Oman isän kuolema käynnisti Jukka-Pekka Palon elämässä hengellisen prosessin. Lopulta – kymmeniä vuosia myöhemmin – hän liittyi takaisin kirkkoon. Oikeaoppisuutta Palo vierastaa, mutta ajatus siitä, että meidät kaikki on jo armahdettu, on hänelle tärkeä. Sairaudet ovat hidastaneet viime vuosina näyttelijälegendan tahtia. Hän on kuitenkin päättänyt hyväksyä ja ottaa vastaan sen, mitä elämä antaa.

Muistan näyttelijä Jukka-Pekka Palon Megavisan juontajana. Megavisa oli suosittu televisio-ohjelma 1990-luvulla. Se kuului suomalaiseen elämänmenoon samalla tavoin kuin vesisänky tai kulmakaappi.

Megavisa on kuitenkin ollut pelkkä kuriositeetti Palon näyttelijän uralla, vai onko?

– Se oli ensimmäisiä gameshow-juttuja, mitä Suomessa tehtiin. Taisin tehdä sitä viisi vuotta. Minulle oli tärkeää, että sain olla samalla kiinni teatterissa. Televisio nyt vain tekee ihmisestä tunnetun. Se ei ollut minulle hyvä eikä huono asia.

Megavisassa oli positiivinen fiilis.

– Sitähän tehtiin Isabella-laivalla. Ihan hyvät muistot siitä jäi.

Tavallinen kulttuurikoti ja lipsahdus näyttelijäksi

Jukka-Pekka Palo kasvoi kulttuurikodissa. Hänen vanhempansa olivat näyttelijät Kirsi Ortola ja Tauno Palo. Meno kotona ei kuitenkaan ollut erityisen boheemia.

– Minulle lapsuuteni oli tavallinen, koska minulla ei ole sille vertailukohtaa.

Vanhemmat kuuluivat luterilaiseen kirkkoon, mutta eivät osallistuneet sen toimintaan.

– Ainoastaan koulun kanssa kävin kirkossa.

– Äitiäni kiinnosti itämainen uskonnollisuus ja ajatus, että kaikissa uskonnoissa kiivetään samalle vuorelle eri puolilta.

Poika ei varsinaisesti haaveillut vanhempiensa ammatista.

– Ajattelin toimittajan töitä tai lakimiehen uraa. Mutta kun piipahdin ystäväni Janne Kuusen kanssa teatterissa, elämä lipsahti sille mallille, että pyrin teatterikouluun. Se oli sitten menoa.

Näyttelijäksi ryhtymistään Palo ei kuitenkaan kadu.

– Nyt kun seuraan tiedotusvälineitä, vaikuttaa siltä, ettei toimittajanakaan ole kauhean kivaa.

Kirkko näyttäytyi 1970-luvulla 17-vuotiaan Jukka-Pekka Palon silmissä ahdasmielisenä, negatiivisena ja autoritäärisenä, ja hän erosi siitä heti kun voi.

– Myöhemmin kirkossa on tapahtunut valtava muutos, ja mielestäni parempaan suuntaan.

Enkeli lensi pois ja hengellinen etsintä alkoi

Vaikka Palo erosi kirkosta, hän ei ole koskaan pitänyt itseään ateistina.

– Olin opiskeluaikana voimakkaasti mukana taistolaisessa liikkeessä, mutta marxilaisuuden ateistinen kulma ei missään vaiheessa tuntunut minusta mielekkäältä.

– Kirkossa minua häiritsi sen organisaatio. Sillä oli valtavasti rahaa ja omaisuutta, mutta sitä ei käytetty ihmisten auttamiseen.

Palo muistelee lämmöllä esimerkiksi Marraskuun liikettä, joka auttoi asunnottomia alkoholisteja. Kirkko ei tuolloin ollut hänen mukaansa tällaisissa kuvioissa mukana.

”On valtava etuoikeus olla läsnä lähiomaisen kuoleman hetkellä.”

Kirkosta erottuaan Palo kiinnostui buddhalaisuudesta, mutta vasta isän kuolema 10 vuotta myöhemmin käynnisti hengellisen etsinnän toden teolla.

– Olen sitä mieltä, että jos on mahdollista olla lähiomaisen kuoleman hetkellä läsnä, se on valtava etuoikeus. En osaa selittää sitä paremmin, mutta on pyhä hetki, kun ihminen kuolee.

– Jäljelle jäävät vain vaatteet ja kuori. Ihminen ei enää ole siinä. Se on ihmeellistä ja toisaalta lohduttavaa. Kun henki pakenee, se todella pakenee.

Palo oli isänsä kuoleman aikaan 27-vuotias.

– Siinä iässä käy muutenkin niin, että se enkeli, joka on istunut ihmisen olkapäällä, lentää pois, ja ihminen tajuaa oman kuolevaisuutensa. Sitä ennen ihminen luulee olevansa ikuinen.

Oikeaoppisuutta uskonasioissa Palo vierastaa.

– Olen koettanut koko ajan pitää suhteeni kaikkeen hengelliseen toimintaan avarana. En halua väittää tietäväni, mikä usko on oikea.

Ota vastaan, mitä annetaan: aikamoisia siunauksia

Palo ei oikein osaa kuvailla, millä tavalla isän kuoleman läpikäyminen muutti häntä. Sen jälkeen kesti vielä monta kymmentä vuotta ennen kuin hän liittyi takaisin kirkkoon.

Asiaan vaikutti pastori Jaakko Heinimäki, johon Palo tutustui. Heinimäki piti Palolle aikuisrippikoulun.

– Luimme kirjoja ja tapasimme ehkä 10 kertaa.

– Kristinusko ja Kristus on hieno asia. Opin, että armo on tärkeintä. Sitä pidän kristinuskon ytimenä. Meidät kaikki on jo armahdettu.

Ahkeraa kirkossakävijää Palosta ei tullut, mutta rukoilija tuli.

– Rukoilen säännöllisesti Isä meidän. Vanhemmiten rukoilin myös ennen näyttämölle menoa.

”Sairaudet kuuluvat reissuun, jota elämäksi kutsutaan. En ruikuta yhtään.”

Uransa aikana Jukka-Pekka Palo on esiintynyt elokuvissa, televisiosarjoissa ja teatterissa. Hän oli kiinnitettynä Suomen Kansallisteatteriin, mutta jäi eläkkeelle vuonna 2023 saatuaan sydäninfarktin. Palolla on diagnosoitu myös Parkinsonin tauti.

– Tällainen kuuluu reissuun, jota elämäksi kutsutaan. En ruikuta yhtään.

– Sairauksien suhteen on kaksi vaihtoehtoa. Jos alat suremaan itseäsi, pilaat loppuelämäsi. Mutta jos otat asiat annettuna, ja koetat löytää mielenkiintoa elämästä mahdollisimman monin tavoin, sinun on helpompi elää, Palo pohtii.

Hän jatkaa, että sairaudet eivät ole vaikuttaneet hänen hengelliseen elämäänsä, ainakaan vielä.

– Rukoilin jo ennen sairauksia. En ole uudella tavalla sairauden hädässä turvautunut Jumalaan. Varmaan tulen kyllä senkin tekemään.

– Kukaan meistä ei ole tänne jäänyt. Minulla se lähtö nyt rupeaa vain olemaan lähempänä, kuin esimerkiksi sinulla.

Voi olla. Varmaksi emme tiedä.

”Sairastaa saan sylissänsä”, laulaa Jaakko Löytty.

– Joo, kyllä se varmaan on näin. Ei itse tarvitsisi aina ponnistella ja pyrkiä niin hirveästi, vaan voisi hyväksyä asiat ja ottaa vastaan mitä annetaan. Silloin voi löytyä aikamoisia siunauksia.

Pappa, papu ja huoli tulevasta

Parkinsonin tauti on etenevä ja parantumaton liikehermosairaus. Palo kertoo, että hänen versionsa vaikuttaa olevan hitaasti etenevää laatua.

– Sydänlääkkeitä syön myös. Kun ihminen vanhenee, hän rappeutuu joka tapauksessa. Minulla on ollut korkea kolesteroli koko elämäni. Nyt koetan syödä mahdollisimman terveellisesti.

Palon tavallinen päivä alkaa niin, että ”rakkaan vaimoni Riitan kanssa vetäistään aamupäivällä lenkki”.

– Sitten keitämme kahvit ja katsomme telkkaria. Hyvää draamaa tai dekkaria. Kerran viikossa käymme ystäväpiirin kanssa elokuvissa.

”Militarismi nostaa päätään kaikkialla, ja se on pelottavaa.”

Palolla on kaksi tytärtä.

– He ovat taiteen moniottelijoilta. Lapsenlapsiakin on kaksi, Mauno ja Osma. Pojat olivat juuri viettämässä viikonloppua meillä. He ovat olennainen osa elämäämme. Minä olen pappa ja Riitta on papu, mikä tulee venäjän sanasta babushka.

Lapsenlapsia katsellessa Jukka-Pekka Paloa mietityttää tulevaisuus. Hän myöntää olevansa maailman tilanteesta erittäin huolissaan.

– Militarismia on kaikkialla. Ei vain Venäjällä, vaan myös Suomessa ja Amerikassa. Se nostaa päätään, ja se on pelottavaa.

Miettiessään Amerikan somemaailman miljardöörejä, Palolle tulee mieleen 1900-luvun merkittävin tuote auto, ja autoteollisuuden merkittävin henkilö oli Henry Ford, joka teki kauppaa Hilterin kanssa.

– Myöskään Elon Musk ja kumppanit eivät ajattele muuta kuin omaa napaansa.

”Toivon liekkiä täytyy pitää hengissä, vaikka se tuntuisi vaikealta ja epätoivoiselta.”

Entä näkyykö missään toivoa?

– Jaa-a.

– En minä aio mihinkään epätoivon alhoon vaipua. Toivon liekkiä täytyy pitää hengissä, vaikka se tuntuisi vaikealta ja epätoivoiselta. Jos emme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin, Palo siteeraa presidentti Mauno Koivistoa.

Mystiikka on läsnä myös luterilaisessa kirkossa

Epätoivon ja toivon vuoropuhelu kuuluu myös pääsiäiseen.

– Kun liityin takaisin kirkkoon, kristinuskon keskeiset asiat nousivat pinnalle. Eikös pääsiäinen ole se armon hetki? Emme tosin ole juuri viettäneet pääsiäistä omassa perheessämme muuten kuin syömällä pääsiäisaterian, Palo kertoo.

Monet hänen kollegoistaan, kuten esimerkiksi Hannu-Pekka Björkman, ovat ortodokseja. Jukka-Pekka Palolla ei kuitenkaan ole ollut tarvetta korkeakirkollisuuteen.

– Mystiikka kyllä kiehtoo. Mutta se on läsnä myös luterilaisessa kirkossa. Ja sen painoarvo on lisääntynyt. Minulle on alkanut viehättävällä tavalla avautua kristillinen meditaatio. Se nousee kirkon perinteestä, vaikka se on ollut meillä pitkään poissa.

Ylösnousemusta pohtiessaan Palo hieman tuskailee.

– Kyllä minä uskon, että Kristus nousi kuolleista, hän lopulta sanoo.

– Mutta en ole varma, pitääkö meidän kaikkien ylösnousta.

Raamatussa ainakin rohkaistaan voimakkaasti siihen suuntaan.

– Kyllä, ja mikäs siinä. Kyllä se minulle passaa. Tulee olemaan erittäin mielenkiintoista nähdä, mitä siellä toisella puolella on. Uskon, että siellä on jotain. Mutta mitä? Siitä en ole ihan varma, enkä halua lukita itseäni tiettyyn näkemykseen.

Palo kertoo, että Jobin kirja on tullut viime aikoina hänelle läheiseksi.

– Jotkut ateistiystäväni pitävät Jobin kirjaa esimerkkinä siitä, miten julma kristinuskon Jumala on. Mutta minusta on selvää, että Jumala opettaa siinä Jobille, että Job on hänen omansa. Jumala ikään kuin sanoo Jobille, että sinäkö tässä kuvittelet määrääväsi.

Mielessä lande, kevät ja kuolema

Juuri nyt Palo kertoo odottavansa hyviä sauvakävelykelejä.

– Päästään myös landelle laittamaan asioita kondikseen. Ja teemme pienen reissun Fuengirolaan. Kansallisteatterin eläkekassalla on siellä kämppä.

– Odotan kevättä ja auringonpaistetta.

”Elämässä on ulottuvuuksia, jotka aukeavat vasta tässä loppusuoralla.”

Haastattelu on tehty, mutta seuraavana iltana Palo soittaa uudelleen.

– Haluaisin puhua lisää kuolemasta, hän ilmoittaa.

Hän on pohtinut eutanasiaa. Hän kertoo katsoneensa suomalaisen dokumentin, jossa toimittaja kävi Hollannissa tutustumassa maan salliviin eutanasiakäytäntöihin.

– Minusta eutanasia ei ole yksinkertainen asia. En ymmärrä heitä, jotka absoluuttisesti kieltävät sen, enkä heitä, jotka absoluuttisesti sallivat sen.

– Ymmärrän kyllä, että jos ihminen tietää saavansa tilanteen mennessä pahaksi eutanasian, jo se tieto saattaa helpottaa ihmisen viimeistä matkaa. Toisaalta ainakin lainsäädännön kannalta asia on ongelmallinen.

Monet kristityt vastustavat eutanasiaa sillä perusteella, että päätösvalta ihmisen elämästä ja kuolemasta kuuluu Jumalalle. Kaikki elämä on pyhää, eikä ihminen voi määritellä, minkälainen elämä on elämisen arvoista, ainakaan kenenkään toisen osalta.

– Ymmärrän sen, ja toisaalta ihmisen pitäisi saada arvokas kuolema. Ettei hänen tarvitsisi olla kauhuissaan ja kivuissa. Mutta miten kipu määritellään? Ei sitä voi määritellä. Se on tapauskohtaista.

– Elämässä on ulottuvuuksia, jotka aukeavat vasta tässä loppusuoralla, Palo jatkaa.

Ne aukeavat, kun voimat vähenevät.

– Ei tässä hirveän pitkään keikuta enää. Minulla ei kuitenkaan ole paniikkia tai pelkoa. Minulla on sellainen tunne, että olen Jumalan kämmenellä, ja luovutan oman tahtoni. Jumala päättää, miten asiani menevät.