Muusikko Jaakko Löytyllä ja kirjailija-runoilija Kaija Pispalla, Jaskalla ja Kaisulla, on kasassa 70 omaa ja 53 yhteistä vuotta. Lähetyslapsen ja maatalon tyttären kasvu elämänkumppanuuteen, taiteilijoiksi ja työtovereiksi alkoi varhain. Myötä- ja vastoinkäymisiä on koottu tuoreeseen elämäkertaan.

Pispala, siihen Jaakko Löytty ja Kaija Pispa suhtautuvat lähes yhtä lämpimästi kuin toisiinsa.

– Turvallinen kotikolo Pispalanharjun ja entisen Pispan pellon kupeessa, Kaisu kuvaa tunnelmaa Jaskan äidin vanhassa kotitalossa, joka kantaa tarinoita monen sukupolven ajalta.

– Pispalaan olen minäkin jostain syystä koko ikäni ikävöinyt, Jaska pohtii.

Tamperetta pariskunta on lähestynyt hiljakseen kaarrellen: Kiikoisissa Satakunnassa tuntumaa haettiin lukemalla Aamulehteä, Ylöjärven Siivikkalassa Pispalanharju ja Näsinneula olivat jo näköetäisyydellä. Nyt ei tunneta enää koti-ikävää.

Ilman naapuritaloa kodin ikkunasta näkyisi Pispan vanha kotitalo. Sinne on matkaa linnuntietä jokunen siivenisku.

Salamarakkaus sielunkumppaniin

Rakkaustarinan alkaessa Löytyt asuivat pappilassa Ylöjärven keskustassa ja Pispat maatilalla Keijärven toisella puolella. Nuorten äidit tunsivat toisensa, ja Jaskaa pyydettiin opettamaan kitaransoittoa Pispan tytöille.

Kaisu kapinoi heti ja totesi, ettei mihinkään pappilan poikien kitaratunneille lähde. Jaskaa taas kiinnosti juuri Kaisu, mutta kontaktin luominen oli vaikeaa.

– Kun soitin sopiakseni kitaratunnista, toivoin aina, että hän vastaisi. Ongelma oli, etten erottanut äänestä, kuka talon viidestä naisesta vastasi ”Pispalla”.

”Olin puolikielinen itseni ja tunteideni ilmaisussa. Kaisun kanssa opettelin puhumaan, myös lapsuudestani Namibiassa.”

Tutustuminen alkoi vaivihkaa, mutta 17-vuotiaana roihahti salamarakkaus. Seurustelun alettua kaikki muu menetti merkityksensä.

– Unohdin senkin, että olen kesätöissä hautausmaalla. Jäin pois edes ilmoittamatta, Jaska paljastaa.

Rakastuneet pyöräilivät kauniisiin paikkoihin, soutelivat järvellä, ja puhuivat ja puhuivat.

– Olin puolikielinen itseni ja tunteideni ilmaisussa. Kaisun kanssa opettelin puhumaan, myös lapsuudestani Namibiassa, josta kukaan ei ollut aiemmin ollut kiinnostunut.

Yhdistävää oli kokemus ulkopuolisuudesta. Kumpikaan ei viihtynyt koulussa. Kaisu opiskeli kotona ja kävi koulussa vain kokeissa, Jaska lopetti koulun kokonaan. Hänelle oli Namibiasta melko äskettäin palanneena vaikeaa saada kiinni suomalaisesta elämänmenosta. Yksinäisyyteen ajautuneet löysivät toisistaan sielunkumppanin.

– Jaskassa näin ihmisen, joka näki minut, Kaisu tiivistää.

Helppoa oli puhua myös uskosta, vaikka pohja siihen oli erilainen: Jaskalla Namibian peruina oikeudenmukaisuutta korostava yhteiskunnallinen kristillisyys, Kaisulla kotoa peritty lapsenomainen usko Taivaan isään. Ne kohtasivat toisensa ja alkoivat yhdistyä lauluissa.

Kaisun mukaan laulujen teko oli tuolloin yhteistä haparointia: jälki vähän naiivia, mutta sitä, mitä tuolloin tunsi. Siitä alkoi vuosikymmenten työtoveruus.

Liikkeelle järkytyksestä

Jaskan musiikki oli Kaisulle ensi alkuun järkytys.

– Kerran Jaska alkoi kitaran kera laulaa Kala-Pekkaa niin kovaa lähietäisyydeltä, että se täytti koko ruumiin. Se oli aika kamalaa. Miten joku voi laulaa noin?

Myös jotkut ensimmäisten laulujen tekstit olivat Kaisusta hirveitä: kärjistettyä ilmaisua ilman minkäänlaista runousopin tajua. Onneksi Jaska ymmärsi pyytää apua runotytöksi syntyneeltä Kaisulta. Kaisullehan hän oli laulunsa esittänyt, vaikka paikalla oli muitakin.

– Hänestä muodostui minulle auktoriteetti, jolle näytin ja näytän edelleen, että tällaista olen tekemässä. Hän huomaa tosi nopeasti, mikä toimii, ja minä teen kiltisti korjauksia, Jaska sanoo.

– Jaska ei ikinä suuttunut, vaikka saatoin sanoa alussa aika napakasti, mitä ajattelen. Minä kyllä suutuin, kun hän ikävästi lyttäsi Kahden maan kansalaisen tekstin. Jotkin kommentit huomioin, suurinta osaa en, Kaisu tunnustaa.

– Silloin suututtiin kummatkin, Jaska muistaa.

Laulun valmistuttua kumpikaan ei uskonut, että ”niin kurja tekele” jäisi elämään. Mutta siitä tulikin monille erityisen merkityksellinen.

– On Kaisun ansiota, että minusta on kasvanut kielen rakastaja, nykyisin makustellaan kieltä yhdessä. Ja sanoitusten tekeminen on nyt jopa kaikkein läheisin ilmaisumuotoni, Jaska kiittelee.

Muutakin kuin Jaakko Löytyn vaimo

Alkuvaiheen symbioosissa Kaisu oli mukana keikoilla tamburiinin soittajana. Useille hän oli Jaakko Löytyn vaimo. Huomaamatta jäi helposti, että monien laulujen tekstittäjä ei ollut J. vaan K. Löytty.

– Joku jopa sanoi, ettei osannut ajatella minulla olevan omiakin juttuja. On ollut tärkeää huolehtia, etten uppoa kokonaan Jaskan persoonaan. Siksi otin oman sukunimeni takaisin käyttöön, Kaisu kertoo.

Omia juttuja runojen ja laulutekstien lisäksi Kaija Pispalla todellakin on. Ensimmäisen oman lastenkirjansa Prinssi Pipariksi hän myös kuvitti itse vuonna 1985. Kirjoittamisen, opiskelun ja äitiyden yhdistäminen on ollut välillä vaikeaa, ja sittemmin lähtö Senegaliin keskeytti uran luomisen välillä kokonaan.

Myöhemmin omia kirjoja ja suomennoksia on tullut tasaiseen tahtiin lisää. Paitsi kirjallisuutta myös taidehistoriaa opiskellut Kaisu on kunnostautunut myös kuvataiteilijana.

– Kirjailijana olen saanut hyvin vähän palautetta. No, muutaman palkinnon ja taiteilijaeläkkeen, hän vähättelee.

– Minä sain vain puolikkaan taiteilijaeläkkeen, Jaska muistuttaa.

Senegal sydämissä

Iso yhteinen päätös oli aikanaan lähtö lähetystyöhön. Kuuden vuoden aikana Senegalissa Kaisu muun muassa toimitti sereerien perinteestä nousevan sananlaskukirjan, ja Jaska kehitti työparinsa Nicolas Sarrin kanssa musiikkityötä.

Ensin asiasta lähinnä vitsailtiin, kun Kaisu näki Lähetyssanomissa kuvia Nepalista.

– Ihailtiin vuoria, mutta lähdettiin lopulta varmaan maailman tasaisimpaan paikkaan.

Jaska piti lähetystyötä pitkään kulttuuri-imperialismina. Osin lapsuuden traumoihin pohjautunut katkeruus alkoi kuitenkin vaihtua haluksi toimia itse. Lähtökohta poikkesi silloin keskiverrosta ”mennään puun alle saarnaamaan evankeliumia pakanoille” -lähetysajattelusta.

Kyse on jakamisesta: minulla on jotain, mitä voin antaa heille, mutta todennäköisesti heillä on vielä enemmän annettavaa minulle.

– Ja todellakin opin siellä paljon enemmän kuin pystyin opettamaan. Se oli vaihtokauppaa, jossa minä voitin sekä muusikkona että ihmisenä, Jaska vahvistaa.

Senegalissa vahvistui myös yhteisöllisyyden tarve sekä suhde sukuun ja perheeseen.

– Olimme siellä aidosti kyläläisiä, joiden tapahtumia seurattiin ja kommentoitiin. Ihmiset välittivät ja osoittivat sen. Se oli mukavaa, kotoista ja turvallista, Kaisu luonnehtii.

– Suomeen palattua sitä huomasi, ettei tällaista perhettä, johon kuuluu kaksi tytärtä ja kaksi afrikkalaista vävyä sekä viisi lastenlasta, puolusta kukaan muu kuin me itse. Uhkia riittää. Meistä onkin tullut tosi tiivis yhteisö, jossa jaetaan ilot ja surut.

Kenen muun kanssa eläisin?

Paljon on ollut parisuhteessa haasteita, molemmat myöntävät. Elämä arkistuu. Ei huomaa toisen arvoa ja kauneutta.

– Ollaan varmaan kumpikin vuorollamme unohdettu, että parisuhdettakin pitäisi vaalia. Työnarkomaniasta lähtien on ollut kaikenlaista: välillä perhe on joutunut kilpailemaan työn kanssa, Kaisu huokaa ja vilkaisee Jaskaa.

– Se on noloa. Sitä joutuu häpeämään koko elämänsä. Että menee vaan mukaan siihen, mikä kiinnostaa. Kaisu on varmasti kärsinyt yksinäisyydestä.

Pariterapiasta ratkaisuja ei ole haettu.

– Olen hirveän, jopa liian kärsivällinen, mutta siellä oltaisiin varmaan riidelty koko ajan.

Jaskan mukaan merkitystä on ollut molempien omilla terapioilla, joissa on oppinut tuntemaan itseä paremmin.

– Kun puhuu kaiken itsestä tietämänsä kolmen vuoden aikana monta kertaa, tekee oivalluksia siitä millainen on, mitkä asiat toistuvat elämässä.

Merkityksellistä on pitkä yhteinen historia, jossa on myös saanut tilaa. Alun symbioosin jälkeen on kasvanut rinnakkain kaksi itsenäisempää ihmistä, jotka tulevat hyvin toimeen keskenään.

– Jos jostain tilanteesta ei tunnu millään pääsevän eteenpäin, mieleen nousee syvä yhteydentunne, joka on ollut alusta asti. Miten muka osaisin elää jonkun muun kanssa? Alusta aloittamisessa olisi hirveä työ, Kaisu uskoo.

Siksi kesällä vietetään kultahäitä.

Kuinka paljon täytyy vielä jaksaa?

Juhlavuoteen ovat kuuluneet molempien seitsemänkymppiset. Se on saanut miettimään ikääntymistä. Kaisu harmittelee etenkin sitä, että vanhenemista yritetään nykyään kaikin tavoin välttää.

– Miksei ihminen voisi antaa iän näkyä arvokkaasti? Länsimaiden nuoruusbuumi on hävittänyt kunnioituksen kokemusta ja ikää kohtaan. Senegalissa vanhojen viisautta pidettiin arvossa. Jaskankin harmaata partaa ihailtiin ja kunnioitettiin.

Liittyy vanhenemiseen pelkojakin.

– Sitä miettii, kuinka paljon täytyy vielä jaksaa. Saanko nyt jo olla väsyneempi vai pitääkö olla niin kuin Danny? Jaska kyselee.

”Voimme vanheta yhdessä. Tästä olen suuresti kiitollinen.”

Pysäyttäviä ovat olleet myös varhaisvanhuutta värittäneet kuolemat lähipiirissä. Viimeksi ovat lähteneet Tarvo Laakso ja Heikki Silvennoinen. Se muistuttaa, että kuolema tulee väistämättä myös omalle kohdalle. Ajatusta ei pitäisi piilottaa, Jaska korostaa.

– Tarvon saatua syöpädiagnoosin, kysyin pelkääkö hän kuolemaa. Tarvo myönsi ja piti tärkeänä, että joku uskalsi sitä kysyä. Suhde kuolemaan oli itselleni ajankohtainen, koska omat vanhempani olivat kuolleet hiukan aiemmin.

– Menetysten myötä on entistä vahvemmin korostunut, miten äärettömän arvokasta on, että meillä on Kaisun kanssa toisemme. Voimme vanheta yhdessä. Tästä olen suuresti kiitollinen.

Vauhti hiljenee, ainakin vähän

Juhlavuosi on pitänyt etenkin Jaskan kiireisenä: on keikkakiertue, uusi levy, haastatteluja ja dokumentin tekoa. Jatkossa hän ainakin yrittää vähentää esiintymisiä, mutta ei laulujen tekoa.

”Kun runo tai laulu saa ihmisten silmät loistamaan, tuntee onnistuneensa jossain.”

Erityisen innokkaasti Jaska tekee nyt tekstejä muille.

– Vähän vasemmalla kädellä. Vaan mikäs siinä, jos joku niitä haluaa. Minä olen kehottanut lopettamaan jo työnteon. Mutta Jaskalle kotona oleminen on sitä, että heti kun siihen tulee pienikin mahdollisuus, pitää tehdä töitä, Kaisu naljailee lempeästi.

Itse hän on keskittynyt runoihin. Uusia olisi jo kirjan verran.

– Olen koko ajan sanonut, että syksyksi saisit sen kasaan, Jaska kannustaa.

– Hoputtaminen ei auta, koska olen niin kriittinen. Mutta totta, kyllä saisi jotain tulla, Kaisu myöntyy.

Liikkeelle saavat vielä yhteiset keikat, jotka perustuvat Kaisun teksteihin runoina ja lauluina.

– Kun runo tai laulu saa ihmisten silmät loistamaan, tuntee onnistuneensa jossain. Esimerkiksi Pietarsaaressa ääriään myöten täynnä olevassa kirkossa ihmiset olivat niin herkillä, että piti esiintyä suorastaan varovasti. Ilomantsissa oli sama valtava intensiteetti. Siellä oltiin niin vastaanottavaisia, että vieläkin tulee kylmät väreet, Kaisu muistelee.

Vihdoin seurakuntalaiseksi

Pariskunnasta kumpikaan ei aikanaan pystynyt olemaan seurakuntanuorissa, jossa korostui viidesläisyys. Nyt seurakuntalaisuus on kuitenkin löytynyt. Harjun seurakunnan hengellisyys on sopivan ihmisläheistä. Se on innostanut osallistumaan jopa jumalanpalveluksiin, etenkin Taize-messuun, jossa ei saarnata vaan ollaan hiljaa ja lauletaan.

– Kirkon suuri vika on valtava määrä etenkin pappien puhetta, Kaisu puuskahtaa.

Hyviä keskusteluja sen sijaan tarvitaan. Niitä käydään kirkolla Tavallinen tiistai -tapahtumissa. Aiheet vaihtelevat kristinopin vaikeista sanoista Pispalan historiaan.

– Hyvin erilaiset ihmiset saavat sanoa juuri sen, mitä ajattelevat. Puhetta ei sensuroida eivätkä papit korjaa, että näin emme usko, Kaisu sanoo.

– Sanotaan, etteivät suomalaiset keskustele. Kyllä keskustelevat, vaikeistakin aiheista, jos lähtökohta on tarpeeksi ihmisläheinen.

Elämä kansien välissä

Heimo Hatakan kokoama uunituore elämäkerta Luomiskertomus – Jaakko Löytyn ja Kaija Pispan elämä (Kirjapaja) oli Kaisun mielestä aluksi lähinnä pelottava idea. Lapsuudenkodissa kun oli oppinut, että ”ei sitten yhtään yritetä tulla esille”.

– Omaa elämäähän pitää ihan tavallisena, ja nyt siitä joutui ”tekemään numeroa”. Asioita kaivellessa muistista löytyy mukavia asioita, mutta myös kipeyksiä, jotka edelleen sattuvat, Jaska täydentää.

– Noloja asioita tulee pakostakin esille, ja ihmisten tirkistelynhalu vähän pelottaa. Jos joku haluaa meitä satuttaa, se kyllä onnistuu. Toisaalta mitään en niin inhoa kuin täydellistä kunnollisuutta. Ristiriidattomuus on epäuskottavaa, Kaisu jatkaa.

– Välillä olen harannut paljonkin vastaan, koska olen pitänyt elämääni epännistuneena. Toisaalta olen alkanut nähdä siinä muutakin. Eikä meidän avioliittokaan ole täysin kauhea, Kaisu myöntää.