Minulta on kysytty jo useamman kerran joogan ja kristinuskon välisestä jännitteestä. Etenkin Hiljaisuuden joogan soveltuvuudesta kristitylle on kysytty. En itse ole joogi, mutta erilaisissa aatevirtauksissa kahlanneena ajattelin kirjoittaa tämän postauksen, jotta olisi joku linkki, jota jakaa omaa kantaani kysyjille.
Jooga voi nykyään tarkoittaa melkein mitä tahansa. Länsimaissa se mielletään kaupallistumisen myötä lähinnä fyysiseksi harjoitteeksi, jossa keskiössä ovat asennot eli asanat. Niihin voi liittyä hengitystekniikoita ja joskus kehotietoisuutta lisääviä harjoitteita. Alun perin sanskritin sana jooga tarkoitti yhteenliittämistä tai keskittymistä johonkin, ja perinteiset joogamuodot painottivat palvontaa, meditaatiota, oikeaa toimintaa ja sisäistä harjoitusta – eivät niinkään fyysisiä asentoja.
Varsinainen “asentojooga” on nuorempi ilmiö. Nykyinen “jumppajooga” on ikään kuin irrallinen puro, joka on niin kaukana siitä alkuperäisestä hengellisestä koskesta, että joiltain osin on vaikea puhua edes samasta vesimassasta. Se keskittyy asentoihin, hengitykseen ja kehon huoltoon, ei tantrisiin initiaatioihin tai salattujen oppien siirtämiseen.Heli Harjunpään kehittämä Hiljaisuuden jooga rakentuu tämän “jumppajoogan” päälle: siinä on poimittu hathajoogasta asennot ja yhdistetty ne kristillisistä lähteistä nouseviin rukouksiin. Kyse ei ole minkäänlaisesta gurujoogasta tai henkisten kykyjen avaamisesta. Vähän tyhmästi yksinkertaistaen se on sama asia kuin jos yhdistäisit kuntosaliharjoittelun ja Isä meidän -rukouksen.
Tätä ei pidä ottaa kritiikkinä Hiljaisuuden joogaa tai muita maallistuneita joogamuotoja kohtaan. Harjoitus voi tehdä hyvää keholle, lisätä kehotietoisuutta ja rauhoittaa mieltä. Ulkoinen muoto voi palvella myös sisäistä elämää, jos siihen liitetään kristillinen rukous. Joidenkin kristillisten tahojen joogavastaisuutta leimaa ajatus kontaminaatiosta: koska jooga on syntynyt hindulaisessa kulttuurissa, se kantaa väkisinkin epäjumalien palvontaa mukanaan. On toki totta, että esimerkiksi aurinkotervehdys on alun perin ollut auringonjumala Suryan kunnioittamista, ja jos tämä aiheuttaa omassatunnossa kolkutusta, liikesarjaa ei kannata tehdä.
Kuitenkin ajatus siitä, että asennot itsessään vetäisivät puoleensa henkivaltoja, ei kestä tarkastelua: venyttely tai liukastuminen outoon asentoon voisi vahingossa avata portaalin ktooniseen supiloukkuun. On aivan eri asia harjoittaa tantrista kaulajoogaa muinaisessa hikimajassa kuin käydä ostoskeskuksen äijäjoogassa lounastauolla. Jos joogan fyysinen harjoittaminen on automaattisesti hindulaisuutta, silloin mindfulness-harjoitukset olisivat buddhalaisuutta ja osa esimerkiksi aikidon alkuverryttelyistä shintolaisuutta. Nämä laajalle levinneet harjoitteet ovat täysin maallistuneita ja menettäneet alkuperäiset sisäiset mekanisminsa: niiden avulla on mahdotonta availla kolmansia silmiä tai ottaa yhteyttä emoalukseen, vaikka niitä harjoittaisi vuosia.
Jos mielen tyhjentäminen mieleen nousevien kuvien hylkäämisellä, hengitykseen keskittymisellä jne on buddhalaisuutta, lienee myös aavikkoisien ja -äitien harjoittama mielen vaientaminen ennen rukoukseen ryhtymistä, “mielen vartiointi”, jonkinlainen buddhalaisuuden muoto. Kontaminaatiomallia voidaan toki soveltaa myös kristinuskon sisällä vaikuttaviin liikkeisiin. Evankelis-luterilaisissa seurakunnissa kasvava ylistyskulttuuri matalakirkollisine elementteineen on yhä tutumpi etenkin nuoremmille sukupolville. Karismaattis-evankelikaalisista ympyröistä kasvanut liike edustaa alunperin useimmiten reformoitua ajattelua, jossa mm. Kristuksen todellinen läsnäolo ehtoollisaineissa kiistetään – minullekin on ehdotettu, että viinin sijaan ehtoollisella voitaisiin käyttää mehua. Kontaminaatiomallin mukaisesti voitaisiin siis ajatella, että ylistysmusiikin käyttö ja ylistysiltojen salliminen johtaa automaattisesti luterilaisesta katsontakulmasta eukaristiseen harhaoppiin.
Kristityn näkökulmasta kysymys on lopulta sydämen asenteesta. Jos fyysinen harjoitus auttaa rauhoittumaan ja keskittymään rukoukseen, se palvelee kristillistä elämää. Jos taas tavoitteena on “valaistuminen” tai henkisten voimien etsiminen, ollaan jo jonkin toisen uskomusjärjestelmän puolella.Kristillinen perinne on aina osannut omaksua ja jalostaa ympäröivän kulttuurin elementtejä. Joulukuusi ja kynttilät eivät tee kenestäkään pakanaa, vaikka niiden juuret ovat muualla kuin Betlehemissä. Samalla tavoin Hiljaisuuden jooga voi olla väline rukouksen ja keskittymisen tueksi, ei automaattinen hengellinen riski.
En ota kantaa siihen, pitäisikö kristityn joogata vai olla joogaamatta. Lähinnä toivoisin, että argumentointi olisi parempaa.
Jumala näkee sydämeen – ei siihen asentoon, johon olemme sen sattuneet taivuttamaan.
