Liberaaliteologian matka eettisestä ohjelmasta kirkkopoliittiseksi osapuoleksi
”Teidän liittonne kuoleman kanssa pyyhkäistään pois ja teidän sopimuksenne tuonelan kanssa ei kestä; kun vitsaus tulee niinkuin tulva, niin se teidät maahan tallaa” Jes. 28:18
2000-luvulla kristillisen uskon, etiikan ja kirkon koossapysymisen kysymykset ovat sulautuneet yhä tiukemmin seksuaalisuuteen liittyvien kysymyksen ympärille. Kirkossa ei ole löydetty mielekkäitä ratkaisujen kristinuskon omien eettisten pelisääntöjen ja yhteiskunnan liberaalien moraalisten standardien välille.
Kirjassaan ”A Conversation Waiting to Begin” (2009) ja Fulcrumissa julkaistuissa saarnoissa (2007) Oliver O’Donovan, yksi Englannin arvostetuimmista teologeista, kuvasi liberaalien kristittyjen muuttuneita asenteita Albrecht Ritschlistä (1820-1889) nykypäivään. Poimin joitakin hänen näkemyksiään liberaaliteologiasta, kristillisestä opista, seksuaalietiikasta ja Raamatun auktoriteetistä ja sovitan niitä omaan Ev.lut.kirkon todellisuuteen. Kokoava otsikko blogille on ” Liberaalin paradigman epäonnistuminen – oppi, seksuaalietiikkka ja Raamatun auktoriteetti”, mutta jaan sen neljään osaan.
Hänen mukaansa protestanttisten kirkkojen nykyinen seksuaalieettinen kriisi on erityisesti kriisi niiden liberaaliteologisessa perinteessä, jolla se on hallinnut sisäisiä ristiriitojaan menneisyydessä. Sen vanha kyky neuvotella erimieliset vastustajat sisälle ”keskustan epädogmaattiseen mielipidevirtaan” on nyt kadonnut sanoo O’Donovan:
” Kun jo kuningatar Victorian päivinä brittiläiset pääministerit suosivat liberaaleja piispoja, se johtui siitä, että he näyttivät pystyvän estämään kirkkoa hajoamasta; he näyttivät tehneen liiton kuoleman kanssa ja sopimuksen kuoleman valtakunnan kanssa (Jes 29:18). He sovittelivat tehokkaasti vastakkaisten dogmaattisten napojen, katolisen ja evankeelisen välillä, jotka ovat merkinneet anglikaanisen identiteetin ääripäitä Oxfordin liikkeestä 1830-luvulta lähtien. 1900-luvun lopulla alkoi olla selvää, että tätä perinteistä spektriä alettiin uudelleen järjestellä… Historiallisesti keskihakuinen keskusta oli muuttunut uudeksi keskipakoiseksi navaksi.”
Teologisen liberalismin tarinan voi periaatteessa viedä kauas taaksepäin. Sen hegemoninen luonne protestanttisissa kirkoissa alkaa kuitenkin näkyä jälkikanttilaisen Ritschlin koulukunnan ”eettisen ensisijaisuuden ohjelman” vaikutuksissa . Tämän koulukunnan intressit kohdistuivat dogmeihin, jotka oli mukautettava vastaamaan valistuksen luomaan tieteelliseen ilmapiiriin. Etiikka oli ”etusijalla”, mutta vain siinä mielessä, että se oli ennakko-oletuksena. Etiikka oli dogmaattisen tutkimuksen lähtökohta. Se tarjosi kriteerin, jonka avulla opin totuus voitiin todentaa.
”Tämän aikakauden älymystölle eettiset arvioinnit näyttivät hyvin paljon varmemmilta kuin mikään opinmuotoilu. Predestinaatiota, ylösnousemusta ja Jumalan kaikkitietävyyttä ja kaikkivoipaisuutta: katekismuksen jokaista lukua voitiin arvioida sen suhteen, ovatko ne jaloimpien ja korkeimpien ihanteiden mukaisia ja kirjoittaa tarvittaessa uudelleen: Kristus ei tullut opettamaan meille totuutta, vaan tekemään meistä totuuden”.
Eettinen totuuskäsitys oli modernismin ydin. Se piti itsestään selvänä, että nykyajassa toteutettiin ihmiskunnan korkeimpia ihanteita. Se ei tarvinnut itsenäistä tutkimuksia niiden todentamiseksi, ne olivat välittömästi käytettävissä kristillisen dogman oikeaksi osoittamiseksi. Vanha liberalismi kyllä liittyi kirkon perinteisiin dogmeihin, mutta pyrki muokkaamaan niitä.
Liberaalin evankeliumin ”sisäinen pyhäkkö” oli sen kunnioittavassa ja tarkkaavaisessa asenteessa maailmaan sellaisena kuin se on. O’Donovan kuvaa:
”Ilman artikkelia käytetty termi ”inkarnaatio” kertoo tästä maailman syleilystä. Tämä on jotain muuta kuin määräävän artikkelin kanssa käytetty ”inkarnaatio”, Jeesuksen, Jumalan Pojan, historiallinen syntymä Mariasta, josta on tullut paradigma tai malli inhimillisen ja jumalallisen yhdistymiselle kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Sanan inkarnaatio tapahtuu jatkuvasti. Liberaali teologia tarjoaa uskovilleen erityisen jumalallistumisen tavan osallistumisessa Jumalan ja maailman positiivisessa yhteenkietoutumisessa.”
Kun liberalismi teki tästä yhteenliittymisestä missionsa, se ylitti nykyisen maailman ja tulevan välillä olevan eskatologisen rajan ja Luojan ja luodun välisen ontologisen rajan. Molemmat romahtivat. Koska tämä maailma on Jumalan täydellisen itsensä ilmoittamisen pyhäkkö, niin nykyisyys ei sisällä mitään lopullista vastakohtaa, eikä kohtaa mitään lopullista tuomiota.
”Jumalan maailman sisäinen itsensä ilmoittaminen voidaan nähdä maailmanhistorian dynamiikkana, kuten itsevarmassa varhaisen liberalismin progressiivisyydessä tai yksinkertaisesti sarjana hajanaisia intuitioita, kuten eksistentialismissa, joka korvasi sen. Mutta tavalla tai toisella liberaali teologia pyrkii ”näkemään Herran käden elävien maassa” ja tietämään, että kun se nähdään, se ojentuu siunaukseksi, ei tuomioksi.”
Kirkon oppien joukossa ensisijaiset ehdokkaat uudelleen muokattaviksi olivat tietenkin synti ja tuomio. Perisynnin käsitys siitä, että ihmiskunta lepää sellaisenaan jumalallisen tuomion alla korvataan sovittelulla ja nykyhetken mahdollisuuksilla. Tämän maailman tuomio vaihtuu loputtomaan jumalalliseen kärsivällisyyteen. Tässä teologinen ja poliittinen liberalismi lyövät kättä toisilleen: ”Synti on konservatismia”. Teologiselle liberaalille vika oli pääasiassa siinä, että konservatiivit takertuvat menneisyyteen ja suhtautuvat varauksellisesti nykykulttuuriin Jumalan suunnittelemana.
Tässä näkyy liberaalin eklesiologian erityispiirre: kirkon ja maailman itsepintainen vastakohtaisuus on on haitta. Sille nykyajan eettiset vakaumukset antavat lopulliset kriteerit arvioida kaikkea muuta, ” ne ovat itse Jumalan kuva, jota se kantaa tietämättään kuin syntymäoikeutenaan”, kärjistää O’Donovan.
” Kaikki se, mikä on institutionaalista ja hidasta kirkossa on pysyvä ongelma, taantumuksellinen este liberaalille missiolle. Eklesiologia alkaa ja päättyy semper reformandaan, vanhentuneen menneisyyden fossiilisten jäänteiden hylkäämiseen.”
Miksi vanhan liberalismin rooli sovittelevana katalysaattorina kirkossa sitten katkesi?
O’Donovanin mukaan liberaalin kristinuskon traaginen virhe oli sen eettisessä hyväuskoisuudessa. Siltä puuttui samaa kriittinen ote oman aikansa moraalisiin toimintatapoihin, mitä sillä oli opillisten mielipiteiden suhteen.
” Liberalismin sopimus modernismin kanssa ratifioitiin hegeliläisen idealismin hovissa, ja ”Hegelillä ei ollut etiikkaa” kuten jo Kierkegaard huomautti terävästi . ”
Juuri tästä syystä vanha liberalismi osoittautui haavoittuvaksi, kun 1900-luvun yhteiskuntaa ja kirkkoa alkoivat repiä syvät moraaliset repeämät. ”Vahvistaessaan maailmaa, liberaali teologia tuomitsi itsensä haaksirikkoutumaan samoille kallioille, joilla yhtenäinen moderni sivilisaatio hajosi. Dekolonisaatio jätti sen vaille hallitsevaa moraaliperinnettä, jota se voisi pitää Jumalan valtakunnan edelläkävijänä. Kun taloudellisesta oman edun tavoittelusta ja seksuaalisesta vapautumisesta tuli uuden lännen maksukykyisiä voimia, niin onnettomat kristilliset liberaalit kamppailivat säilyttääkseen hymyn kasvoillaan ja tukahduttaakseen vaistomaisen vastenmielisyytensä. Vasta myöhäisemmässä vaiheessa teologisen liberalismin perinne tarttui vapautuskertomuksiin (= emansipaatio narratiiveihin) antaakseen asialleen uutta pontta.”
Sodan jälkeinen länsimainenyhteiskunta alkoi katsoa itseään jatkuvien konfliktien paikkana, jotka koskevat eri ryhmittymien emansipaatiota ja inkluusioita. Tämä yhteiskunnallisen apologetiikan tyyli vetosi myös kristittyihin. Yhdysvaltojen näkyvä kamppailu kansalaisoikeuksien puolesta, ja Latinalaisen Amerikan kirkolliset perusyhteisöt antoivat uutta energiaa taisteluun epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Näistä tulit pelastusrengas horjuvalle liberaalille aatemaailmalle. Moderni liberaali perinne saattoi uudelleenbrädätä konservatiivisyyden vastaisen vetovoimansa.
” Mutta tarttuessaan pelastusköyteen länsimainen liberalismi maksoi hintansa. Siitä lähtien se samaistui yhteen moraaliseen aatteeseen sulkemalla muut pois. Siitä tuli oma kirkkopuolue, jolla on tietty ohjelma, joka asetetaan muita ohjelmia vastaan.”
Vuosituhannen lopulla seksuaalivähemmistöjen asiasta tuli yhä vahvemmin liberaalien asia siinä sodassa, jossa se on oikeudenmukaista kohtelua kaipaavia uhriluokkien puolesta. Mutta pelkät poliittiset iskulauseet syrjinnästä ja oikeudenmukaisuudesta ovat O’Donovanin mukaan homoseksuaalien kannalta arvelluttavia. Hän pelkää, että kun poliittiset ongelmat on korjattu ja pitäisi alkaa keskustella muista kysymyksistä, niin liberaalien kiinnostus heitä kohtaan lopahtaa. Seksuaalivähemmistöjen erityispiirteiden huomioon ottaminen ei ole liberaalin projektin kannalta oleellista.
” Oikeudenmukaisuuden vaatiminen merkitsee, että tästä ryhmästä tehdään samanlainen kuin kaikista muista , sillä oikeudenmukaisuutta pidetään aseena mielivaltaisuutta vastaan. Muttakun homoseksuaalinen kokemus alkaa herättää kiinnostusta ja keskustelua omana itsenään ja omasta puolestaan, sen hyödyllisyys liberaalin projektin kannalta on lopussa. ”
Tämän vuoksi seksuaalivähemmistöjen kirkolle tuoma haaste ei olekaan ensisijaisesti emansipatoorinen, vaan teologinen ja hermeneuttinen. Palaan tähän tarkemmin myöhemmin.
***
Vaikka tässä kuvattu kehityskulku on karikatyyrimäinen, samat piirteet tunnistaa Suomen kansankirkossa. Arkkipiispat viimeisten 50-vuoden ajalta , Mikko Juvasta lähtien ovat luotsanneet kirkkoa liberaaliteologian painotuksin. Heidän aikanaan liberaaliteologian kyky toimia ”sovittelevana katalysaattorina” on pikkuhiljaa hiipunut. Tapio Luomalla ei ole enää käytettävissään sovittelukykyistä liberaaliteologista ryhmittymää, joka kokoaisi yhteen eri tavalla ajattelevia ja pyrkisi kirkon yhteyden säilyttämiseen, vaan ärhäkkä kirkkopoliittisten kiistojen osapuoli. Pystyykö hän säilyttämään johtajuutensa lähtemättä vetämään liberaalien vaunujen rattaita ? Siitä riippuu paljon.
Ilkka Kurjenmäki
Oliver O’Donovan, A Conversation Waiting to Begin, 2009.
The Failure of the Liberal Paradigm ( 2006)
”Your treaty with death will be annulled, and your pact with Sheol will not stand” (Isaiah 29:18)
Ilkka K,
Kiitos erinomaisesta blogista.
On kuitenkin huomattava, että ”perisynnin käsite” ei kuulu Kirkon opetukseen vaan se on autuaan Augustinuksen ominpäin luoma käsite, joka jostain syystä on hyväksytty laajasti lännen kristillisyyteen.
Jari, koitan pysyä hyvin rajatusti protestanttisten kirkkojen piirissä joissa perisynti käsitettä käytetään.Liberaaliteologian kriisi kohdattiin ja hoidettiin vanhoissa kirkoissa toisin.
Liberaaliteologian juurisyy on ymmärtää Raamattu ihmisten puheiksi Jumalasta eikä Jumalan puhetta meille . Ja tämä koskee muutakin kuin seksuaalietiikkaa mistä on luovuttu . Synnin turmelus ja Kristuksen täydellinen lahjavanhurskaus on samalla peitossa ja todellinen kristityn vapaus puuttuu näinollen . Kirkon päämäärä on tosin löytää yksimielisyys , mutta ei muulta sitä etsien kuin sanasta . Vain tietoisuus tästä että Kristuksessa voi löytyä yksimielisyys olisi hyvä tunnustaa.
Timo, olen samaa mieltä. Käsittelen jatkossa jonkin verran mainitsemiasi asioita.