Kirkolliskokous hylkäsi (8.5.) piispainkokouksen esityksen kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä, joka olisi mahdollistanut samaa sukupuolta olevien parien kirkollisen vihkimisen virallisesti. Päätöksellä ev.-lut. kirkko ampui itseään jalkaan – jälleen kerran. Ja tulee ampumaan taas muutaman vuoden päästä. Toivottavasti varpaita riittää jatkossakin.
En ymmärrä mistä ennen kokousta syntyi sellainen naiivi käsitys, että Turussa kokoontuvan kirkolliskokouksen konservatiivit olisivat suostuvaisia tulemaan vastaan, jotta kirkko pääsi eteenpäin kiusallisesta tilanteesta. Ilmassa leijunut toiveikkuus oli alun alkaen hentoista ja totaalisen katteetonta. Turha näytelmä, sanoisi kyynikko.
Joku toinen voisi ajatella, että kirkko teki itsensä naurunalaiseksi, mutta naurut on menneinä vuosina jo naurettu, nyt on surkuhupaisan itkun ja epäuskoisen virnistelyn vuoro. Tulevaisuuden kirkko on avoin ja uudistuva?
Itse asia ei kuitenkaan katoa minnekään. Eivätkä ihmiset. Sateenkaariparien vihkimiset jatkuvat arvatenkin kuten tähänkin asti pappien harkinnan ja heille kuuluvan vihkimisoikeuden perusteella. Jossain vihitään, jossain ei.
Toisaalta jotkut ovat jo ehtineet huomauttaa, että samaa sukupuolta olevien parien vihkimisellä on nyt kirkolliskokouksen enemmistö. Ja piispojen tuki. Näkökanta sekin.
Että sellainen päätös tällä kertaa.
P.S. Kuva Kaartin hautausmaalta Helsingin Hietaniemestä. Tulkinta tämän jutun yhteydessä jääköön lukijalle.
Soitin kerran Helsingin SETAN toimistoon. Siellä puheluun vastannut naishenkilö sanoi heistä tulleen rohkeampia. Käsitin tämän niin, että homoseksuaalit katsovat oikeudekseen entistä avoimemmin lähennellä kaikkia, myös heteroja. Mitä ajattelette tästä? Miltä teistä heteroista tuntuu, jos ja kun homoseksuaali lähentelee teitä? Ei kai se ainakaan mukavalta tunnu. Pitääkö homojen ottaa tässäkin mallia heteroilta, joiden lähentelyt ovat myös lisääntyneet?