Nyt paljastan teille nakertavan pelonaiheen. Se nousee monena sunnuntaina Raamatun tekstien lukemisen jälkeen niin kuin se teki tälläkin kerralla. Evankeliumi, kirjeteksti ja Vanhan testamentin teksti piirtävät rajaa. Israelin kansa horjuu rajalla, kahden välillä. Varhaisten kristittyjen loistaminen pimeän maailman keskellä pysyy niin kauan, kun he ponnistelevat rajan oikealla puolella. Jeesuksen vertaus pidoista puhuu rajasta. Jotkut eivät ehdi ottamaan vastaan kutsua ja he joutuvat kerralla yli rajan, sille väärälle puolelle.

Tällaisia pyhien tekstejä ei ole vain nyt kesäkuun viimeisenä sunnuntaina, vaan tämän tästä tuovat kirkkovuoden raamatunkohdat mieleen saman epävarmuuden. Olenkohan ollenkaan oikealla puolella? Mitä jos päinvastaisista yrityksistä huolimatta olen astunut yli rajan ja portti on kopsahtanut selkäni takana lopullisesti kiinni?

Raamatun tekstien herättämää epävarmuutta ei yhtään helpota se, että näyttää siltä kuin ihmisillä olisi todella erilaiset käsitykset siitä, mikä on rajan sisäpuolella, mikä sen ulkopuolella. Minulle tärkeä arvo ja toimimisen tapa on joillekin kirkon porukoille sitä, mikä menee pimeyden voimien puolelle. Mitä he arvostavat ja pitävät tärkeänä kristitylle on taas minun näkökulmastani rakkaudettomuutta, siis poissaoloa Jumalasta ja hänen valtakunnastaan.

Kun riittävästi pyöriskelee näillä rajapinnoilla, täytyy käydä haukkaamassa happea muilta ajattelijoilta. Niin tein minäkin ja kertasin pelastusopin luterilaisittain. Sehän menee näin: yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden. Pappina tämän tietty pitäisi olla itsestään selvää, että kasteessa ihminen saa kaiken tarvittavan. Jumala armollisuuttaan varustaa meidät tähän elämään. Kaste lahjoittaa uskon ja siinä ihminen vastaa myönteisesti Kristuksen yhteyden kutsuun. Sellainen pelastuspaketti, jota varten ei tarvitse tehdä tai osata mitään, niin kuin pienten vauvojen kasteessa sen sanoitan.

Mutta ei Luther kuitenkaan ajatellut, että ihminen voisi jättää kasteen jälkeen jumalajutut sikseen. Vapaan tahdon omaava ihminen voi kääntyä pois Jeesuksen seuraajien joukosta ja hän voi hylätä pelastuksen.

Tätä samaista kelaa olen pyörittänyt ennenkin päätymättä mihinkään varmuuteen. Siksi on parasta vaihtaa suuntaa ja tarttua kiinni päivän Vanhan testamentin sanoista, joissa Jumala puhelee ihmisilleen.
” Lempeästi, rakkauden köysin
minä vedin sitä luokseni.
Niin kuin mies syöttäessään juhtaansa
nostaa ikeen sen niskasta,
niin minä käännyin Efraimin puoleen
ja annoin sen syödä.”
Ja täältä löytyy se rakkaus ja armollisuus, jonka pohjalta tämän päivän tekstejä tulee lähteä katsomaan.

Ajattelen, että se miksi tämä Jeesuksen vertaus herättää tunteita, on sen tunnistettavuus. Vaikka meistä harva enää viljelee työkseen maata saatika käyttäisi härkiä maatöissään, on tämän vertauksen sanoma ilmeinen. Tässä puhutaan siitä, kuinka taivaan valtakunnan pitoja enemmän ihmistä kiinnostavat hänen omat kiireensä. Nämä esimerkit minun elämästäni, vaihda itsellesi sopivat – keskittyä stressaamaan vieraskielistä puhetta niin, että läheisetkään ei oikein saa huomiota. Puuhastella töitä niin myöhään, ettei jaksa enää pysähtyä rukoukseen. Syyllistyä rukouksettomuudesta niin, ettei kykene kokemaan Jumalan läsnäolon hyvää tekevää voimaa.

Jeesus puhuu vertauksessa ja evankeliumissa kyllä rajasta. Hän muistuttaa meitä valinnoista, mutta hän ei ole se tuimailmeinen tuomari, joka odottaa pääsevänsä lajittelemaan rajanylittäjiä toisiin. Lähtökohta on huomattavasti lempeämpi, näin haluan uskoa vankasti. Lähtökohta on Jumalan rakkaus.

Jeesus puhui eläessään siitä, kuinka Jumalan valtakunta on koettavissa tässä todellisuudessa häivähdyksinä ja kerran toisella puolella kokonaan. Ajattelen, että hänen motivaationsa on johdattaa meidät ihmiset tähän kokemiseen nyt ja sitten.

Miten Jumalan valtakunnan voi sitten kokea jo nyt? Minusta tässä vertauksessa on kysymys opastuksesta siihen. Miten meidän tulisi elää, että saisimme nauttia taivaallisista onnenhetkistä silloin tällöin?
Entä jos kysymys olisi yksinkertaisesti siitä, että luottaisimme Jumalan rakkauteen ja hyvyyteen. Se tarkoittaisi, että kun kutsu juhlaan ja iloon tulee, ei tarvitse jäädä pitämään huolia huomisen leivästä. Niitä ehtii miettiä myöhemminkin. Se tarkoittaisi, että kun kutsu juhlaan tulee, luvassa on jotain sellaista, joka ylittää vastavihityn puolison seuran. Kun kutsu juhlaan tulee, ei mikään maallinen mammona ole sen vertaista. Sellaisia pilkahduksia taivaan valtakunnasta haluaa mennä juhlistamaan, eikä kysymys ole pakosta tai pelon uhalla menemisestä.

Luottamuksen lisäksi taivasten valtakunnan maistamiseen tässä elämässä tarvitaan avoimuutta Jumalan hyvyydelle. Huoliin, pelkoihin tai arkisen elämän pyöritykseen uppoutuminen estää avoimuuden. Kutsu iloiseen juhlaan voi mennä ohitse, jos antaa kaikki voimavaransa murehtimiselle tai omin voimin hankitulle maalliselle hyvinvoinnille.

Se hyvyys, jonka Jumalan valtakunnan vilahdukset ihmiselle antavat, on tarkoitettu eteenpäin annettavaksi. Jumalan valtakunnan kokeminen saa toimimaan muiden ihmisten hyväksi. Yhteys rakastavaan Jumalaan karkottaa pelon. Luottamus Jumalan huolenpitoon rohkaisee toimimaan tässä maailmassa niin, että Jumalan valtakunnan kokeminen on mahdollista mahdollisimman monelle.