Olin jo huojentunut. Tänä kesänä selvisimme ilman rippikoulukohuja! 

Juuri kun olin laittamassa kuohuojuomaa kylmään, Iltalehti älähti. ”Kolme poikaa joutui jättämään Outokummun ja Polvijärven seurakunnan rippileirin kesken viime viikolla, koska yksi pojista söi leirillä elävän sammakon.”

Olen harmistunut. En niinkään sammakonsyönnistä, vaan siitä että pojat lähetettiin kotiinsa kesken leirin. Elävän sammakon syöminen on tietenkin inhottava temppu sammakkoa kohtaan, ja Suomen lain mukaan sammakko on rauhoitettu eläin. Lisäksi leirin pastori kertoo poikakolmikolla olleen jo aiemmin ”leiriä häiritsevää käytöstä”. 

Silti. Koskapa leireillä ei pientä ”häiritsevää käytöstä” olisi? En ole mikään rippikoulutyön konkari, mutta olen ollut pitämässä toistakymmentä riparia. Tiedän, että joukossa hölmöys tiivistyy, ja nuorisojoukossa lisäksi villiys, levottomuus ja niin edelleen. 

Joskus joku yrittää karata yöllä toiseen huoneeseen. Joskus musiikki soi liian lujalla. Joskus oppitunneilla hölistään, ja väittelytilanteitakin tulee. Olen joskus joutunut soittamaan vanhemmille kotiin ja juttelemaan ongelmakäyttäytymisestä. Sellaista se on. Mutta se kuuluu nuorten kanssa tehtävään työhön.

Muistan neuvolassa kerrotun, että vanhemman kannattaa valita taistelunsa. Sama koskee rippikoulutyötä. Kauanko yhteen alatyyliseen sanaan kannattaa uhrata leirin arvokasta aikaa? Paljonko kannattaa antaa tilaa yhdelle hölmöilylle? Mennään eteenpäin, sanoisi Timo Jutila.

EN HALUA ottaa enempää kantaa yksittäiseen tapaukseen. Toivon silti pappiskollegoiltani yhä syvempää ymmärrystä siitä, että rippikoulun keskeyttäminen on vakava asia. Rippikoulu ei ole päihdevalistusta, seksivalistusta tai käytöskoulua.

Nuorelta saa vaatia muiden huomioon ottamista, ja rippikoulusuunnitelmaan on suhtauduttava vakavasti. Mutta silti, kuten kirkkomme nettisivutkin linjaavat: rippikoulun ”tavoitteena on, että nuori löytää rukouksen ja jumalanpalveluksen tapana olla ja elää Jumalan kasvojen edessä”. Se on se iso asia. 

Myönnän, että minultakin on meinannut mennä kuppi nurin nuorten naureskellessa ehtoollisharjoituksessa. Joskus olen todistanut suoranaista ”ei voisi vähempää kiinnostaa”-asennettakin. Ja silti — voisiko olla kauniimpaa kuin konfirmaatioon mahdollisten vastoinkäymisten kauttakin asteleva nuori, valkoinen alba yllään?

Evl.fi-sivustolla tunnistetaan suorittamisen uhka. Sivuilla seisoo, kuinka konfirmaatiosta voi joskus muodostua tilanne, ”jossa olennaisinta on nuorten hyvä käytös. Sekin on ok, mutta konfirmaatiomessun tärkein anti on hengellinen. Nuori tunnustaa oman uskonsa, hänet siunataan ja hänen puolestaan rukoillaan.” Mikä voisi olla tärkeämpää? Vaikka veet ja peet joskus lentelisivät ja joskus leirin vetäjien hermoja koeteltaisiin, voiko silti olla tärkeämpää? Vaikka leireiltä pois heitetyille nuorille usein tarjotaankin vaihtoehtoisia suoritustapoja, ovat ne monelle perheelle laiha lohtu.

MONELLE PERHEKUNNALLE rippikoulu on edelleen merkittävä etappi. Monelle nuorelle se saattaa nykyään olla ensimmäinen kerta, kun kristinuskon äärelle pysähdytään. On meistä kiinni, onko se viimeinen. 

Ja vielä niistä sammakoista. Elävien sammakoiden syöminen on tietysti hölmöä ja väärin. Voisiko vastaavassa tilanteessa kuitenkin ennemmin lausahtaa Nasaretin miehen hengessä: ”En minä sinua tuomitse — mene äläkä enää sammakoita syö?”