Yön mentyä valkenee raikas kevätaamu. Lintujen laulu täyttää heräävän luonnon. On varhainen hetki. Kyläläiset ovat matkalla kirkkoon, minä yhtenä heistä. Tapulista kumahtelee pyhäpäivän soitto. Mäentöyräällä häämöttää jo kivinen, harmaa kirkkorakennus.
Kun astun kirkkoon sisälle, teen ristinmerkin ja haistan suitsukkeen tutun tuoksun. Messusta en paljoakaan ymmärrä, koska pappi puhuu latinaksi. Yksiääninen säestyksetön laulu täyttää kirkkosalin. Pyhimysten ja Neitsyt Marian koristeelliset patsaat katsovat hyväntahtoisesti kirkkoväkeä.
Jos olisin elänyt myöhäiskeskiajalla, kuvaukseni olisi tosi. Mutta nyt voin vain yrittää eläytyä menneeseen aikaan. Niinpä heittäydyn pieneen ajatusleikkiin ja pohdiskelen vaihtoehtoista tapahtumakulkua. Kysyn, miten olisi kehitys mennyt, jos uskonpuhdistus eli reformaatio olisi Saksassa pantu toimeen, mutta ei Suomessa. Millainen Suomi olisi osana roomalaiskatolista maailmaa? Toteutumatonta vaihtoehtoa voin vain pyrkiä päättelemään.
Reformaatio ei alkanut alhaalta kansan keskuudesta, vaan se lähti liikkeelle ylhäältä akateemisesta maailmasta. Tuskinpa suomalaisilla oli mitään erityistä tarvetta jättää katolinen kirkko. Riitti, kun osallistui messuun: katseli, kuunteli ja koki pyhyyden läsnäolon. Sitä vastoin luterilainen kirkko on alusta lähtien ollut korostetun koulumainen.
Syy, miksi reformaatio pantiin Suomessa toimeen, aiheutui maallisista syistä. Mikael Agricola toi kyllä luterilaiset aatteet maahamme, mutta Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa, joka ei ollut mikään henkisen kulttuurin ystävä, halusi alastomista valtapoliittisista syistä irrottaa maansa paavin kirkon yhteydestä. Hänen askelmerkkiensä mukaan valtakunta muutettiin luterilaiseksi.
Mutta vaikka yhteys Vatikaaniin eli paavin kirkkoon katkesi, eurooppalaisesta sivistyksestämme saamme kiittää katolista kirkkoa, joka rakensi länsimaiselle kulttuurille pohjan.
Niin, millainen Suomi olisi, jos kaikki olisi mennyt toisin? Virallisesti Ruotsi-Suomessa siirryttiin luterilaiseen uskoon 1500-luvun lopulla, joskin katolinen kansanhurskaus vaikutti vielä sata vuotta myöhemmin. Mutta miten katolisuus näkyisi maassamme, jos yhä olisimme sen vaikutuspiirissä?
Ranskan ja Välimeren maiden kulttuureista saisimme vaikutteita. Olisimme eräänlaisia Pohjolan ”latinalaisia.” Pyhimyskultti olisi voimissan, Jumalan äitiä Mariaa kunnioittaisimme. Myös Lallin surmaama piispa Henrik, jonka ympärille on kehkeytynyt hurskas tarusto, tarjoaisi meille uskon esikuvan. Samoin Pyhää Birgittaa arvostaisimme rikkaan pyhimysperinteen tunnettuna hahmona.
Omaleimainen pyhimyskultti sisältyisi kulttuuriimme. Luostarilaitos kukoistaisi, kirkossa olisi nykyistä enemmän mystiikkaa, pyhimyskuvat, alttarikaapit, freskot ja reliikit kaunistaisivat kirkkosalia.
Turun tuomiokirkko tunnettaisiin kenties Pohjolan näyttävimpänä katedraalina. Kirjallisuuteen ja musiikkiin, koko kulttuuriimme, antaisi katolisuus leimansa. Gregoriaaninen laulu ja latinankieliset hymnit hivelisivät korviamme. Kirkollinen taide ja arkkitehtuuri saisivat enemmän näyttävyyttä.
Arvattavasti maallistumista olisi tapahtunut myös katolisessa Suomessa, mutta ei siinä määrin kuin tänä päivänä. Katolisia kouluja olisi perustettu. Åbo Akademin katolisessa tiedekunnassa koulutettaisiin pappeja.
Kirkko näkyisi arjessa ja juhlassa. Messuja vietettäisiin päivittäin. Uskoa ei korostettaisi yksityisasiana kuten nyky-Suomessa. Krusifikseja ja Neitsyt Marian kuvia olisi paitsi kirkoissa myös muissa julkisissa rakennuksissa.
Entä miten katolisessa Suomessa olisi suhtauduttu paavi Franciscuksen kuoleman? Varmaa on, että se koskettaisi kaikkia suomalaisia − ei vain kirkollisena menetyksenä vaan koko yhteiskuntaa satuttavana tapauksena. Kaikkialla olisi suruliputus, kotimainen media seuraisi tapahtumaa hetki hetkeltä ja paikallisseurakunnissa toimitettaisiin messuja ja rukoushetkiä. Suru koskettaisiin suomalaisia hyvin henkilökohtaisesti, kynttilöitä ja paavin kuvia olisi miltei kaikkialla. Hiljaisia hetkiä järjestettäisi kouluissa ja työpaikoilla. Ja tietenkin me spekuloisimme, millaisen päämiehen kirkko seuraavaksi saa.
Historian kulkua emme voi muuttaa. Mutta vaihtoehtoisia ajatuskulkuja voimme mietiskellä. Tällöin on muistettava, ettei tämän päivän katolinen kirkko ole suinkaan kaikessa sama kuin uskonpuhdistuksen kaudella. Erityisesti Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa 1960-luvulla katolinen kirkko on tulkinnut oppejaan ja käytäntöjään uudelleen. Ekumeeninen työskentely on auttanut myös muita kirkkoja huomaamaan, että kaikki kastetut ovat samaa Jumalan kansaa.
Millainen siis Suomi olisi, jos maamme yhä kuuluisi katoliseen kirkkoon? Kysyin tätä kerran kirkkohistorian professori Eino Murtorinteeltä. Hänen mukaansa elintaso ei olisi niin korkea kuin se nyt on. Olisimme myös vähemmän stressaantuneita. Tällä viime mainitulla hän tarkoitti katolista rippikäytäntöä.
