Nappasin kirjastosta mukaani virolaisen Valdur Mikitan kirjan Kantarellin kuuntelun taito – Itämerensuomalaista maailmankuvaa etsimässä (Sammakko 2018) ja vaikutuin. Vaikka hän kirjoittaa virolaisista, voi lähes kaikkea peilata myös suomalaisiin – onhan meillä yhteinen suomalais-ugrilainen perintö.

Mikitan mukaan elämme kahden maailman rajalla: meillä on eurooppalainen sydän ja itämerensuomalainen sielu. Eurooppalainen etsii jalostunutta kauneutta ja suomalaisugrilainen luonnollisuutta.

Eurooppalaista meissä on kristinusko, antiikki, kartanoiden loisto ja kirkkojen hartaus, mutta itämerensuomalaisina meille on tärkeää myös metsien mystiikka, luonnonpaikkojen pyhyys, sienten ja marjojen keräily ja säätilat.

”Mikitan mukaan yliherkkyys on kuin salainen voimalaitos, joka ruokkii itämerensuomalaista sielun syvyyksistä.”

Mikita kirjoittaa, että olemme kuin käveleviä aurinkokennoja. Heti kun taivas kirkastuu, elämä lähtee käyntiin. Harmaa sää puolestaan kytkee mielen säästöliekille. Tunnistettavaa!

”Itämerensuomalainen uskoo luonnolliseen lunastukseen, joka kerää voimansa hämärän reunamilta ja kasva linnun huudosta keväisessä usvassa”, Mikita kirjoittaa runollisesti.

Ehkä kiinnostavinta kirjassa oli väite, jonka mukaan itämerensuomalainen kulttuuri on onnistunut säilyttämään kaksi ihmistyyppiä, jotka uhkaavat kadota maailmasta: introvertit ja yliherkät.

Mitä ankarammat ovat elinolosuhteet, sitä herkempää luonnetta tarvitaan selviytymiseen. Introverttiys on puolestaan ollut hyödyksi laajoilla metsämailla. Keräilijät eivät liikkuneet suurissa laumoissa.

Mikitan mukaan yliherkkyys on kuin salainen voimalaitos, joka ruokkii itämerensuomalaista sielun syvyyksistä. Herkän ihmisen maailmassa on paljon sanoittamatonta ja epämääräistä. Aikaherkkyys, paikkaherkkyys ja sääherkkyys ovat kulttuurimme keskeisiä mittareita ja ne ovat yhteydessä myös pyhän kokemiseen. Niinpä monet paikat, ajankohdat ja sääilmiöt ovat meille pyhiä.

Mikita kirjoittaa kiinnostavasti myös kuolemasta. Hänen mukaansa vanhan ajan ihmiset varasivat kuolemiseen aikaa. Vielä pari sukupolvea sitten ihminen eli elämänsä loppuun, mutta nykyään elämä ei lopu vaan katkeaa.