VANHURSKAUTTAMISEN SEURAUKSET

Jeesuksen vertauksessa armottomasta palvelijasta on muun muassa se merkillinen asia, että palvelija ei kaikesta päätellen lausunut minkäänlaista kiitosta tai osoittanut kiitollisuutta isännälleen ja hyväntekijälleen, kun tämä oli antanut hänen velkansa anteeksi. Kun hän sen sijaan kykeni välittömästi menemään ulos ja tarttumaan erästä velallistaan kurkusta, on selvä, että hän oli tunteeton ihminen, joka ei missään vaiheessa osannut arvostaa herransa hyvää tekoa. (Matt. 18:23-35)

Harvoin me kristityt osoitamme niin kostonhimoista asennetta kuin tuo armoton palvelija. On kuitenkin totta, että muistimme on usein yhtä lyhyt kuin hänellä. Jos vertauksen lukee pinnallisesti, sitä saattaa pitää liioiteltuna: onko mahdollista olla niin täysin kiittämätön, kun on juuri saanut anteeksi miljoonien velan?

Tietysti se on mahdollista. Käännä kysymys itseesi ja huomaat. Etkö voisikin täysin unohtaa kaiken, mitä Jumala on antanut sinulle ja aseman, johon hän on sinut korottanut antaessaan anteeksi velkasi ja vanhurskauttaessaan sinut? Eikö ole täysin mahdollista, että lakkaisit arvostamasta kaikkea tätä ja ajoittain jopa kyllästyisit kuulemaan siitä? Paavali haluaa Roomalaiskirjeen 5. luvun alussa kerrata meille vanhurskauttamisemme ihania seurauksia. Viimeiseksi tutkimme Paavalin kanssa neljää suloista siunausta.

Rauha Jumalan kanssa

Ensimmäinen ihana vanhurskauttamisen seuraus on rauha. Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa. Huomaa, että tässä käytetään preesensiä. Rauha on lahja, jonka omistamme tässä ja nyt. “Onko tämä totta?”, saatamme kysyä. Kuinka usein tuntuukaan siltä, että meillä ei ole rauhaa Jumalan kanssa – tai edes itsemme kanssa. On aivan turha väittää, että kristitty on aina iloinen ja tyytyväinen ja täynnä rauhaa.

Paavali puhuu kuitenkin sellaisesta rauhasta, joka ei ole subjektiivinen, joka ei liity tunteisiin tai tunnetiloihin ja joka ei tule ja mene vaihtuvien suhdanteiden mukana. Hän jatkaa heti toteamalla, että kristityllä on koettelemuksia tässä maailmassa. Apostoli puhuu suhteesta, rauhan tilasta, jonka Jumala on asettanut. Kun Jumala on vanhurskauttanut syntisen, rauhan tila on pysyvästi voimassa Jumalan puolelta. Hänen vihansa on tyyntynyt.

Meidän kapinamme, epäilyksemme ja pahat aikomuksemme ovat edelleen olemassa. Jumalan vanhurskauttavasta teosta johtuva rauha on silti jatkuvasti omistuksessamme, vaikka emme aina tiedostaisi sitä tai osaisi arvostaa sitä. Jumala on suurempi kuin sydämemme, joka syyttää meitä. (1. Joh. 3:20) Hän on myös ehdottomasti suurempi kuin sisäinen tyytymättömyytemme tai ajattelemattomuutemme, ja hän on itse solminut rauhan kanssamme. Se kuuluu meille.

Paavali ei unohda muistuttaa, että se kuuluu meille “Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta”. Niin kuin uskon keskipiste on Kristus – sen uskon, jonka kautta meidät on vanhurskautettu – niin myös rauha on lahja, jonka ainoastaan Kristus pystyy meille antamaan.

Koska Jumala on tehnyt rauhan meidän kanssamme, meillä on pääsy hänen armoistuimensa luo. Tämä on toinen ihana vanhurskauttamisen seuraus, jonka Paavali mainitsee: sen kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme. Pysähdy miettimään, kuinka valtava etuoikeus se on! Ovi on auki Jumalan armoistuimen luo. Voin “astua rohkeasti kaikkein pyhimpään Jeesuksen veren kautta”. (Hebr. 10:19) Voin astua suoraan taivaisiin Isäni luo, ja isälleen pyyntönsä esittävän lapsen rohkeudella ja luottamuksella pyytää anteeksiantamusta aina uudestaan.

Jumala on vanhurskauttanut minut Kristuksen tähden. Hän on pyyhkinyt pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli minua vastaan ja naulinnut sen ristiin. (Kol. 2:14) Hän on antanut anteeksi suunnattoman velkani (vertauksessa kymmenentuhatta talenttia). Ja Jumala antaa minulle anteeksi seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. (Matt. 18:22) Hän on luvannut: “minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejänsä” (Jer. 31:34). Minun tarvitsee vain pyytää sitä. Minun tarvitsee vain käyttää hyväkseni vapaata ja ehdotonta pääsyä Jumalan armoistuimen luo, joka minulla on ja jossa nyt seison. Kuinka minä, kurja syntinen, saatoin ikinä päästä sinne? Jälleen Paavali muistuttaa meitä: “Jeesuksen Kristuksen tähden”.

Toivossa kerskaaminen

Ei ole ihme, että apostoli jatkaa: meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo. Tämä on vanhurskauttamisemme kolmas ihana hedelmä: saamme iloita ja kerskata toivostamme. Mutta miten kerskaaminen sopii kristilliseen elämään? Eikö ylpeys käy lankeemuksen edellä? Kerskailu on merkki pinnallisuudesta ja ylpeydestä.

Vanhurskautetulla syntisellä on kuitenkin Paavalin tavoin syytä kerskailla. (Ks. esim. 1. Kor. 1:31 ja Jer. 9:23, 24) Paavali oli entinen ylpeä farisealainen, joka oli monella tavalla joutunut nöyrtymään, joka piti omaa vanhurskauttaan saastana ja kuonana ja kutsui itseään suurimmaksi syntiseksi (1. Tim. 1:15), jota vainot ja koettelemukset vaivasivat ulkoisesti (Vrt. esim. 2. Kor. 7:5: “Sillä ei Makedoniaan tultuammekaan lihamme saanut mitään rauhaa, vaan me olimme kaikin tavoin ahdistetut: ulkoapäin taisteluja, sisältäpäin pelkoa.“) ja “piikki lihassa” sisäisesti (2. Kor. 12:7) – kuinka usein tuo suuri nöyryytetty mies ylpeileekään ja kerskaileekaan sekä vielä kehottaa meitäkin kerskaamaan.

Kerskailemme silloin, kun olemme varmoja asiastamme, kun olemme vailla epäilystä. Mistä Paavali kerskaa? Monista asioista – mutta ei koskaan itsestään. Hän iloitsee Herrassa, hän kerskaa Jumalan armosta, hän ylpeilee Kristuksen rististä. Roomalaiskirjeen luvussa 5 Paavali kerskailee omistamastaan toivosta, varmasta ja vankkumattomasta toivosta, että hän kerran pääsee osalliseksi Jumalan kunniasta Taivaassa. Eikö ihminen kerskaisi kerskaamasta päästyäänkin lakkaamatta, kun hän omistaa sellaisen toivon? (Room. 8:27: “Sillä toivossa me olemme pelastetut”)

Paavalilla on vielä lisää syitä kerskailla. Hän jatkaa: Eikä ainoastaan se, vaan meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset. Mitä järkeä siinä on? Miksi kukaan kerskailisi vaikeuksistaan? Onko Paavalilla marttyyrikompleksi? Kaikkea muuta! Apostoli kiirehtii jatkamaan: “ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa”.

Käytyämme läpi kristillisen elämän koko kirjon, päädymme jälleen toivoon. Kristityn tuleekin todella iloita kaikesta, mikä ruokkii hänen toivoaan. Sillä tämä toivo, kuten Paavali meille kertoo, “ei saata häpeään”. Se ei petä eikä tuota meille pettymystä.

Kuinka usein sinä kerskaat? Katselet ympärillesi ja huomaat, että saatana pitää maailmaa otteessaan. Kristillisessä kirkossa vallitsee välinpitämättömyys ja sen jaloimmat saavutukset ovat mitättömiä tässä epäuskon ja väkivallan maailmassa. Katsot omaan sisimpääsi ja näet heikkoutta, törkeää epäonnistumista ja syntiä – sekä tietysti jatkuvasti läsnä olevaa koettelemusta, joka tekee elämän niin hankalaksi. Kuinka masentava kuva! Mutta luuletko, että se oli erilainen Paavalin aikana? Huolimatta kohtaamastaan väkivaltaisesta vastustuksesta, joka kohdistui hänen henkilöönsä ja työhönsä Kristuksen lähettiläänä, Paavali saattoi kerskata ja riemuita. Sillä koettelemukset ovat vain Jumalan työväline, jonka kautta toivomme vahvistuu.

Opettele siis kerskailemaan. Kristuksessa sinulla on kaikki: syntien anteeksiantamus, Kristuksen täydellinen vanhurskaus, rauha Jumalan kanssa, pelastus, kaikki taivaalliset aarteet. Lisäksi olet täällä maan päällä Jumalan pyhä, Kristuksen kuninkaallisen papiston jäsen (1. Piet. 2:9), sen kansan jäsen, jonka hän on lunastanut omakseen. Se kansa elää toivossa, iankaikkisen kirkkauden toivossa. Opettele kerskaamaan!

Pelastuksen riemu

Neljäs vanhurskauden hedelmä on pelastuksen riemu. Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta. (Room. 5:9, 1. Tess. 1:10: “Jeesusta, joka pelastaa meidät tulevasta vihasta”.) Pelastus on sen toivon perustus ja sisältö, jonka me kristittyinä omistamme. Paavali puhuu pelastuksesta jakeissa 9 ja 10 Roomalaiskirjeen luvussa 5. Molemmissa kohdissa hän käyttää futuuria. Pelastuksemme kuuluu tulevaisuuteen: “Pelastuksemme päivä lähenee”.

Meillä, jotka Jumala on vanhurskauttanut, on edessämme loistava tulevaisuus. Me katsomme eteenpäin. Meillä on toivo. Meidän katseemme on kohdistettu taivaaseen: olemme luopuneet kiintymyksestämme tämän maailman asioihin ja kiinnittäneet sydämemme taivaallisiin. Teemme jatkuvasti matkaa kohti taivasta. Pelastaahan Kristuksen elämä meidät, kuten Paavali sanoo. Jeesus elää ja hän asuu taivaallisissa asunnoissa. (Fil. 3:20, “meillä on yhdyskuntamme taivaissa”) Hän on mennyt valmistamaan meille sijaa. Ja hän lupaa: “Koska minä elän, (niin) tekin saatte elää”. (Joh. 14:9).

Nämä ovat siis ne siunaukset, jotka sinä omistat, kun Jumala on vanhurskauttanut sinut. Etkö siis ylistäisi ja rakastaisi ja palvoisi häntä, joka on peittänyt sinut näin valtaviin lahjoihin?

Rauha Jumalan kanssa, Mitä Raamattu opettaa vanhurskauttamisesta?, Luterilaisen ja amerikkalaisen Robert D. Preusin (1924-1995) artikkeli God´s Justification, Lutheran Witness, 1963, s. 15-19, suomeksi Suomen Luther- säätiö, 2003, Aamutähti Nro. 23. Sulut ovat allekirjoittaneen lisäys. Jotkut ovat pitäneet Preusia yhtenä 1900-luvun suurimpana luterilaisena teologina.

Olisi äärettömän ihanaa, että puhdas Jumalan sanan julistus saisi kaikua ihmisten korvissa ja valloittaa paljon sydämiä, jotta monelle vielä kirkastuisi se suuri jouluevankeliumin totuus, että Jumalan Poika tuli meidän Veljeksemme ja avasi meille verellänsä taivaan.

Heino Pätiälä, Saarnaa sanaa.

Lahjoita meille, Herra Jeesus Kristus, sellainen sydän, että voisimme kuulla sinun kutsusi. Vaikuta meissä halu seurata sinua uskossa ja kärsimisessä. Paina maailman hätä meidän sydämellemme niin, että meissä heräisi halu tehdä se, mitä sinä meiltä odotat. Sinä olet laupias ja kysyt omiltasi laupeutta. Herra, armahda meitä!

Jaakko Haavio, Taivaan avain, s. 127, WSOY, 1965.

Kristus antoi itsensä alttiiksi meidän edestämme – – ei suinkaan hankkiakseen meille kalliilla hengellään ja verellään vapautta harjoittaa lihallista vallattomuutta maailman iljettävän menon mukaan.

W. A. Schmidt, Fredrik Gabriel Hedberg, s. 191, SLEY, 1951. Tämä sitaatti on Hedbergin eräästä kirjeestä 2/11 vuodelta 1844.

Sinä olet koetellut meitä, Jumala, puhdistanut ahjossa kuin hopeaa. Ps. 66:10

Jumala on siis koetellut meitä, ei kuka tahansa. Todellisessa ahjon helteessä, jotta sulatettava saisi uuden muodon, tulisi taipuisaksi. Emme ole joutuneet sattuman, huonon onnen tai sielunvihollisen armoille. Kaikki on tapahtunut Jumalan katseen alla.

Juha Vähäsarja, Jumalan kämmenellä, s. 112, Symbolum Oy, 2024.

On täysin vaaratonta sanoa yksinkertaiselle maallikolle: ”Lue pyhän Luukkaan evankeliumia. Sinä ymmärrät sen. On aivan samaa, omaksutko totuuden yhdestä tai toisesta Raamatun osasta!” Tämä on vaaratonta, sillä jokainen tietää, että sana, jonka Jumala tunnustaa omakseen, ei puhu itseään vastaan.

Wilhelm Löhe, Jumalan puutarha, s. 62-63, SLEY, 1983.

Ja Henki ja morsian sanovat: ’Tule!’ Ja joka kuulee, sanokoon: ’Tule!’ Ja joka janoaa, tulkoon, ja joka tahtoo, ottakoon elämän vettä lahjaksi. Ilm. 22:17

Meillä on vanhurskaus, elämä ja autuus Kristuksessa, meille kaikille lahjoitettuna, valmiina jokaisen vastaanotettavaksi, joka sydämestään halajaa (haluaa, kaipaa, ikävöi) niistä osalliseksi tulla. Ihmiset eivät saa mitään esteaitoja rakentaa armolähteen ympärille, (Ps. 36:10) minne jokainen, joka tahtoo, saa tulla ja ottaa elämän vettä lahjaksi. (Joh. 4:10, 14) Tuo niin sanottu evankeliumi, jota ”varovaiset” saarnaajat tarjoavat joka puolelta niin typistettynä, ettei sitä vain voitaisi käyttää väärin siveellisen höllyyden puolustamiseen, ei ole mitään evankeliumia, vaan ainoastaan kylmää ja järkevää ihmisarvelua. Sillä sen, joka tuomiokseen haluaa käyttää evankeliumia, täytyy voida puolustaa siveellistä höllyyttä oikealla, eläväksi tekevällä evankeliumilla. Mutta juuri tämä sama vapaa armosanoma on ainoa, joka voi vapauttaa sieluja lain kirouksesta ja omantunnon tuomiosta.

LARS ROSENGREN, Armoa armosta. Sulut ovat allekirjoittaneen lisäys.

Mitä evankeliumi siis on? Se tietää juuri näitä Herran lausumia sanoja: ”Joka uskoo ja kastetaan, se tulee autuaaksi”. Olemme usein sanoneet, ja mielestäni se jo pitäisi käsitettämän: evankeliumi ei voi sietää sitä, että saarnataan teoista, olkoot ne kuinka hyviä ja suuria tahansa. Se näet tahtoo temmata meidät röyhkeydestämme ja rakentaa ja perustaa yksinomaan Jumalan laupeudelle, että hänen tekonsa ja armonsa yksin tulisivat ylistetyiksi. Sen tähden se ei siedä sitä, että me perustamme tekoihimme.

Martti Luther, Kirkkopostilla II, s. 500, SLEY, 1942.

Eikähän Raamattu olekaan ristiriitainen muuta kuin järkipuuttojen ja paatuneitten ulkokultaisten käsityksen mukaan, hurskasten ja ymmärtävien käsityksen mukaan se taas todistaa heidän Herransa eduksi.

Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, s. 354, SLEY, 1957.

Kestävyys pelastukseen (Joh. 17:12): ”Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan.” Säilymisen uskossa saa aikaan Vapahtaja. Oppi kestävyydestä pelastukseen on tärkeä luterilaisessa uskonopissa. Sitä tulisi opettaa enemmän. Tästä Franz Pieper: ”Kuta suurempi on varmuus taivaallisesta perinnöstä, sitä suurempi on kärsivällisyys ja voima tämän ajan kärsimyksissä.”

Reijo Arkkila, Kaikki synnit anteeksi, s. 179, Sley-Media Oy, 2019.