Jumala on muutoksen Jumala, myös oman muutoksensa: juutalaisten heimojumalasta kehittyi koko maailman jumala isolla alkukirjaimella.
Näin voisin pelkistää tuoreen ”kohukirjan” sanoman (vaikka en ole kirjaa omasilmäisesti lukenut, mutta kuullut radiossa tekijän haastattelun ja lukenut arvioita). Kyse on Ville Mäkipellon, Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan paljon mediahuomiota saaneesta kirjasta Jumalan synty – Isän ja pojan kätketty historia (Otava, 266 sivua).
Kaivoin kirjahyllystäni esiin samaa aihepiiriä – muuttuvaa Jumalaa tai oikeammin jumalakäsitystä – käsittelevän tuhdin kirjan, joka aikoinaan teki minuun vaikutuksen: entisen nunnan, Karen Armstrongin Jumalan historia – 4000 vuotta juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia (Ajatus-kirjat 2007, sivuja 669, suom. Markku Päkkilä, asiatarkistus Heikki Räisänen).
Kirjan luettuani ymmärsin mitä muutoksen Jumala tarkoittaa: ei ainakaan muuttumattomuutta.
Juuri notkeus muutokselle tekee Jumalasta niin tärkeän ja merkittävän niin yksilöille kuin yhteisöillekin. Jumalalla on aina ollut merkitystä ihmiselle ja yhteisöille, ja jumalat ovat muuttuneet ihmisten tarpeiden myötä. Niinpä se kristillisen opin mukainen Jumala, jota kirkoissa nyt tietyin sanoin rukoillaan ja palvellaan, on vastaus nykyisten ihmisten kysymyksiin.
Ihminen ei ole vastaus Jumalalle, vaan Jumala on vastus ihmiselle. Ihmisen ei tarvitse muokata itseään Jumalalle sopivaksi, vaan Jumala muokkautuu ihmiselle sopivaksi.
”Ihmisten jumalakäsityksellä on historiansa, sillä Jumala on merkinnyt aina hieman eri asioita kaikille niille ihmisryhmille, jotka ovat Jumalan käsitettä eri aikoina käyttäneet. Yhden sukupolven ja yhden ihmistyhmän muodostama käsitys Jumalasta saattaa hyvinkin olla merkityksetön jollekin toiselle ihmisryhmälle, – – – Kun yhdenlainen käsitys Jumalasta on muuttunut merkityksettömäksi tai toisarvoiseksi, siitä on kaikessa hiljaisuudessa luovuttu ja sen paikan on ottanut jokin uusi teologia”, kirjoittaa Karen Armstrong.
P.S. Mäkipellon, Pakkalan ja Hakolan kirjaa on täällä jo käsitellyt ainakin Ilmari Karimies.
Niin, peruskysymys on edelleenkin, loiko Jumala ihmisen kuvakseen vaiko ihminen jumalan omaksi kuvakseen?
”Kohukirjoissa” ei ole mitään uuttaa tai ennen esittämätöntä. Samaa erilaiset tieteilijät ovat toistelleet jo pitkään.
Olennaista on, että kaikki mainitut teokset sisältävät vain ja ainoastaan erilaista pohdintaa Jumalasta. Siis kirjoittajien näkemyksiä ja tulkintaa, joita on tehty ateistis-materialistisen maailmankatsomuksen pohjalta ja sen sisällä. Kirjojen ilmeinen tarkoitus lienee vahvistaa uskoa omaan ideologiaan ja levittää sitä. Siis ateistinen lähetystyö.
Oliko ensin muna vai kana? Siinä peruskysymys, jonka varjolla kirja lienee kirjoitettu – olettaen toisen em. olevan Se Ensimmäinen. Oliko aia sitten niin on tietenkin oma erillinen kysymyksensä.
Jari,
”Kirjojen ilmeinen tarkoitus lienee vahvistaa uskoa omaan ideologiaan ja levittää sitä.”
Näin on.
Jumala ilmoittaa itsensä jajos se on muulla tavoin kuinpuhuttu sana tai Kirjoitukset, niin se on oitis tarkistettavissa ”testityökalulla”, eli Raamatulla. Kyllä Raamatun ulkopuolinenkin teksti voi olla oikein, mutta se ei voi muutta Kirjoituksia.
”Jeesus Kristus on sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti.” (Hebr. 13:8)
”Sillä minä, Herra, en muutu.” (Malakia 3:6)
”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valkeuksien Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta, ei vaihteen varjoa, KR 1992: ei valo vaihdu varjoksi.” (Jaakob 1:17)
Näin on, Mika. Paradoksi on siinä, että Ikuinen, Muuttumaton ja Kuolematon Jumala kuitenkin tuli ajan ja paikan rajoitusten alaiseksi ihmiseksi ja kuoli. Säilyttäen kuitenkin samalla täyden Jumaluutensa.
Toki me voimme pohtia sitä, kuinka Jumala on ilmoittanut itsensä meidän näkökulmastamme vaiheittain. Sekasotku syntyy siitä, kun omia ”jumalakuviamme” tai ”jumalakäsityksiämme” luullaan Jumalaksi ja samastetaan ne toisiinsa. Ja kun puhutaan noista niin sanotuista jumalista ikään kuin ne olisivat Jumala. Ja unohdetaan, että Jumalan voi oikeasti kohdata vain Jeesuksessa Kristuksessa.
Marko,
Jokaisessa ihmisessä on tähän maailmaan syntyessään täysi Jumaluus. Taipumus pahaan on lihassa, mikä on ruumiimme ja mielemme. Kaksi viimeiksimainittua ”kerrosta” on luotu tästä maasta. Uskoontulossa alkaa katoamattoman ja katoavan välinen taistelu, ja katoava matkustaa maanpäällisessä vaelluksessa, uskoontulleessa ihmisessä ”teurastuspenkillä”, alistettuna ja pienenevänä. Ruumis, mieli, eli äly ja tunteet, palvelevat uudestisyntyneelle hengellemme alistetussa asemassa, palvellen ajallisia tarpeita. Saatanalla ei ole tartuntapintaa meissä olevaan Jumalan henkeen, mutta se keskustelee katoavan kanssa, niinkuin teki jo Paratiisissa ja kun Jeesuksen koettelemus päättyi. Näihin kiusauksiin tehoaa vain Jumalan Sana, eli ”kirjoitettu on” ja neuvottelut päättyy siihen.
Kun ihminen kuolee, hänen luotu osa jää aikaan ja Jumalan täydellinen henki, täydellinen Jumaluus siirtyy ajattomuuteen. Jeesuksen paikka, edeltäjuoksijana, ajattomuudessa on Taivaassa Isän vierellä. Jeesus, vanhin veljemme, on valmistanut jokaiselle uskovalle paikan Hänen seuraansa. Taivaassa on vain täydellisiä Jumal’olentoja, Jeesuksen kaltaisia.
Jeesuksen alkuperä on ikuinen ja me hänen veljensä olemme samaa Jumalan luomisesa ihmiseen puhaltamaa alkuperää, vt. 1.Moos.2:7.
Lieneekö meillä tiedossa muita vaihtoehtoja kuin Simon Kyreneläisen ristinkantajan tie Herran käydessä edellä? ”Tie taivaan kaita, ahdas on ja ohdakkeinen aivan……vaan voittohon vie Herra kautta vaivan.” (Suomalainen arkkivirsi 1790).
Hyvä kysymys tuossa edellä, loiko Jumala ihmisen vai ihminen Jumalan? Oli vastaus kumpi tahansa, se ei tee tyhjäksi yksilön kokemusta ja hengellistä elämää.
Jumala tai jumaluudet ovat aina olleet osa ihmisen ja ihmisyhteisöjen itseymmärrystä. Teologit puhuvat yleisestä ilmoituksesta, joka kehittyi (!) erityiseksi ilmoitukseksi eli Kristukseksi. Raamatun ilmoitushistoriassa tapahtui kehitys (muutos), kun juutalaisuuden lahko muotoutui maailmanuskonnoksi.
Edellä mainittujen kirjoen ajatukset ovat pääpiirteissään tuttuja kaikille teologiaa opiskelleille. Tosin osa on jättänyt tämän opin huomiotta tai pitää sitä toisarvoisena sanoessaan että ”kristinusko ei ole uskonto vaan oikea elämäntapa” tai muuta vastaavaa.
Olli,
”Tosin osa on jättänyt tämän opin huomiotta tai pitää sitä toisarvoisena sanoessaan että ”kristinusko ei ole uskonto vaan oikea elämäntapa” tai muuta vastaavaa.”
Viittaat teologiaa opiskelleisiin joille oppi Jumalasta olisi kehittyneempää, mikä olisi yhtäkuin ristiriitaisuus Raamatun ilmoituksen kanssa. Kuitenkin ”Christianos”eli Jeesuksen opetuslapseus, on alkanut, että on uskottu että Jumala on ja Hän on kaiken kehittyneisyyden huippu Jeesuksessa.
”Yleinen ilmoitus”-käsite on tarpeeton ja se rauhoittaa rauhatonta ihmistä, mutta toimii vain niin kauan kuin ”rokotus” vaikuttaa eli on liioittelua ”tulla uskoon”. Ihmisellä on yleensä epämukava olo sisimmässään, joka epämukavuus on Jumalan kutsu parannuksen kautta pelastukseen.
Siis kaikki Jumalaan päin, vaikka vain kallistuma, voi alkaa vain uskomalla, että ”Jumala on”, vt. Hebr. 11: ”6 Mutta ilman uskoa on mahdoton olla otollinen; sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että hän palkitsee ne, jotka häntä etsivät.” Tähän jatkaisin, että ateisti ja agnostikko eivät usko kaiken Luojan olemassaoloon. Olen seurannut vuosikausia ateisti-agnostikon matkaa kuolemaansa asti. He kyselivät niinkuin Seurakunnan ulkopuoliset, kuten Sokrates, Platon, Aristoteles ikäänkuin uskottelivat, niinkuin noita Simon, olevansa jotain suuria, vt. Apt. 8:9-24. Nämä kolme ennen Jeesuksen syntymää ovat tavallaan uineet teologian oppineisuuden ”liiveihin”. Tästä suurimpia tunnustuksia annetaan Tuomas Akvinolaiselle, joka virallisti mm. Aristoteleen filosofian leipomalla kirkon, RKK:n., ja lähinnä oman filosofiansa, samaksi taikinaksi. Niinpä vielä tänäänkin Sokrates-Platon-Aristoteles filosofiat rientävät antamaan Katolisen kirkon opetukseen ”syvällisyyttä”.
Olli S. Ainakin minusta on kyllä täysin ratkaiseva kategoriaero siinä, onko Jumala luonut ihmisen vaiko ihminen jumalan. Näytät lähtevän siitä, että ratkaisevaa olisi se, että joka tapauksessa meillä ihmisillä ja ihmisyksiköillä on uskonnollisia ja hengellisiä kokemuksia. Näin voi sanoa vertailevan uskontotieteen, uskontopsykologian tai bultmannilaisen myyteistä riisumisen ohjelman näkökulmasta. Ratkaisevaa on kuitenkin se, että Jumala on – hienosti sanottuna – objektiivisesti olemassa oleva ja transsendenttinen. Yksilön kokemus ja hengellinen elämä tai niiden puute eivät vaikuta millään tavalla siihen, onko Jumala olemassa vaiko ei. Se, että ajatellaan Jumalan ”olevan olemassa” jonkinlaisena mielensisäisenä kokemuksena ei riitä. Raamatun ilmoituksen mukaan Jumala on nimittäin koko luomakunnan ulkopuolella (vaikka toki myös läsnä luomakunnassaan ja pelastavalla tavalla läsnä Kristuksessa, seurakunnassaan ja sen hoitamissa armonvälineissä).
Se, että Raamatun sisällä voidaan hahmottaa tiettyjä kehityskulkuja, tarkoittaa siis sitä, että vaikkapa Israelin uskonnon historiaa ja sen edustajien ajatuksia voidaan kyllä tutkia, mutta itse Jumala ei ole sen kehityskulun mukana muuttunut. Pikemminkin ilmoittanut itsensä vähitellen tai sopeuttanut ilmoituksensa ihmisten ja heidän kulttuurinsa mukaisesti. Eihän uskossa ole kysymys uskomisesta omaan uskoon vaan Kristuksessa armolliseen Jumalaan, vaikka se olisi täysin oman kokemuksemme tai omien uskomuksiemme kanssa ristiriidassa. Siksihän Luther toteaa osuvasti III uskonkappaleen selityksessään, että me emme omasta voimastamme ja järjestämme voi uskoa Kristukseen emmekä tulla Hänen työnsä vaan Pyhä Henki on meidät kutsunut, valistanut, koonnut ja varjellut uskossa.
Apostolien teoissahan todetaan, että Jumala on pitkän aikaa antanut ihmisille todistuksia hyvyydestään ja huolenpidostaan tai jopa kärsinyt tietämättömyyden aikoja. Nyt hän kuitenkin kehottaa kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen eli uskomaan Kristukseen.
Kokemuksiahan meillä ihmisillä on ja voi olla – monenlaisia. Nykyisin tuntuu olevan tapana puhua uskonnosta lähinnä kokemusmaailmana tai sen kautta. Kokemus siinä on henkolökohtainen mutta voi toki olla myös jossain merkityksessä yhteisöllinenkin. Nykyisin ihmisillä on kokemuksia kansallisuudesta(an), sukupuolestaan, syrjäytyneisyydestään, älykkyydestään, hyvyydestään, pätevyydestään, osaamattomuudestaan, ylivoimaisuudestaan, paremmuudestaan, huonommuudestaan jne. Voidaan ajatella, että kokemus on itsessään todellisuutta, mutta lienee vain oma henkolökohtainen todellisuus – kenties toisinaan myös yhteisöllinen totuustunne tai tuntemus. Todellisuus, joka tulee ja usein myös menee menojaan, kun ei ole sidoksissa reaaliseen totuuteen tai todellisuuteen.
Voidaan pohtia myös sitä onko jumalan olemisen kokemus merkityksellistä vain kokemisen todellisuudessa. Se kokemus menee tai tulee. Jumala sen sijaan joko on tai ei ole reaalinen todellisuus. Ei kaiketi reaalinen todellisuus ja totuus ole kiinnni meidän pienten (?) ihmisten kekemuksesta, sillä me kai emme ole jumalia, jotka todellisuutta määräten sitä luomme?
Jumalan oleminen tai olemattosuus määrää sitä, onko Jumala todellinen vai onkio kyse vain illuusiostamme, siinä missä meidän muukin milelikuvitusmaailmammekin usein on. Mielikuvitus ja mielikuvitusmaailma voi parhaimmillaan auttaa elämässä – mutta voi viedä ihan hakoteille totuuden ja elämän suhteen. Meidän oma kokemusmaailmammehan illuusioineen ei riitä lähimmäistemme (saati ”kauimmaistemme”) maailman selityksen tai/ja elämän perustaksi.
On väliä sillä onko Jumala vai onko kyseessä voi illuusiomme maailmasta. Illuusioita syntyy toisinaan kuin sieniä sateella – ja niitä myös katoaa – jollei yritä säilöä pakastamalla, kuivaamalla tai purkittamalla. ”Uskonnot” ovat kuin purkitettuja kokemuksia.
Todellinen Jumala on jotain aivan muuta. Ei Jumalaa keksitä mutta sitä voidaan oppia tuntemaan – aina kuitenkin epätäydellisesti.
Jukka M.,
Kirjoitat:
”Todellinen Jumala on jotain aivan muuta. Ei Jumalaa keksitä mutta sitä voidaan oppia tuntemaan – aina kuitenkin epätäydellisesti.”
Jumala kutsuu jokaista ihmistà parannuksen kautta pelastukseen, jonka Jeesus on hankkinut. Uskon, että tätä on toistettava, jottei syntymässä saatua lahjavanhurskautusta jatkettaisi ihmisen teolla.
Todistan jälleen uskoontulostani:
Se tapahtui 10-vuotiaana, 1956 Haminan puistotalossa herätysokoussarjan viimeisessä tilaisuudessa. Tartuin kiinni kehoitukseen ”jos täällä on joku, joka haluaa tulla uskoon, niin voit siitä merkiksi nostaa kätesi”. Kamppailu sisälläni oli kova, mutta nostin käteni, jota kukaan ei nähnyt. Jumala näki ja taivaalliset kuorot alkoivat laulaa. Jotain sellaista soi sisimmässäni. Olin jo monta vuotta kuullut ikäänkuin taivaallista kutsumusiikkia, siksi viihdyin helluntalaisten kokouksissa.
Tunsin, että mikään ei ollut epätäydellistä. Tämä alku näkyi ulos ”sinapinsiemenen” kokoisena eikä nytkään jopa ikäänkuin puun kokoisena ole epätäydellistä. Liha kyllä häiritsee ja lihan kautta tulee viestejä ”alhaalta”, jollaisen sinäkin olet sanoittanut ja jonka alkuun lainasin.
Kun Jumala henkensä kautta vaikuttaa uskovassa, niin se ei ole jonkin suuremman täydellisen osa. Jumala vastaa aina täydellisesti, vaikka ihminen ”lohduttaa”, että kyllä se siitä menee eikä tunnu kohta miltään.
Siis esität ikäänkuin ihmisen kalibrointi paljastaisi Jumalan vaikutuksen.
Raamatunkohtia kuoleman voittamisesta, ylösnousemuksesta ja ikuisesta elämästä
“Tuonelan kädestä minä (Herra Jumala) heidät päästän, kuolemasta minä heidät lunastan (vapautan).” (Hoosea 13:14)
“Mutta sinä, mene, siksi kunnes loppu tulee; ja lepää, ja nouse osaasi päivien lopussa.” (Daniel 12:13)
“Mutta sinun (Herran) kuolleesi virkoavat eloon, minun ruumiini nousevat ylös. Herätkää ja riemuitkaa, te jotka tomussa lepäätte, sillä sinun katseesi on valkeuksien katse, ja maa tuo vainajat ilmoille.” (Jesaja 26:19)
”Hän (Herra Jumala) hävittää kuoleman ainiaaksi.” (Jesaja 25:8)
”Sen tähden ennusta ja sano heille: Näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä avaan teidän hautanne ja nostan teidät, minun kansani, ylös haudoistanne” (Hesekiel 37:12)
“Kallis on Herran silmissä hänen hurskaittensa kuolema.” “Kallis on Herran silmissä hänen uskollistensa henki.” (Psalmi 116:15, KR-38 ja KR-92)
“Jeesus sanoi hänelle: “Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?” (Evankeliumi Johanneksen mukaan 11:25,26)
“Kuolema on nielty ja voitto saatu … Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!” (Paavalin ensimmäinen kirje korinttolaisille 15:54,57)
“Sillä Kristus on minulle elämä, ja kuolema on minulle voitto.” (Paavalin kirje filippiläisille 1:21, Biblia)
”Meillä on Jumala, Jumala, joka auttaa, ja Herra, Herra, joka kuolemasta vapahtaa.” (Psalmi 68:21)
”Mutta minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä hän on seisova multien päällä.” ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.” (Job 19:25, KR-38 ja KR-92)
”Mutta että kuolleet nousevat ylös, sen Mooseskin on osoittanut kertomuksessa orjantappurapensaasta, kun hän sanoo Herraa Aabrahamin Jumalaksi ja Iisakin Jumalaksi ja Jaakobin Jumalaksi. Mutta hän ei ole kuolleitten Jumala, vaan elävien; sillä kaikki hänelle elävät.” (Evankeliumi Luukkaan mukaan 20:37,38)
Daniel:
12:2 Ja monet maan tomussa makaavista heräjävät, toiset iankaikkiseen elämään, toiset häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen.
Ken haluaa kuulla Jumalan puhuvan, lukekoon pyhää Raamattua.
Weimarer Ausgabe (WA) 54, 263. Suomennos Ahti Hakamies. Martti Luther, En minä kuole-vaan elän, s. 200, Aurinko Kustannus ja Arkki-kirjat, 2016.
Raamatussa esiintyy vaikka kuinka monta kertaa esim. sanat: Näin sanoo Herra.
Juha Vähäsarja, Ihmeellinen lääke:
https://www.facebook.com/share/p/1BTiijEyAi/
Sekä kirja Jumalan synty ja myös piispa emeritus Wille Riekkisen uutuuskirja Valo ja pimeys täydentävät osaltaan toisiaan.
Riekkinen toteaa Kirkko & Koti-sivustolla: ”Raamattufundamentalistit pitävät yhä kiinni ”valikoiduista” antiikkisista uskomuksista. Niistä tulisi luopua ja suhteuttaa jumalausko siihen, mitä tiede on saanut todellisuudesta selville. Tieto ei ole uskon vihollinen, päinvastoin.”
Tieteen työntäessä meidän vanhat uskomuksemme Jumalasta syrjään ja käsitys ”jumalasta jumalien” keskellä antaa meille uuden valon pimeyteen.
Mikä siten tuo pahuutta tähän maailmaan Riekkisen mukaan? Me ihmiset liitettynä jumalakäsityksellä. Tässä Riekkinen lainaa ”vanhaa rabbien viisasta” jaotusta. ”Jumala on luonut jokaiseen ihmiseen taipumuksen hyvään ja taipumuksen pahaan”, ne kun ovat meissä kaikissa.” Viittaako hän tässä kenties gnostilaisesoteerisiin juuriin?
Jumalan synty-kirja osaltaan liittyy tähän samaan ajatukseen pohtiessaan kristillisen jumalakuvan keskeistä ongelmaa viittaamalla edesmenneeseen prof. Heikki Räisäseen ja hänen kirjaansa Rosoinen Raamattu. Räisänen tiivistää pahan ongelman kysymällä: ”Kristinopin mukaan ihminen on jo syntyessään ansainnut helvetin. Mutta jos tuote on kelvoton jo tehtaalta tullessaan, kriittiset katseet kääntyvät – tehtaan johtajaan.”
Piispa Wille Riekkisen, Räisäsen ja kirjan Jumalan synty- kirjoittajien polut risteävät ilmeisesti osaltaan juuri tässä. Ongelma nimittäin syntyy, kun protestanttinen ja ”etenkin luterilainen” perinne on alkanut korostaa Jeesuksen ristillä sovittamaa uhrikuolemaa. Sovitushan lienee turha, mikäli koko ongelman synty on paikallistettavissa – ”tehtaan johtajaan.” Pahan alkuun ja juureen.
Liberaaliprotestantismi on mielenkiintoista: Ensin riekaloidaan Raamattu pieniin paloihin ja sitten tulkitaan ne ”tieteen” horisontin läpi riisumalla ne ”myyteistä”. Mukaan ripaus valittuja paloja juutalaisuudesta (nuo ihmisen kaksi taipumusta) ja sitten voidaankin nimetä muulla tavalla ajattelevat fundamentalisteiksi. Ainoa, mitä jää oikeasti (=tieteellisesti todennettuna) jäljelle, on ihmisen aivotoiminta ja sen tuottamat erilaiset käsitykset Jumalasta sekä erilaiset uskomusjärjestelmät. Tarinan roistotkin ovat ne perinteiset: vanhoilliset raamattufundamentalistit ja sijaissovitukseen uskovat luterillaiset. Onneksi sovitusoppi on aina ollut luovuttamaton, vaikkakaan ei aina se keskeisin osa kaikkea kristillistä uskoa. Kuten myös ylösnousemus kuolleista taivaalliseen ja jumalalliseen elämään!