Sellotaitelija Hannu Kiiski ajattelee, että musiikki on ihme, joka on syntynyt Jumalan kädestä. Hänen erityisenä palvelutehtävänään on käydä soittamassa hengellisiä lauluja vanhuksille. Niin kauan, kun kädet ja pää kestävät, minun on jatkettava, hän sanoo.

Virroilla lapsuutensa viettänyt Hannu Kiiski meni 8-vuotiaana viulutaiteilija Heimo Haiton konserttiin. Hetki oli pienelle pojalle tärkeä, jopa käänteentekevä.

– Konsertti järjestettiin koulullani ja sisäänpääsy maksoi 20 penniä. Raha tuotiin juhlallisesti opettajalle, jolta saimme pääsylipun.

Hannulle se oli pääsylippu koko elämän mittaiselle muusikon uralle.

Kiiski muistelee, kuinka Haitto soitti Bachin Chaconnea, joka on hänen mukaansa huikea teos.

– Siitä inspiroituneena otin kotona salaa isän viulun seinältä ja aloin soittaa.

– Voimakkaasta kokemuksesta haltioituneena, koko ympäristön hälvetessä ympäriltäni, hujautin viulun jousella kattokruunun säpäleiksi.

Viulunsoiton aloitus oli siis pienelle pojalle melkoinen katastrofi. Sen koommin ei sellisti ole viuluun koskenut.

”Minut on rakastettu lapsena vahvaksi.”

Myöhemmin kansakoulun opettajana toiminut äiti toi kuitenkin pojalleen puolisellon kokeiltavaksi. Se kolahti heti.

– Tiesin jo silloin, että siinä oli tulevaisuuteni avain, minun elämäni. Sitä ei tarvinnut lainkaan epäillä. Suunta oli selvä.

Tärkeitä asioita ei voi erottaa toisistaan

Hannu Kiiskin sello on erityinen. Sitä on huoltanut jo vuosien ajan tanskalainen viulunrakentajamestari, joka on kuvaillut Kiiskin instrumentin ääntä samaan aikaan tummaksi ja kirkkaaksi.

– On olemassa soittimia, joissa on joko kirkas tai tumma ääni, mutta omassa sellossani on ne molemmat.

Moni muukin on kehunut vanhan sellon ääntä poikkeuksellisen koskettavaksi. Siinä kaikki on yhtä.

Näin Hannu Kiiski kokee myös oman elämänsä: sen tärkeitä asioita ei voi erottaa toisistaan, ne ovat sisäkkäin. Tärkeimpiä asioita hänelle ovat vaimo, rovasti Tuula Kiiski, viisi lasta ja seitsemän lastenlasta – sekä sellonsoitto.

Hannu Kiiskin lapsuuden perhe oli syvästi kristillinen. Perheen viidesläinen hengellisyys oli melko tiukkaa, rajoja asettavaakin. Se antoi kuitenkin pohjan, johon sellistin oma kristillisyys yhä nojaa.

– Minut on rakastettu lapsena vahvaksi. En ole koskaan ollut kapinallinen enkä ole kärsinyt ehdottomuudesta.

Kaikki musiikki on Jumalan luomaa

Hannu Kiiski kertoo opiskelujensa alusta Sibelius -Akatemiassa, jossa moni opiskelukaveri kärvisteli oman arvomaailmansa ja uskonsa kanssa. Monet hakivat sisäistä itseään.

– Minulla elämän perusta oli jo olemassa. Sain keskittyä vain opiskelemiseen, Kiiski sanoo.

Toki kodin perintö on vaikuttanut valintoihin, jopa musiikissa.

– Lapsuudenkodissa laulettiin hengellisiä lauluja ja kuunneltiin klassista, ei juurikaan muuta. Kevyt musiikki ei kuulunut elämään.

Hannu Kiiski on joutunut kuitenkin palaamaan aikuisena tämän asian äärelle. Opiskelujen jälkeen hän toimi muusikon työn lisäksi yli 47 vuotta sellonsoiton opettajana ja lehtorina Sibelius-Akatemiassa. Maailmankuulun helsinkiläisen metallimusiikkia selloilla soittavan Apocalyptica-yhtyeen kaikki perustajajäsenet ovat hänen vanhoja oppilaitaan.

Kiiski on KesäVirratSoi- festivaalin taiteellinen johtaja. Esiintymässä on ollut myös Apocalyptica.

– Heidän osallistumistaan on paheksuttu. Olen joutunut perustelemaan valintaani.

Kiiski kuitenkin muistuttaa, ettei ole olemassa kevyttä tai vakavaa musiikkia. Nekin ovat toinen toistensa sisällä.

– Se, mitä soittaja soittaa tai kuulija kuulee, kertoo molempien silloisesta mielentilasta.

– Kristillisyys ei siis rajoita soittamistani tai musiikillisia valintojani. Kuitenkaan minun ei tarvitse olla kaikille kaikkea.

Hannu Kiiski kokee tehtäväkseen astua kuulijan rinnalle, lohduttaa ja rohkaista elämän keskellä, mennä lähelle ja koskettaa. Kenties jokin musiikkihetki voi muuttaa yhden ihmisen elämän, avata jotakin, joka on jäänyt arjen, murheiden ja kaipauksen taakse.

– En kosiskele kuulijaa, mutta valitsen ajankohtaan sopivan ohjelmiston, sellaisen, joka koskettaa juuri siinä hetkessä. Se on kuulijoiden huomioon ottamista, heidän palvelemistaan.

”Olen tajunnut, että pitäytymällä määrätyssä musiikin genressä en pysty pelastustani hallinnoimaan.”

Hannu Kiiski siteeraa hengelliseltä äidiltään Hilja Aaltoselta häälahjaksi saamansa runon säkeistöä: Soita sävel elämälle, illan tullen itkevälle, ihmiselle tuulen tiellä, säveltäsi älä kiellä, öisten rantain kulkijalta, kuorman alle uupuvalta.

– Näissä sanoissa kiteytyy se, miten haluan toimia. Minun tehtäväni on antaa eteenpäin elämäni sävel.

Niin kauan kuin isä eli, Hannu Kiiski halusi kunnioittaa hänen kristillistä elämänkatsomustaan. Isän nuoruudessa esimerkiksi tanssi oli syntiä, vaikka sodan jälkeen se olikin monelle tärkeä ilon lähde ja keino löytää parisuhde.

– Musiikki on aina Jumalan luomaa. Siinä ei voi olla mitään pahaa.

– Olen tajunnut, että pitäytymällä määrätyssä musiikin genressä en pysty pelastustani hallinnoimaan. Ja toisaalta: eikö kirkko ole rakennettu juuri meitä kaikkia syntisiä varten.

Jeesus kannustaa etupenkissä

Hannu Kiiskille on selvää, että musiikki on ihme, joka on voinut syntyä vain Jumalan kädestä.

– Sävelet ja taajuudet ovat Jumalan luomistyön seurausta. Voin kiitollisena ihmetellä, miten sellainen lahja on annettu ihmiskunnalle.

Luovuuden ja Luojan työn äärellä on myös itse taivuttava antamaan osansa, tehtävä työtä. Hannu Kiiski soittaa joka päivä.

– Sellon soittaminen on fyysisesti hyvin käytännönläheistä. Äänen värit, joilla haluan puhutella kuulijaa, löytyvät kaikki sellosta. Ne eivät kuitenkaan tule ulos, jollei ole tehnyt valtavaa pohjatyötä, harjoitellut loputtomasti. Vasta sitten ääni soi puhtaasti.

Äänen sointia auttaa myös hyvä akustiikka. Kiiski arvostaa kirkkotiloja.

– Kaipaan suurta tilaa jo harjoitteluvaiheessa. Se tuo avaruutta mutta myös vastusta, antaa ja ottaa. Se kertoo, mikä voimataso pitää käsissä olla.

Nummelassa asuvalle Kiiskille Vihdin kirkko on yksi lempipaikoista.

– Vihdin seurakunta on ilokseni antanut minulle luvan harjoitella myös Nummelan seurakuntatalon kirkkosalissa. Vastalahjaksi olen soittanut kirkon tilaisuuksissa.

Oman, Jumalalta saadun lahjansa Hannu Kiiski haluaa antaa muiden iloksi. Myös yksityisesti. Vihdin seurakunnan edesmenneeltä kanttorilta Matti Kilpeläiseltä hän on saanut nimen selloevankelista.

Hannu Kiiski kertoo, kuinka hän 10-vuotiaana soitti tilaisuudessa, jossa kuuntelemassa oli silloinen Vapaakirkon Nepalin lähetystyöntekijä. Hän antoi pojalle tärkeän neuvon: ”Kun soitat, niin ajattele, että Jeesus istuu etupenkissä”.

– Se auttoi kunnioittamaan hetkeä ja mahdollisuutta viedä sanomaa eteenpäin, mutta antoi myös rentouden: Jeesus kannustaa aina, vaikka soitto menisi täysin poskelleen.

Klassisen ja nyt jo kevyenkin musiikin rinnalla Hannu Kiiski soittaa hengellistä musiikkia.

– Soitan varsinkin lapsuuteni lauluja, niitä, jotka ovat itselleni tärkeitä. Sukupolvi, joiden lauluja ne ovat olleet, ei kohta enää elä. Siksi haluan soittaa niitä muun muassa vanhustentaloissa ihmisille, jotka tunnistavat ne.

Hän on soittanut myös yksinäisille ihmisille kodeissa. Jo yksi kuulija riittää. Sellaisessa hetkessä voi tuntea erityisellä tavalla Jumalan läsnäolon.

– Vanhoilta, viisailta ihmisiltä saa usein rohkaisevaa palautetta. Monet heistä ovat olleet mukana elämässäni nuoresta saakka.

Kiiskille sellon soitto on rukousta, ja luovuus Luojan lahja. Elämän ehtoopuolella voi jo antautua, asettua hiljaisuuteen kuulemaan Jumalan sanoja, kuten Kiiskin uudella levyllä Canto Meditativo.

Vuonna 2023 presidentti Sauli Niinistö myönsi Hannu Kiiskille hänen elämäntyöstään Pro Finlandia- mitalin. Eläkkeelle Kiiski jäi Sibelius-Akatemiasta sellonsoiton opettajan työstä vasta viime vuonna 68-vuotiaana.

– Se, mitä eläkkeellä teen, on pelkkää unelmaa. Nyt voin valita mitä soitan, koska ja kenen kanssa.

– Niin kauan, kun kädet ja pää kestävät, minun on jatkettava. Kyllä sekin aika tulee, kun en enää jaksa. Nyt annan vielä sellon soida.