Tuomiorovastin vaali puhuttaa. Puhuttaa yllättävän paljon, vaikka varsinaiseen vaalitoimitukseen on vielä kuukausia aikaa.

Tuomiorovastin virka on merkittävä tehtävä Helsingin seurakuntaelämässä ja hiippakunnassa, ja tuomiorovasti on yksi tärkeä toimija kirkon suhteessa valtiovaltaan ja Helsingin yliopistoon.

Olisin kuvitellut, että virka olisi kiinnostanut useampaa. Toki viime vuosina kirkkoherran virkoihin on ollut kovin vähän hakijoita. Ennätysmäärä hakijoita oli varmaan Keravalla vuonna 2019, 16 hakijaa. Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherraksi haki nyt vain viisi. Kelpoisuusvaatimus on korkeampi, mutta silti olisin luullut, että useampi hakee. Olihan Helsingin hiippakunnassa Kirkko ja Kaupunki -lehden mukaan 52 kelpoista pappia ja kuulemma muistakin hiippakunnista oli mahdollista hakea. Päädyin silti olemaan ainoa hakija, jonka nykyinen työpiste ei ole HSL:n A-vyöhykkeellä.

Päätös hakea mitä tahansa julkista virkaa on hakijalle iso. Julkisen haun myötä jokaista hakijaa katsotaan nykyisessä työpaikassa uudella tavalla. Jokainen meistä Helsingin tuomiorovastin viran viidestä hakijasta kiiruhti Facebook-seinällään kehumaan nykyistä työnantajaansa ja kertomaan, että viihtyy nykyisessä työssään tai virassaan vaikka uudet haasteet kiinnostavat. Hyvä että viihdymme, koska viidestä hakijasta 80% joutuu pettymään.

Itse mietimme asiaa puolisoni kanssa pitkään. Jos tulisin valituksi, olisinko valmis jättämään nykyisen virkani ja seurakuntani? Olisimmeko valmiit jättämään nykyisen asuinpaikkakuntamme ja palaamaan Helsinkiin?

Monien julkisten virkojen täytön yhteydessä käydään keskustelua vaalitavasta, prosessin oikeudenmukaisuudesta ja kulissien takaisesta pelaamisesta. Olen itse aikanaan kirjoittanut blogitekstin aiheesta. https://www.kotimaa.fi/blogit/mielivaltaisia-ja-mielettomia-kirkkoherranvaaleja/

Haluan edelleen uskoa, että maailman vähiten korruptoituneessa maassa viranhaltijat ja vallankäyttäjät toimivat johtamansa yhteisön parhaaksi. Uskon mielelläni, että kriitikot ovat väärässä ja usein toivon, että minun osoitetaan olevan väärässä. Menettäisin mieluummin uskoni omaan arvostelukykyyni kuin kirkkomme vallanpitäjiin. Vaikka olen pettynyt useamman kerran, pidän kiinni uskostani siihen, että korruptoituneita ja kelvottomia johtajia on sittenkin kovin harvassa.

Eilen uskoni oli jälleen koetuksella. Viivi Ali-Löytty kirjoitti Kotimaa-blogissa Kari Kanalan ylemmästä pastoraalitutkinnosta. https://www.kotimaa.fi/blogit/tuomiorovastipelia/

Toivoisin, että Ali-Löytty olisi väärässä. Toivoisin että te, Teemu Laajasalo ja Kari Kanala, osoittaisitte, että Kanalan ylempi pastoraali tehtiin oikeilla ansioilla ja suoritteilla. Toivon, että Kanalan gradu vuodelta 1990 on niin timanttinen, laaja ja relevantti kirkkomme ajankohtaisten ilmiöiden ymmärtämiseksi, että ylemmälle pastoraalille löytyy vankat perustelut.

Jos ei löydy, tai jos Teemu Laajasalo ja Kari Kanala vaikenette, uskoni tähän kirkkoon ja sen vallankäyttäjiin murenee jälleen.

Olen eilen miettinyt, vetäydynkö tuomiorovastin kisasta. En siksi, että tällainen peli minua kuormittaisi tai rassaisi, vaan siksi, että nykyisessä seurakunnassani on niin hyvä tehdä työtä. Sisäinen veivaaminen kuormittaa nykyisessä työpaikassani kovin vähän ja se vapauttaa työyhteisön resursseja työn tekemiseen.

Siirtymä siihen maailmaan, millaisena Helsingin touhu minulle nyt näyttäytyy, olisi melkoinen. Mietin, että jos kukaan ei osoita vääräksi Viivi Ali-Löytyn hyvin perustelemia väitteitä, haluaisinko olla vaikenevan tuomiokapitulin jäsen?

Toistaiseksi jatkan kisassa, mutta epäilevänä kuin kaimani Raamatussa. Todisteiden näkeminen olisi kova juttu.

Viranhaku tai siitä vetäytyminen on pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri yksilölle. Tuomiorovastin valinnan kannalta ei olisi merkityksellistä, vaikka yksi ei-niin-tunnettu ehdokas kesämökkipaikkakunnalta vetäisi hakemuksensa pois. Harva minua kantakaupungissa tuntee ja harva jäisi kaipaamaan. Ennätysvilkas liikenne kotisivullani hiljenisi. Kisassa olisi edelleen neljä kovaa hakijaa. Virka tulee aikanaan täytetyksi, joko suoraan tai hallinnollisten mutkien ja oikeuskierroksen kautta. Myrsky laantuu ja uusi tuomiorovasti saa työrauhan. Kuten entisellä kollegalla oli tapana sanoa: mikään ei ole niin vanha kuin eilinen sanomalehti.

Näkyvällä tasolla tilanne rauhoittuu, mutta pinnan alla tapahtuu kaiken aikaa. Kirkon työnantajakuva ja uskottavuus rapautuu ja osaajat lähtevät kirkon töistä. On luonnollista, että ihmiset vaihtavat työpaikkoja ja jotkut lähtevät kirkon töistä muille aloille. Mutta kirkollemme on menetys joka kerta, kun erilaisten kulissien takana pelattavien pelien vuoksi hyvät hakijat jättävät hakematta virkoja. On menetys, kun veivaamiset ja puljaamiset rekryprosesseissa työntävät kokeneita ja osaavia työntekijöitä ulos kirkosta. Oli menetys, kun erään rekryn jälkeen ystäväni L vaihtoi kirkon työstä toiselle alalle. Facepäivityksistä päätellen hänelle se oli voitto, kirkollemme menetys.

Siksi pyydän, Teemu Laajasalo ja Kari Kanala, vastatkaa Viivi Ali-Löytylle. Totuus tekee vapaaksi, tänäkin päivänä ja tässäkin kirkossa.