemmän kuin selvää, että jos molemmat pukarit lisäävät vain negatiivisia asioita puntariin, ei koskaan päästä tasapainoon tai siihen, että punnukset painuisivat hyvän puolelle. Lopulta ainut kestävä pohja edetä epätäydellisessä maailmassa on yhteyden ja sovinnon rakentamisen prosessi, jossa Jumalan elämää ylläpitävä toiminta ja ennen muuta hänen armonsa Kristuksessa on tie toivon tulevaisuuteen. Syntien ansioton anteeksianto on uudeksi luovaa todellisuutta, peruskivi tai kulmakivi, jolle rakentaa, ei siis ulkoistettu avaimet käteen -malli, joka rahalla voitaisiin ostaa. Herra on huonetta rakentamassa, niin ettei vaivannäkö armon, anteeksiannon ja rakkauden talossa ole koskaan turhaa. Siinä on kysy hyvyyden realismista, joka tuo rumuuteen hyvyyden kauneuden. Kyyninen katse näkee kaikessa vain negatiivista, uskon lahja auttaa näkemään paremmin, ainoan rakentavan ja uutta elämää luovan todellisuuden valossa, Kristuksen silmin.

Sain ylioppilaslahjaksi äidin serkulta Pälkäneen lukiosta kirjoitettuani vuonna 1988 huoneentaulun, jossa sanotaan: ”Pidä Jumalan käskyt elämäsi ainoana ohjenuorana, silloin tiesi ei koskaan johda harhaan eikä onnettomuuksiin, vaan iloon, menestykseen ja ihanaan päämäärään.” Tässä ohjenuorassa on vinha perä, varsinkin, jos se luetaan Jeesuksen sanojen ja päivän evankeliumin julistaman kultaisen säännön valossa. Käskyjen ydin on rakkaus, Jumalan lahjoittava rakkaus, joka meille lahjoitettiin Jeesuksessa Kristuksessa kestävän elämän perustaksi. Kultainen sääntö sanoo: ”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.”

Jokainen toki haluaa vaikkapa sitä, että hänen perustavat inhimilliset tarpeensa, kuten hengissä pysyminen ja ihmisarvoinen elämä, toteutuisivat. Tältä pohjalta on lainsäädännössäkin säädetty perusoikeuksista, kuten: yhdenvertaisuus, oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen, uskonnon ja omantunnon vapaus, sananvapaus, omaisuuden suoja, oikeus sosiaaliturvaan, oikeusturva jne. Epäselvässä lain tulkintatilanteessa painotetaan vaihtoehtoa, joka parhaiten turvaa perus- ja ihmisoikeuksia ja jos painavat syyt edellyttävät, voi olla poikkeuksia, kunhan poikkeus on välttämätön, tilapäinen ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten mukainen. Tämän puntaroiminen tosin ei ole aina helppoa, sydäntä ja järkeä tarvitaan.

Arkinen kutsumus on erityinen paikka toteuttaa kultaista sääntöä. Tähän kasvamisessa keskeistä on se työ, mitä kodeissa ja koulussa tehdään. Itse sain näitä eväitä nykyisen Pälkäneen alueelta, kun isäni tultua valituksi Luopioisten kirkkoherraksi muutimme Luopioisiin kevättalvesta 1984, rippikouluvuotenani. En tosin isän rippikoulua käynyt vaan muualla. Luopioisten yläasteella Aitoossa ja Pälkäneen lukiossa sain ammentaa monenlaista oppia elämääkin varten. Sittemmin on käynyt ilmi, että etenkin äidin puolelta, mutta myös isän puolelta, sukulaisia on ollut työtä tekemässä täällä aiemminkin mm. Pälkäneen pappeina tai muuten hengellisinä vaikuttajina 1600-luvun lopulta alkaen. Pälkäneen aapiskukko lukiopitäjäni entisessä vaakunassa muistuttaa kristillisen opetuksen tärkeydestä, armon kalliista lahjasta ja jokaisesta uudesta päivästä lahjana. Se on muistutus myös toivosta, joka kajastaa ylösnousemuksen aamussa kerran, jolloin rakkauden lakia ei enää tarvita, koska Jumalan lahjoittava rakkaus on kaikki kaikessa.

Saadusta lahjasta ja kutsumuksesta muistuttaa itseäni kuluvana vuonna myös se, että tulee 30 vuotta pappisvihkimyksestäni, jonka toimitti piispa Yrjö Sariola Lapuan tuomiokirkossa 24. elokuuta. Kaikki olemme kutsuttuja kasteessa uskon ja rakkauden tiellä kasvamaan ja toimimaan, mutta jotkut meistä kutsutaan myös sanaa ja sakramentteja elinikäisessä kutsumuksessa palvelemaan. Itselläni se on merkinnyt paitsi papintyötä seurakunnassa myös opettamista ja kirjoittamista sekä kristittyjen yhteyden etsimistä keskustellen ja rukoillen yhteisen todistuksen ja palvelun tukemiseksi. Sana, rukous ja kätten päällepaneminen merkitsivät rukousta Hengen lahjojen saamiseksi pappisvirkaan. Ilman niitä ei hengellistä työtä voi tehdä, koska siinä on kyse lopulta itsensä Kristuksen työstä, jota ihmiset tekevät omien lahjojensa kautta yhteisen uskon talletuksen ja tarjolla olevan armon todellisuuden kantamina. Raamattu opastaa nöyrään tunnustukseen, kiitokseen ja rukoukseen: Minä uskon, auta minun epäuskoani. Anna lahjasi, suurimpana niistä rakkaus.