Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ollut jo vuosikymmeniä myllytyksessä. Väki vähenee, seurakunnat muuttuvat yhä suuremmiksi hallintoalueiksi ja kirkon monet tilastot kertovat apeaa kieltään.

Vaikka kirkko tekee hyvää ja siunauksellista työtä, sen julkisuuskuva kertoo eniten opillisesta tappelusta. Se koskee varsinkin avioliittoa, mutta syvemmällä myös monia muita kysymyksiä. Pelissä on arvaamattoman paljon. Riitelevän ja liitoksissaan natisevan kirkon hajoamista ei kukaan halua, mutta niin voi käydä.

Eri herätysliikkeiden ja muiden hengellisten piirien seuratuvissa ja jumalanpalvelusyhteisöissä on jo monien vuosien ajan kasvanut sukupolvi, jolla ei ole enää kovin lujaa yhteyttä niin sanotun kotiseurakunnan elämään. Hengellinen elämä eriytyy.

Jakautuminen on ikävä asia ja kaikkien tappio. Tätä menoa se voi olla väistämätön, koska omantunnon- ja opillisissa kysymyksissä ei kirkon fraktioiden kesken olla valmiita kompromisseihin.

Kansankirkossa on näkyvimpien kiistelevien osapuolien lisäksi toki myös suuri hiljainen enemmistö. Se ei vaadi kirkoltaan kovin paljon: läsnäoloa elämän käännekohdissa, ristiäisissä, rippikoulussa, konfirmaatiossa ja häissä, apua ja tukea hädässä, sairasvuoteella ja kuolemassa. Lohdullista evankeliumin saarnaa, silloin kun kirkossa käydään. Tämä kristittyjen joukko on myös kirkon lujaa kivijalkaa, vaikka kirkon aktiivisena itseään pitävä osa ei sitä aina oikein muista.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on valinnan edessä.

ELLEI TEHDÄ mitään, nykymeno jatkuu ja yhä useampi yksilö ja ryhmä irtoaa kirkosta yhä kauemmaksi ja kokonaan. Entä sitten, joku voisi kysyä. Kirkko menettää paljon poikiaan ja tyttäriään, jotka voisivat sitä rakentaa, mutta sen suuri pääosa säilyy päältä katsoen koossa. Karavaani kulkee ja koirat haukkuvat.

Teologisen kaaoksen kenties vain lisääntyessä kirkko kohtaa kuitenkin yhä uusia ongelmia ja kiistojen aiheita. Jäsenmäärä kutistuu, kirkkosaleissa kaikuu entistä enemmän, mutta toki myös uutta hengenelämää versoo armonvälineiden suojassa. Tämä on yksi tie.

Kirkko voi toisaalta, hieman Tanskan kirkon tavoin, suvaitsevaisesti hyväksyä, että se on sateenvarjo-organisaatio. Sen sisälle voi paikallisseurakuntien rinnalle syntyä tunnustuksen rajoissa myös teologisilta linjauksiltaan erilaisia henkilöseurakuntia, jotka kaikki olisivat kirkon oikeita ja sen resursseihin oikeutettuja osia.

Tällainen itsensä kanssa riitautunut talo voi kuitenkin näyttäytyä kummallisena ja epäuskottavana uskojen markkinapaikalta. Ehkä sellainen rakenne ei edes kestä. Toisaalta omissa samanmielisissä yhteisöissä voitaneen keskittyä elämiseen, eikä riitelyyn. Monelle se voi olla helpottavaa ja riittävää – kunnes uudet jakautumiset ehkä koittavat. Tämä on toinen tie.

Ehkä on myös jokin kolmas tie? Jätän viisaammille ratkaistavaksi, mikä olisi Kristuksen kirkolle tässä maassa parasta vuonna 2050.