Kaksi vuorokautta sitten julkaisin otsikossa mainitun blogin. Nyt on aika kiittää kommenteista, kertoa tunnelmista ja siitä, mitä olen oppinut ja ymmärtänyt.

Ensiksi hämmennys. Luulin, että 1000 lukijaa on paljon blogitekstille. Mutta maanantaina kirjoittamani blogi on nyt avattu nyt 36 013 kertaa. Toki joku avaa blogin useamman kerran ja katsoo onko uusia kommentteja. Joku vain avaa sivun, vilkaisee eikä lue. Mutta tuhannet ihmiset ovat lukeneet tekstini ja pysähtyneet pohdintojeni äärelle. Kiitän ja hämmästelen.

Kun kommenttikentässä oli hiljaista, pyysin, että lukijat kertoisivat minulle, mitä ovat kuulleet ja ajatelleet minun kirjoittaneen. Hiljaisuudessa oli nimittäin hieman kammottavaa miettiä, olenko suututtanut sata, tuhat vai kymmenen tuhatta ihmistä. Kävijälaskuri käy, mutta mistään ei minulle välity vihjeitä, miten ihmiset reagoivat.

Eilisen päivän aikana sain noin 15-20 viestiä sähköpostitse ja Facebookissa. Moneen olen vastannut ja muutama on vielä vastaamatta. Puhuin myös yhden pitkän puhelun minulle ennestään tuntemattoman henkilön kanssa. Kiitos viesteistä ja puhelusta.

Sain kiitosta erityisesti siitä, että liikkeen ulkopuolinen henkilö kirjoittaa niin kauniisti. Moni kertoi, miten paljon vanhoillislestadiolaista opetusta, toimintaa ja ihmisiä ymmärretään tahallaan tai vahingossa väärin, miten pilkallisesti ja ivallisesti heistä puhutaan. Moni liikuttui siitä, että nostin esille sitä hyvää, mitä Rauhanyhdistyksissä, ihmisissä ja Suviseuroissa olin nähnyt.

Lopella kunta ja seurakunta ovat järjestäneet yhdenvertaisuustapahtumia, joissa on nostettu esille mm. vieraskielisiin, aistirajoitteisiin, romaneihin, ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaa syrjintää. Uskonnollisesta syrjinnästä on puhuttu Lopella toistaiseksi kovin vähän, mutta ehkä jossain tulevassa tapahtumassa voisi nostaa esille sitä kaikkea ivallista ja loukkaavaa, mitä vanhoillislestadiolaiset ovat kokeneet.

—

Moni minuun yhteyttä ottanut kävi viestissään läpi suunnilleen kaikki blogissa esittämäni asiat. Tällaista analyyttistä ja jäsenneltyä palautetta saan kirjoituksistani äärimmäisen harvoin. Arvostan. Lämmin kiitos vielä kaikille yhteisesti.

Parissa viestissä koin, että lukija oli ymmärtänyt asian toisin, kuin olin tarkoittanut. En sano, että väärin, koska siitä ei ollut kysymys. Eri tavalla. Viesti lähtee kirjoittajalta, mutta merkitys syntyy lukijan ymmärryksessä. Puhumme samaa suomen kieltä, mutta ilman kysymyksiä, kommentteja ja vuoropuhelua ei yhteisymmärrystä synny. Muistan jonkun joskus sanoneen: ”En tiedä, mitä olen teille sanonut, ennen kuin kuulen, miten siihen reagoitte.” Näin kävi tälläkin kertaa.

Ehdottaisin, että jos ei vielä ole järjestetty, tuleville Suviseuroille voisi järjestää opastettuja kierroksia, jossa selitettäisiin mitä seuroissa tapahtuu ja saisi vapaasti kysyä kaikki tyhmät kysymykset. Mitä merkitsee, kun joku nostaa kättä seurateltassa, mitä sana ”evankeliumi” tarkoittaa? Että joku avaisi tervehtimisen merkityksen, ja opastaisi, kuinka liikkeen ulkopuolinen voisi toimia korrektisti, kun joku luulee Rauhanyhdistyksen jäseneksi ja tulee tervehtimään. Toteaisi, että tapakulttuuriin ei kuulu esimerkiksi käyttää asusteita joissa on kannanotto. Ei myöskään Raamatunlauseilla koristeltuja huppareita, joita voisi nähdä joka toisella osallistujalla eräiden muiden herätysliikkeiden kesäpäivillä.

Merkitykset ja tapakulttuuri on monille seuravieraille tuttua lapsuudesta alkaen, mutta kaikkea tätä minä olen opetellut ymmärtämään vuoden 2012 Suviseuroista lähtien.

—

Mainitsin blogissani Jukka Palolan seurapuheen kaksi temppeliä, Jerusalemin ja Gerizimin. Itse mietin, oliko tarkoitus luoda mielikuva, että kansankirkkomme olisi tuo toinen temppeli, jossa palvellaan useita jumalia. Muiden herätysliikkeiden parissa olen nimittäin tottunut siihen, että kritiikki on melko suoraa ja peittelemätöntä. Kysyin itseltäni, kritisoiko Jukka Palola kansankirkkoamme rivien välissä? Oliko puhe ystäväni kuvaamaa ”kaksoisviestintää”?

Mitään yksiselitteistä vastausta tähän en tietenkään saanut, mutta ymmärrän nyt paremmin, että pohdintani kertoo minusta enemmän kuin Jukasta tai Rauhanyhdistyksestä. Tein tärkeän oivalluksen, kun eilinen keskustelukumppani kertoi ajatelleensa, että Gerizimin temppeli on kaikki se, mikä ajaa meitä eroon Jumalasta. Hän ei käyttänyt sanaa ”mammona”, mutta mainitsi omaisuuden, vallan, ihmisten suosion ja muita asioita, jotka voivat ajaa kristittyjä ”toisen vuoren temppeliin”.

Ymmärrän kulkeneeni sivuraiteelle Palolan seurapuhetta kuunnellessani, kun yritin etsiä epäsuoria viittauksia liikkeen kirkkosuhteeseen. Keskeinen sisältö, jonka (ainakin tämä yksi) seurapuheen kuulija oli kuullut ja minulle avasi, on pohdinta oman elämän jumalanpalveluksesta. Palvelenko minä ainoaa oikeaa Jumalaa hengellisessä Jerusalemissa, vai nostanko Jumalan rinnalle epäjumalia kuten valtaa, rahaa, menestystä, ihmisten suosiota ja siten eksynyt Gerizimin temppeliin?

—

Blogini pohdinta perheen sisäisten riitojen anteeksipyytämisestä sai kahtalaisia kommentteja. Joku kertoi, että olin nostanut esille tärkeän asian tarkkanäköisesti: omien tunteiden ja perustarpeiden näkeminen syntinä on vahingollista. Moni kertoi liikkeen sisällä ymmärrettävän, ettei riitely sinänsä ole väärin, vaan ne pahat sanat, mitä riidellessä usein sanotaan, tarkoittaen tai tarkoittamatta. Moni kertoi, että nykyään perheissä ymmärretään aiempaa paljon paremmin lasten yksilöllisiä toiveita ja tarpeita ja niille annetaan tilaa.

Yksi keskustelukumppani oli ymmärtänyt minun tarkoittavan, ettei evankeliumi kuuluisi lapsille. Sitä en missään tapauksessa tarkoittanut, ja arvostan sitä että sain sanoittaa uudelleen, mitä olin yrittänyt sanoa.

Evankeliumi kuuluu kaikille, yhtä lailla lapsille ja aikuisille. Mutta yritin sanoa, että jos omista toiveista, tarpeista, haaveista ja itseä suojelevien rajojen asettamisesta syntyy riita, sitä ei pidä hoitaa evankeliumilla vaan sanomalla: on oikein, että sinulla on omat rajat, omia toiveita, tarpeita ja haaveita. Armoa ei tule kieltää, mutta pitää kertoa, että sinä saat tuntea ja toivoa. Katuvalle syntiselle, lapselle tai aikuiselle, tulee aina julistaa evankeliumi. Mutta jos lapsi oppii häpeämään omia tarpeitaan ja tunteitaan ja katuu sellaista mikä ei ole syntiä, täytyy kasvattaa.

Erityisen vaikutuksen minuun teki yhden isän viesti, jossa hän kertoi, miten valtavan suuri merkitys anteeksisaamisella perheessä on. Hän ja hänen perheenjäsenensä kokevat toistuvasti, kuinka suuri rauha laskeutuu, kun perheenjäsenet saavat siunata toisia evankeliumilla.

Ihailen ja arvostan tätä perheenisää ja monia muita, jotka kertoivat löytäneensä Rauhanyhdistyksen seuroista ja toiminnasta rauhan, turvan ja levon. Se on Jumalan suuri lahja ja aidosti siitä iloitsen. Moni kirjoittaja oli pahoillaan siitä, että mediassa esille nostetaan ristiriidat, tarrat ja toissijaisia mutta hyviä asioita kuten jäätelömyynti. Toimittajat saisivat enemmän yrittää avata, mitä vanhoillislestadiolaiselle merkitsee uskoa evankeliumi omalle kohdalle.

Viestejä lukiessani ymmärsin myös jotain siitä, kuinka suuri asia rauhanyhdistysläiselle on, jos hän jää tai hänet jätetään evankeliumin ulkopuolelle.

—

Mainitsin blogissani seurapuheen kohdan, jossa puhuja muisteli hoitokokousta, jota oli lapsena seurannut. Saamissani palautteissa oli monenlaisia sävyjä. Muutamat muistuttivat aivan oikein, että minulla ulkopuolisena ei ole juurikaan tietoa hoitokokouksista ja silti kirjoitan asiasta kovin vahvasti.

Toiset muistelivat itse näkemäänsä ja kokemaansa hengellisen väkivallan historiaa. Yksi kirjoittaja kertoi minulle myös sellaisista omista vanhoista sanoistaan, jotka oli myöhemmin ymmärtänyt kovin väkivaltaisiksi. Hän oli pyytänyt ja saanut anteeksi hengellisen väkivallan kohteeksi joutuneelta ystävältä.

Anteeksi on saatu ja asian olisi voinut upottaa armon mereen eikä enää muistella. Mutta rehellisyyttä ja suurta luottamusta on kertoa minulle, että itse on ollut myös hengellisen väkivallan tekijä. Minulle syntyi vaikutelma, että tämä ystävä oli tehnyt pitkää ja tärkeää matkaa hengellisen väkivallan varjossa, kohti hyväksyvämpää suhtautumista ja avarampaa armoa.

Tarratoimikuntalaisista sain myös paljon viestejä. Tarratoimikuntalaisiin kohdistunut henkinen, hengellinen ja jopa fyysinen väkivalta todettiin yksiselitteisesti vääräksi. Samalla moni kritisoi sitä, että tarratoimikuntalaiset tulivat ”toisten juhliin” häiritsemään. Viesti on ristiriitainen: tuntui, että samalla kritisoidaan väkivallan tekijöitä ja syyllistetään uhria.

—

Sain paljon analyyttistä, lämmintä ja keskustelevaa palautetta. Myös kriittistä. Mutta yhtään vihaista tai tuohtunutta palautetta, tai sellaista, jossa minun kerrottaisiin olevan kadotuksen tiellä, en blogistani saanut. Eikö näin ajateltu, vai puhutaanko minulle ulkopuolisena kauniisti?

Moni analysoi omaa toimintaansa tarkkaan. Moni kokee huolta yhteisönsä julkisuuskuvasta. Mutta kaiken kaikkiaan toivoisin monelle kohtaamalleni ihmiselle ”pyhää huolettomuutta” olemisessa ja tekemisessä. Toivoisin, että ei tarvitsisi analysoida, itsekontrolloida ja syyllistyä, vaan saisi levollisesti opetella olemaan oma persoonallinen Luoja luoma itsensä.

Kiitän vielä kerran kaikkia teitä, jotka luitte blogini, ajattelitte sitä ja keskustelitte kanssani. Vielä saa laittaa viestiä, jos haluaa, ja yritän vastata jokaiseen viestiin lähipäivinä. Iltapäiväksi täytyy lähteä taas työpaikalle katselemaan, miten Lopen kirkon remontti etenee. On sitten remontoitu kirkko tammikuussa 2026 ja suviseuravieraille vuonna 2028.

Nyt blogini kävijälaskuri näyttää 36 908.