Kahden avioliittokäsityksen mallin kaaduttua kirkon tulisi jälleen miettiä omaa avioliittokäsitystään. Avioliiton ja siunaamisen teologiaa pitäisi kaivaa juuria myöten.
Avioliittokeskusteluissa törmätään toistuvasti perustavaa laatua olevaan ristiriitaan. Tämänkertaista kirkolliskokouksen keskustelua en ole työkiireiden takia kuunnellut, mutta uskallan veikata, että joissakin puheenvuoroissa muistutettiin Jumalan asettaneen avioliiton luomisessa, ja toisissa ihmeteltiin, miksi joidenkin ihmisten ihmissuhteet ovat huonompia kuin toiset. Toki oletan, että puheenvuoroissa käsiteltiin myös itse ehdotusta ja sen vaikutuksia.
Avioliittokeskustelu kompastuu vuodesta toiseen siihen, että avioliitto nähdään yhtäältä Jumalan asettamana miehen ja naisen välisenä instituutiona, jota ihmisen ei ole lupa muuttaa, ja toisaalta kahden ihmisen sopimukseen perustuvana suhteena.
Kun avioliitto nähdään instituutiona, ajaudutaan ongelmiin siinä, että avioliiton muoto on muuttunut vuosituhansien saatossa. Avioliitto sukujen välisenä sopimuksena, patriarkkojen ja Israelin kuninkaiden moniavioisuus sekä suhtautuminen avioeroon ovat asioita, joita pitäisi tarkastella kriittisesti. On älyllisesti epärehellistä hypätä luomiskertomuksesta 2000-luvun pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon, ja todeta että kahden binäärisen sukupuolen välinen liitto on avioliiton keskeinen tekijä.
Kysyin kerran eräältä älykkäältä ja hyvin lahjakkaalta avioliiton sukupuolisidonnaisuutta vaalivalta teologilta, voisiko hän kuvata minulle, millaisen ajatuskulun kautta luomiskertomuksen lauseesta “mieheksi ja naiseksi hän loi heidät” päästään miehen ja naisen avioliiton eksklusiivisuuteen. Hän vastasi, että siinähän se lukee selkeästi. Avioliittoteologian perusta oli selvä. Keskustelumme loppui lyhyeen.
“Luomisessa asetetuilla instituutioilla” ja luonnollisen moraalilain perinteellä on kirkon teologiassa pitkä historia. Mutta viimeisten vuosikymmenten aikana tätä teologiaa on oikeastaan kirkossamme hyödynnetty vain parissa yhteydessä.
Ensiksi, Kekkosen ja Koiviston aikana piispat halusivat osoittaa, että kirkon moraalinen opetus on hyväksi kaikille ihmisille, ei vain kristityille. Avuksi kaivettiin se, että Jumala on asettanut luomisessa ihmiseen lähimmäisenrakkauden periaatteen, ihmiskunnan yhteisen moraalin. Näin kirkko halusi pönkittää asemaansa “kansakunnan omatuntona” samalla, kun yhä pienempi osa suomalaisista piti itseään kristittyinä. Tämän aikakauden viimeisiä merkkiteoksia on Jorma Laulajan “Elämän oikea ja väärä” vuodelta 1994. Kannattaa kaivaa teos esille, se on hieno yritys perustella kristillistä etiikkaa universaalina etiikkana moniuskontoiselle ja -kulttuuriselle lukijakunnalle. Niin hieno yritys, että harva sitä on lukenut.
Toiseksi, “luomisessa asetettuun järjestykseen” vedotaan avioliittokeskustelussa. Kaikuja tästä avioliittoinstituutiouskosta voidaan nähdä nykyisin käytössä olevassa kirkollisten toimitusten kirjassa. Avioliittoon vihkimisen kaavan puhe-kohdan rubriikissa todetaan, että pappi voi vihkimisessä puhua “perheestä yhteiskunnan perussoluna”. Esimerkkipuheen mukaan “Jumala on itse asettanut avioliiton jo luomisen aamussa”. Muutoin vihkipuheessa puhutaan parisuhteesta: kunnioituksesta, rakastamisesta, toisen palvelemisesta ja anteeksiantamisesta.
Mieti itse, milloin olet viimeksi kuullut papin vihkipuheessa puhuvan siitä että Jumala on asettanut avioliiton yhteiskunnan “perussoluksi” jo “luomisen aamussa”? Itse olen viime vuosina kuullut muutaman kerran. Yhdistävä tekijä on ollut, että pappi on kuulunut tiettyihin kirkkomme konservatiivisiin herätysliikkeisiin. Luulen, että useimmat herätysliikkeisiin kuulumattomat papit ovat keskittyneet puhumaan sitoutumisesta, kunnioittamisesta ja rakastamisesta eli avioliiton suhde-luonteesta.
Armon vuonna 2025 ihmiset entistä vähemmän haluavat liittyä instituutioihin, vaan tehdä sitä, mikä on itselle merkityksellistä. Entistä harvempi toteuttaa itseään liittymällä yhdistykseen tai poliittiseen puolueeseen. Entistä harvempi uskoo niinkuin kirkko opettaa. Entistä harvempi valitsee ammattinsa valmiista vaihtoehdoista. Entistä useampi toteuttaa itseään, löytää oman tavan elää, olla ihmissuhteissa, ilmaista itseään ja toteuttaa itseään. Siksi uskon, että moni aviopari kokee myös oman avioliittonsa heidän kahden keskinäiseksi sopimukseksi, ei liittymiseksi ikiaikaiseen luomisessa asetettuun instituutioon.
Silti kirkko siunaa pareja vain vihkimisen hetkellä tai pian sen jälkeen avioliiton siunaustoimituksessa. Siunaus on liitetty lähinnä juridiseen vihkimiseen. Toki myöhemmin voidaan viettää “vihkivalojen uudistamista” vaikkapa syvän parisuhdekriisin jälkeen, mutta kirkollisessa jargonissa tämä nimetään “avioliiton vuosipäivän rukoushetkeksi”.
En ymmärrä, miksi kirkollisten toimitusten teologiassa siunaus liitetään lähinnä juridiseen avioliiton solmimisen hetkeen. Toki historiallisesti ymmärrän kirkon yhteiskunnallisen aseman. “Virastokirkko” on rekisteröinyt syntymät, kasteet, avioliitot, erot ja kuolemat ja toiminut osana yhteiskuntaa.
Mutta olisiko nyt aika irrottautua “virastokirkon” roolista ja suomalaisen yhteiskunnan juridiikasta, ja liittyä siihen mikä on ihmisille itselleen merkityksellistä? Ryhtyä siunaamaan ihmisille merkityksellisiä ihmissuhteita, ei juridisia suhteita?
Tälle olisi hyvät raamatulliset perusteet. Kirkossamme on laaja yksimielisyys siitä, että rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö ovat Jeesuksen keskeisiä opetuksia. Luomisen teologia on tärkeätä, mutta sittenkin vähemmän tärkeätä sen rinnalla, mitä Jeesus opetti.
Sitoutuminen on lähimmäisenrakkauden tärkein konteksti. Vanhempien sitoutunut huolenpito suojelee lasta. Parisuhteen tai polyamorisen suhteen osapuolten sitoutuminen ja keskinäinen kunnioitus suojelevat suhteen osapuolia ja auttavat heitä kukoistamaan ja tukemaan toisiaan. Sisarusten ja sukulaisten keskinäinen huolenpito kannattelee ja suojelee elämää. Ystävä on monelle tärkein elinikäinen ihmissuhde. Omaishoitajan sitoutuminen kannattelee, kun ei itse enää jaksa.
Ehdotankin, että kun kirkollisia toimituksia lähdetään uudistamaan, perataan vihkimisen ja kirkollisten toimitusten teologiaa pohjamutia myöten. Ehdotan, ettei jämähdetä sinne 1980-luvun teologian peruskursseille, vaan mietitään, kuuluuko kirkon oikeasti siunata avioliittoinstituutiota, vai sitoutunutta lähimmäisen rakastamista ja palvelemista?
Olen juuri lukemassa katolisen raamattuteologi John S. Bergsman kirjaa avioliitosta. Siinä käydään hyvin argumentoidusti läpi, millä perusteilla miehen ja naisen välinen avioliitto on Jumalan luomisjärjestys. Järjestys (avioliittoinstituutio) ja sukupuolisuus ovat ikään kuin saman kolikon kaksi puolta. Pikemminkin tässä on mielestäni kysymys siitä, että nyt kansankirkko kohtaa 1960-luvun seksuaalisen vallankumouksen aiheuttaman ”tsunamin”. Samalla olen sitä mieltä, että kansankirkkomme yrittää takertua menneeseen: spn-parit halutaan vihkiä kirkossa, että edes joku menisi
edelleenkin kirkollisesti vihille. Kysymys ei tietenkään
ole kenenkään rakkauden arvottamisesta, vaikka tällaista argumenttia kuulee.
Kiitos Marko kommentista. Bergsmanin näkemys kuulostaa hyvin ”perinteiseltä” ja tutulta.
Mutta blogini pointti on muualla: kysymyksessä, miksi kirkollisissa toimituksissa tapahtuva siunaaminen liitetään luomisen teologiaan eikä rakkauden kaksoiskäskyyn tai kultaiseen sääntöön?
Sellaistakin puhetta kuulee, ettei avioliitto ole raamattukysymys, vaan pohdiskelu nousee lähinnä kirkon perinteestä. Avioliitto ei ole myöskään vakaumuksen asia koska vakaumus on pysyvä ja mielipiteet voivat vaihdella. Mikäli avioliitto ei ole raamattu-, eikä oppikysymys vaan mielipide, se avaa ovet eksplisiittisesti kaikenlaisille avioliitoille maan ja taivaan välillä, kuten juuri tuolle polyamoriselle suhteelle. Lieneekö se seuraava askel, mikäli rakkaus alkaa sitä vaatia.
Kosti,
Raamattua lukemalla ei voi päätyä muuhun tulokseen, kuin että miehen ja naisen välinen avioliitto on Jumalan säätämä, vaikka se on ainoa ajallinen asia, instituutio, minkä Jumala on asettanut.
Blogisti kirjoittaa; ”Kirkossamme on laaja yksimielisyys siitä, että rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö ovat Jeesuksen keskeisiä opetuksia. Luomisen teologia on tärkeätä, mutta sittenkin vähemmän tärkeätä sen rinnalla, mitä Jeesus opetti.”
Teknisesti tämä on totta, mutta ei sovellettaessa avioliittokeskustelussa. Hajonta on suuri kaikkialla luterilaisten keskuudessa.
Polyamoristiset suhteet kirkko voi helposti julistaa langenneen maailman suhteiksi. Se mikä on vääristynyttä on kirkossa helppo tunnistaa. Tämä ei ole vaikeaa.
Yksi näkökulma on, että rakkauden kaksoiskäsky on Raamattua ja sen tulkintaa jäsentävä, ei karsiva, periaate. Voidaan kyllä sanoa, että Raamatussa on ydin ja ns. kehällisempää ainesta. Jos tähän liitetään mielestäni surullisenkuuluisa ”kahden korin” periaate, voidaan periaatteessa aivan mikä tahansa Raamatun opetus ”lakkauttaa”. Täsmentääkseni edellistä kommenttiani: avioliitto palvelee lähtökohtaisesti myös suvunjatkamista, ehkäisyn edistymisestä huolimatta. Polyamoria, parinvaihto sotivat elinikäisen heterooavioliiton olemusta vastaan ja spn-suhteet satunnaisuudesta tai pysyvyydestä sekä yhteiskunnan suhtautumisesta riippumatta ihmisen binäärisyyttä vastaan. Riittävä raamattuargumentaatio on tunnetusti olemassa. Haaste on käsittääkseni juuri siinä, mihin Sami P viittaa: meille näyttää olevan kovin vaikea suhtautua langenneisuuteen. Moralistinen paatos on ilman muuta torjuttava. – Ja kyllä, olen monta kertaa viitannut vihkipuheissani avioliittoon luomisjärjestyksenä, tosin en yhteiskunnan perussoluna. Pitänee tulevana kesänä tosiaan ottaa esiin sekin puoli.
Marko S.
Mikään käsky Raamatussa ei velvoita jumalatonta. Tähän Paavalikin viittaa 1.Kor.5:9-13. Tämän tuon esiin siksi, että ulkopuolinen, siis uskomaton mies, noudattaessaa esim. uskollisuutta vaimoaan kohtaan hyötyy sen hyvistä seuraamuksista, muttei pelasta häntä viimeisellä tuomiolla. Vanhurskautettu voi langeta, mutta voi nousta, katua ja tehdä parannuksen, eikä hänen tarvi viimeiselle tuomiolle osallistua.
Kirkastat asiaa binäärisyys-sanalla, joka sana on minun toisella kielelläni ”binario”, eli rata raide. Eli sana niin arkikielessä kuin vertauksillisissa ilmaisuissa, ilmeisesti antaa minun kieli- ja puheympäristössä erilaisen mielleyhtymän. Suomeksi ”Ihmisen binääriys” ilmaisu siis saa aikaan alkuperäisen sanan merkityksen-vastaisuuden.
Vähän selitän tätä konstikkuuttani: binario-sana muillakin kuin italian kielellä tarkoittaa rataa, raidetta, mikä suomeksikin ilmaistaan ”olla oikeilla raiteilla”.
Myös mitä ”kehällisyyteen” Raamatussa tulee, niin pitäisin sitä asiana mitä Raamatussa ei löydy. Ei löydy siksi, että kehällinen on tulkintaa. Raamattu opettaa hengellisesti ajallisiakin asioita tai paremminkin mikä aistein on havaittavissa.
Joskus tuntuu siltä, että ”rakkauden kaksoiskäskyn” sijaan onkin kyse ”seksuaalisuuden kaksoiskäskystä” – rakkauden nimissä. Ikäänkuin rakkauden kaksoiskäsky olisi peruste sen käskyn tulkitsemiseen seksuaalisuuden ”rakkaudelliseen rajattomuuteen” sallivaksi.
Kiitos Jukka kommentista. Ja kiitos että kerrot, miltä sinusta ”joskus tuntuu”.
Mutta minusta kuulostaa siltä, että et ole kovin tarkkaan lukenut blogiani. Tarkoitus on esittää teologinen kysymys kirkollisten toimitusten teologiasta, ei edistää ”seksuaalisuuden rakkaudellista rajattomuutta”.
Tuomas H. Minusta avioliiton siunaamisen ja kristilliseen avioliittoon vihkimisen teologia palautuu nimen omaan luomisen teologiaan ja Jumalan ilmoitettuun sanaan, joka kertoo tuosta luomisesta ja myös ohjaa kirkollisia käytäntöjä (tai sen pitäisi ohjata) . Avioliittoon solmimisen tavat ja liturgiset kysymykset ovat sinänsä vaihdelleet erilaisten kulttuurillisten tekijöiden mukana. Olen samaa mieltä siitä, että ”hyppääminen” 2020-luvulta jKr vaikkapa aikaan 1000 eKr on ongelmallista. Mutta jos tätä 3000+ vuotta vanhaa traditiota ei kuunnella, ollaan toki ongelmissa. Tietenkään avioliittoteologiaan (joka on isompi kokonaisuus) kuuluu monia erilaisia ja eritasoisia kysymyksiä, joihin vastauksia ei voida ”lukea” suoraan Raamatusta. Mutta Raamattu antaa kyllä selvät raamit. Niiden ylittämisestähän tässä nyt on erityisesti kysymys.
”Lintuhäkin oven pitää olla auki.” Se ei ole toki mikään yllätys, että osa kirkon työntekijöistäkin on sitä mieltä, että ”kaikki käy” ja polyamoria toivotetaan tervetulleeksi tervehdyttämään parisuhteita ja ihmiseloa. Ainakin isolla kirkolla ollaan sitä mieltä, että polyamoria saa kysymään, onko valtavirran (kaiketi vielä) perhekäsitys liian vanhanaikainen. Suhteiden tasapuolisuus, ketään vahingoittamatta ei täytä ilmeisesti synnin määritelmää.
Onko polyamoria askel kohti todellista vapautta vai mennäänkö rakkauden nimessä kohti kaaosta. Kuinka pitkälle monisuhteisuuteen kirkko oikein venyykään, kun oikein venytetään. Kaiketi tulevilla kirkkopäivillä viikonloppuna puhutaan myös tajunnan räjäyttävästä ”polyamorisesta identiteetistä” ja miten varjelemme Jumalan luomistyön moninaisuutta tältäkin osin.
Kosti,
Polyamoria, eli vaikka kenen kanssa sukupuolinen suhde. Tähän ovat RKK:n papit jo ”sitoutuneet”. Myös Suomessakin papisto harjoittaa sukupuolista kanssakäymistä muidenkin kuin oman vaimon kanssa. Tämä on jo vanha ”harrastus” israelaisilla, josta Jumalan jatkuvasti varotti.
Niin, onhan RKK:n kaapista tullut esiin yhtä sun toista.
Kosti ja Reijo, nyt en yhtään ymmärrä miten nämä kommentit liittyvät blogiini.
Toivon että tässä kommenttiketjussa keskitytään puhumaan teologiasta, ei siitä mitä kuvittelette että ”osa kirkon työntekijöistä” ajattelee tai mitä israelilaiset ”harrasti”.
Tuomas Hynynen. Kiitos kommentista. Kirjoitit myös polyamoriasta ja sitä kommentoin. Tuntuu hieman erikoiselta kirjoittaa polyamorisen suhteen osapuolten sitoutumisesta ja keskinäisestä kunnioituksesta ja samassa kappaleessa viitata omaishoitajien sitoutumiseen. Mielestäni ne eivät ole mitenkään verrannollisia. Tiedän mitä tarkoittaa sitoutuminen omaishoitoon vaikka se tapahtuisikin laitoksessa.
Tarkennuksena vielä. Osalla ”kirkon työntekijöistä” ja ”isolla kirkolla” viittasin Helsingin Paavalin seurakuntaan ja K&K-lehteen. ”Onko polyamoria syntiä, kirkkoherra Kari Kanala”?
Kaikki tietysti olisi hyvin avioliitonkin osalta mutta traaginen elämäntunnon harmitus, kun me olemme kuvautuneet Saatanaan ja menettäneet lankeemuksen seurauksena Jumalan kuvan, vaan ei markionilaisittain. Tästä on sitten seurannut kaikenlaista Jumalan tahdon vastaisuutta, jota kutsumme synniksi. Tässä olemme ihmeellisen yhdenvertaisia, tasa-arvoisia ja monimuotoisia, joka on kirkossa kuulutettu ja sydämissämme makaa kaikenlainen ällötys, jota kukaan ei todellisuudessa halua paljastaa mikäli sitä edes huomaamme ja tunnustamme, kun olemme nyttemmin osallisia modernista.
Orjuutettuna Saatanan alle me seuraamme luonnostamme isäämme synnissä. Siksi myös Paavali pitää tätä viheliäisyytenä ja huokaa pelastusta tästä kuoleman ruumiista. Vaikka hän halusikin tehdä hyvää niin sen lain hän tuunnusti, että Saatanan vehkeily ja kylmä kuoleman koura kuristi häntäkin irti päästämättä.
Blogissasi on paljon mielenkiintoista. Se ei ainakaan minulle heti käynyt selväksi, toivotko, että kirkko luopuisi vihkimisistä ja vain siunaisia parit, jotka on esim. maistraatissa vihitty. Ainakin lauseesi ”Mutta olisiko nyt aika irrottautua “virastokirkon” roolista ja suomalaisen yhteiskunnan juridiikasta” tuntuisi viittaavan siihen.