Kerran kysyin eräältä psykiatrilta, mikä voisi olla psykologinen selitys sille, että jotkut kiroilevat niin paljon. Vastaus: Heillä on huono sanavarasto. Teologinen selitys on tietysti hieman erilainen. Mutta vastaus oli silti hyvä! Kirosana jumalauta on muuten väännös sanoista Jumala auta. Kerran erään kommunistipuolueen ehdokkaana oli porilainen mies, joka käytti vaalimainoksessa itsestään lempinimeä ”rivo”. Ei se kuitenkaan auttanut häntä pääsemään läpi. Paljon kiroileva ilmaisee sillä jumalattomuutensa. Heidän ylpeytenään on heidän häpeänsä.
Filippiläiskirje:
3:19 heidän loppunsa on kadotus, vatsa on heidän jumalansa, heidän kunnianaan on heidän häpeänsä, ja maallisiin on heidän mielensä.
Tietysti Jeesus rakastaa heitäkin ja haluaa kaikkien pelastuvan (1. Tim. 2:4). Heidän tulee siis kääntyä jumalattomuudestaan ja uskoa Jeesuksen sovitustyöhön kaikkien puolesta Golgatan ristillä. Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut. (Apt. 16:31).
Kiroilu ”onnistuu” vain äidinkielellä, jos kysymys olisi sanojen saatanallinen merkitys. Silloinkin kiroileva suoltaa suustaan sanoja, joilla haluaa vain tehdä vaikutuksen.
Italian kieli on ollut toinen kieleni suurimman osan elämää samoin englantia puhuin päivittäin pelkästään työympäristössä, muualla kuin Etelä-Amerikassa. Venäjällä, jossa olen paljon toiminut, kiroilu koostui solvauksista henkilöä tai pyhiä asioita kohtaan, eli se ei ollut pelkkää ”perkelettä”.
On totta, että paljon kiroileva potee sanojen puutetta. Hän ei saa juttuaan joustavaksi ilman tällaisia rivoja täytteitä.
Tämä asia on erinomaisesti kuvattu Erasmus Rotterdamilaisen kirjassa ”Tyhmyyden Ylistys”.
Eräs tuttu pappi oli kerran kuntosalissa. Siellä joku mies kiroili kovasti. Pappi oli aika rohkea ja kysyi suoraan tältä mieheltä, että miksi kiroilet niin paljon? Siihen tämä mies totesi, että oletko sinä joku pappi vai? Pappi vastasi olevansa pappi tai Jumalan pappi muistaakseni. Enempää en siitä keskustelusta tiedä.
Joillekin kiroilu on jopa perinnöllistä , joillekin sillä tahdotaan olla joku isompi , rohkeampi . Jollekin se on pinttynyt tapa . Kiroilu on yleistynyt paljon nuorien tyttöjen keskuudessa ja lähinnä jo kouluikäisillä ja sitä ei voi olla kuulematta kun liikkuu tuolla yleisillä paikoilla . On pari tapausta jolloin olen yllättynyt kun ei tullut ihmisiltä kirosanoja ; toinen oli kun mies naapurissa irroitti laturia ja avain lipesi ja tuli paljon kädestä verta ja kova irvistys päälle ja hän vain tässä tapauksessa totesi että : tämä se tuntuu aina yhtä mukavalta . Toinen oli pullonpalautusautomaatilla ja vieressä oli kaksi nuorta tyttöä ja yritti tölkkiä sisään ja vetää takaisin nopeasti ja se ei onnistunut ja toinen tyttö nauroi kippurassa vieressä ja syöttäjä totesi että : voi perse ! Ettei ihan mennyt sinne sielunvihollisen osastolle kuitenkaan . Pienellä lapsella on jo tarve ilmaista suuttumusta ja kaikkia sanoja pyrkii käyttämään mitkä on hänen mielestään pahoja .
Kiroilu vakiintuneena tapana voi olla huono tapa ja itsetehostusta mutta myös jollakin tavoin demonista. Tiedän uskovaisen, joka kiroili ja kärsi asiasta. Kun hän sai kielilläpuhimisen lahjan, oli kuin paha lähde olisi kuivunut.
Kun uskomme saavamme Kristuksen kautta synnit anteeksi ja iankaikkisen elämän, niin se myös tapahtuu. Kun uskomme, että Jumala on Kristuksen tähden meille armollinen ja laupias, niin hän myös todella on armollinen ja laupias.
Martti Luther, Huonepostilla, s. 615, SLEY, 1945.
Luukkaan evankeliumi:
6:45 Hyvä ihminen tuo sydämensä hyvän runsaudesta esiin hyvää, ja paha tuo pahastansa esiin pahaa; sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu.
Eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa; sillä ei ole taivaan alla muuta nimeä ihmisille annettu, jossa meidän pitäisi pelastuman. Apt. 4:12
Jos kuulet jonkun hengen itsessäsi puhuvan ja ylistävän jotakin muuta autuutesi kalliona ja toivosi perustuksena kuin Kristusta ja hänen vertaan, puhuvan hyvistä puolistasi, joita sinulla on, omasta voimastasi ja kyvystäsi, niin sulje siltä ovi: se ei ole kyyhky (Jumalan Pyhä Henki), vaan se on kettu tai petolintu, joku helvetin sanansaattaja.
Friedrich Wilhelm Krummacher, Armoa armosta, eilisen päivän teksti, SLEY, 1966.