Journalistin uusimpien ohjeiden (1.10.2024) ja itse asiassa kaikkien 2000-luvun päivitysten johdantokappaleessa on mielestäni huomiota vaille jäänyt eroavaisuus verrattuna 1900-luvun lopun päivityksiin.

Tulkintani mukaan vielä viime vuosituhannella journalistien omissa itsesäätelyohjeissa ei annettu virallisesti tilaa mediaväen omille mielipiteille – varsinaisia mielipidekirjoituksia, kolumneja ja pääkirjoituksia lukuun ottamatta. Mielestäni journalistisen työn punainen lanka on muuntunut vuoden 2005 jälkeen valmiita mielikuvia tarjoavaan suuntaan, enkä pidä kehityksen suunnasta. Muutos näkyy myös kirkollisessa viestinnässä.

Journalistin ohjeiden ingressin kaltaiset johdantolauseet kuuluvat uusimman päivityksen jälkeen näin: ”Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta. Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.” Vertaan tuota aloitusta silloisen Suomen Sanomalehtimiesten Liiton liittovaltuustossa vuonna 1992 julkaistujen ohjeiden vastaavaan: ”Hyvän journalistisen tavan perustana on kansalaisten oikeus saada oikeita ja olennaisia tietoja, joiden avulla he voivat muodostaa totuudenmukaisen kuvan maailmasta ja yhteiskunnasta.”

Minusta pieneltä tuntuva muutos journalistisen työn syvintä olemusta kuvaavassa aloituksessa heijastaa hyvin tapahtunutta kehitystä. Käsittääkseni ennen painotus oli kansalaisen suvereenissa oikeudessa omiin tulkintoihin, jota ihannetta toimittajien edellytettiin periaatteessa pitävän ylimpänä ohjenuoranaan. Sen sijaan uusimpien ohjeiden aloituksen voisi tulkita jopa kannustavan valmiiden käsitysten tarjoamiseen uutis- ja artikkelituotannon ohella.

Viestimet eivät tietenkään ennenkään ole käyttäytyneet ihanteellisen puolueettomasti, jos mietimme esimerkiksi EU-ratkaisua tai papin viran avaamista naisille edeltänyttä massiivista, uudistuksiin vahvasti kallellaan olleen mediavaikuttamisen korostumista. Puoluelehdet ja mielipidejulkaisut ovat asia erikseen, mutta samalla on syytä muistaa, että myös kansanliikkeiden sisällä käydään linjakeskusteluja, jota haaste tasapuolisesta, yhtä lailla ”konservatiivisten” kuin muutoksia ajavienkin, näkemysten esittelystä koskee.

Joka tapauksessa vastaanotan nykyisin – kiitos uusien ”oikeuksieni” – vahvoja toimitusten kannanottoja ilman oikeutta jäädä aivan omassa rauhassa muodostamaan kantaani maailman menoon. Minusta tämän kaltainen kehitys ei edusta niitä klassisen journalismin ihanteita, joiden varassa itse lähdin aikoinaan alalle.
 
Mielestäni tämän vuosituhannen aikana päivitetyt Journalistin ohjeet ovat avanneet Pandoran lippaan. Journalismia leimaa nyt jopa häpeämätön halu kertoa katsojille ja kuulijoille, ketkä etenkin vahvoja vaihtoehtoisia näkökulmia ja intohimoja herättävissä jutuissa ovat sankareita ja konnia. Samaan aikaan kansalaisia opetetaan jo yläkoulusta lähtien suhtautumaan terveen kriittisesti kaikkiin poliittisiin linjauksiin. Toivottavasti heitä kasvatetaan enevästi myös arvioimaan, miten ammattijournalistit onnistuvat kuvaamaan tilkkutäkkimäistä todellisuutta. Median, kuten poliitikkojenkaan, arvostelua ei pidä leimata uhkaksi demokratialle, vaan päinvastoin sitä vahvistavana toimintana.

Jouko Siirilä
YTM, Janakkala