Keväällä käen ensikukunta merkitsee iloista ja odotettua hetkeä. Latvuston kätköistä kantautuva ääni on merkkinä siitä, että kesä on tullut jo astuman päähän.
Kansanuskomuksissa käki on ennelintu. Joku laskee jäljellä olevat elinvuotensa kukunnankerroista, joku syyssäitä, joku tulevia häitään. Syksyn tullessa käen uskotaan muuttuvan haukaksi. Kukunnan loppuminen johtuu siitä, että rukiin vihne on mennyt linnun kurkkuun.
Käki on outo ja omaperäinen lintu. Se munii toisten lintujen pesään ja jättää poikasensa vieraiden ruokittaviksi. Näin siksi, että siltä puuttuvat pesän rakentamiseen ja poikasten ruokkimiseen tarvittavat vaistotoiminnot.
Käki on lintumaailman loispesijä. Kun sen poikanen kasvaa, se työntää kursailematta muut munat ja poikaset pesän reunan yli.
Me suomalaiset elämme kiihkeästi vuodenaikojen mukaan. Linnuista käki kuuluu kevääseen ja alkukesään. Se on kuin suvivirsi, jota ei enää juhannuksen jälkeen ole tapana laulaa.
Vain puoli vuotta sitten elimme sydäntalven aikaa, pakkanen nipisteli ja valkoinen hanki peitti tienoon. Nyt sydänkesällä linnut laulavat ja aurinko on lakikorkeudessaan. Enää muutama päivä kunnes on juhannus.
Juhannus on yksi niistä vuotuisjuhlista, joiden viettotapaa määrää elävä perinne. Vain moderni ihminen tohtii kyseenalaistaa tämän tavan. Se näkyy siinä, että yhä useammat haluavat viettää juhlaa omalla yksilöllisellä tavallaan.
Tällä tarkoitan sitä, että toisin kuin joskus ennen juhannus ei kokoa kyläkuntia yhteen, rippijuhlat ovat siirtyneet muuhun ajankohtaan eikä juhannushäitäkään juuri enää vietetä. Perinne rakoilee, kulttuuri muuttuu.
Muutoinkin yhteiskunnassamme esiintyy halua irrottautua perinteistä. Päivän hokema on käsite taloudellisesti tuottava. Arvoja mitataan kylmässä rahassa kuten puheet arkipyhien siirrosta osoittavat.
Kuitenkin on olemassa perinteitä, joiden merkitystä ei voi rahalla mitata. Jos olemme neuvokkaita, keksimme kyllä tapoja, joissa viihdymme ja jotka eivät maksa mitään.
Nykyisin juhannus on kirkollisista lähtökohdistaan huolimatta varsin maallistunut juhla. Parhaimmillaan se kuitenkin tarjoaa mahdollisuuden pysytellä kaukana kiireestä ja tulosta tekevästä maailmasta.
Vaikka aika kultaa muistoja, menneestä saattaisimme silti löytää arvoja, jotka voisivat eheyttää kiireen ja stressin runteleman psyykemme. Miksemme etsisi sitä, mitä edellisten sukupolvien aikaansaannoksissa on parasta ollut.
Järvien rannoilla ja kirveen koskemattomissa metsissä tavoitamme jotain sellaista, mikä nousee runon mittoihin. Kun nyt sydänkesällä aurinko on unohtanut oman laskunsakin, tuo kesäinen maisema pääsee oikeuksiinsa.
Entä käki? Kun kuuntelen Beethovenin kuudetta sinfoniaa sen soljuvien sävelkulkujen vangitsemana, mitä silloin odotan. Käen kukuntaa, joka tuossa mahtavassa sävelteoksessa on lyhyen hetken kuultavissa.
