Ihmiset ovat päätöksentekijöinä erilaisia. Luokanopettaja Karo Gustafssonille suntion työhön hakeutuminen oli merkittävä päätös. Ehdottomasta ja kunnianhimoisesta ihmisestä on tullut toisten palvelija. Psykologian tohtori Tuomas Leistin mukaan kompromissi on usein parempi kuin perfektionistinen parhaan ratkaisun etsiminen.

Leppävirtalainen kasvatustieteiden maisteri Karo Gustafsson, 48, puuhailee Varkauden kirkossa silmin nähden mieluisessa miljöössä. Hänet valittiin lokakuussa Varkauden seurakunnan suntion tehtävään.

Päätös alanvaihdosta oli merkittävä. Sen lisäksi takana ovat muun muassa avioero, talon rakentaminen, hometalo ja loppuunpalaminen.

– Minun elämääni ja persoonani on liittynyt tietynlainen ehdottomuus. Mieleni on ollut joustamaton. Päätökseni olivat kiveen hakattuja. Tein ne piittaamatta, miltä minusta tuntui, Gustafsson pohtii.

Jo teini-iässä Gustafsson päätti voivansa saavuttaa mitä tahansa. Urheilusta tuli varhain keskeinen osa elämää. Hän harrasti maantiepyöräilyä kolmekymppiseksi asti.

– Havaitsin olevani lahjakas, peruskoulun keskiarvoni oli 9,7. Urheilin, en käyttänyt päihteitä. Ihailin sotilaallista elämää.

Lukion jälkeen Gustafssonilla oli mielessä monikin eri ala, mutta hän pääsi Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan luokanopettajaksi.

Ahdistuksen peittelyä

Lapsena Karo Gustafssonin isä oli paljon poissa uhraten elämäänsä työlle. Poika päätti, että hänestä ei tule samanlaista.

– Isyyteen kasvaminen tyhjille perustuksille oli helvetin kova paikka. Toimin niin kuin isäni.

Gustafsson haali itselleen tekemistä peittääkseen ahdistustaan. Hän opiskeli luokanopettajan työn ohessa urheiluvalmentajaksi, perusti yrityksen, rakensi taloa, oli mukana maajoukkuetoiminnassa ja isänä kahdelle lapselle.

– Tiesin, että elämässäni oli jotain, mikä pitää katkaista. En tiennyt, että oma selkäni katkeaa.

”Päätöksenteko vaatii aina energiaa. Jos energiaa ei ole, ei pysty päättämään mitään.”

Kesällä 2018 Gustafsson päätti erota puolisostaan, jotta koko perhe ei hukkuisi. Hän pakkasi reppunsa ja lähti mökille.

– Se oli elämäni kovin päätös, olin aivan loppu.

Intuitio astui elämään

Talven aikana Gustafsson remontoi rivitaloa. Sen jälkeen hän yritti palata opettajan työhön ja etsiä suuntaa baareista, mutta notkahti uudelleen. Toipuminen on vienyt vuosia, joista kaksi ja puoli vuotta meni sairauslomalla.

– Päätöksenteko vaatii aina energiaa. Jos energiaa ei ole, ei pysty päättämään mitään.

Gustafssonin saattoi olla mahdotonta päättää, ostaako mustat vai siniset alushousut. Jopa kahden kilometrin käveleminen oli kovakuntoiselle vaikeaa. Elintaso laski rytinällä, mikä tuotti tuskaa ja luopumisen surua.

– Tunsin vierautta kaikkea kohtaan. Tämä meidän elämämme on ihan järjetöntä. Tämä tuhoaa ihmiset ja ympäristön. Ainoa mikä merkitsee, on raha.

Pikkuhiljaa Gustafssonin voimat alkoivat kuitenkin palautua. Toisten ihmisten, kuten äidin ja mummon, rakkaus kantoi. Hän meni luontoon, istuskeli, saattoi kiivetä puuhun ja joskus myös huutaa tuskaansa Jumalalle.

– Siinä kohtaa intuitio astui elämääni. Aloin kuunnella itseäni. Tajusin, että näin tuntuu paljon paremmalta. Me olemme kuin antiikin vapaita miehiä tässä ajassa. Olemme töissä, mutta emme ole orjia. Meidän tulisi huolehtia kehosta ja mielestä vapaa-ajalla.

Kerran Gustafssonin maatessa lattialla hänen mieleensä tulivat sanat Jumalalta: ”Sinä olet arvokas, sinä ansaitset elää ja sinua rakastetaan.” Hyvä olo virtasi koko kehoon, hän itki tunnin. Ne sanat kantavat yhä.

Jossittelun opettelua

Terapian avulla Karo Gustafsson alkoi muuttaa omia ajattelumallejaan. Hän päätti olla takertumatta vaikeuksiin ja antoi myrkyllisten ajatusten mennä menojaan.

Joka ilta hän lukee Isä meidän -rukouksen. Suntio on huomannut voivansa paremmin jossitellen kuin tekemällä tiukkoja päätöksiä.

– Minun on helpompi sanoa jos, kuin kun. Ihmisen havaitsema nykyhetki on sekunnin murto-osien mittainen. Se on meidän elämämme.

Nyt elämä soljuu eteenpäin omalla painollaan.

– Jospa olenkin se ajopuu, joka löytää uomansa. En ole koko ajan mesoamassa ja yrittämässä. Ehkä meidän pitäisi hyväksyä, että loppujen lopuksi aika harva asia on omissa käsissämme.

Urheilukaan ei ole Gustafssonille nykyään pakkomielteistä, vaan ylistyslaulua elämälle.

Pienikin päätös kannattaa

Psykologian lehtori Tuomas Leistin mukaan ihmiset ovat päätöksentekijöinä erilaisia. Osa hakee riittävän hyvää ratkaisua, toiset pyrkivät päätöksissään kunnianhimoisuuteen.

Myös toimintatavoissa on eroja. Energinen ja hyväntuulinen ihminen luottaa intuitioon ja menee eteenpäin.

– Jos taas on stressiä, ahdistusta ja mieli on matalalla, voi olla helposti sellainen olo, ettei mikään ole hyvä vaihtoehto, Leisti sanoo.

Leisti kertoo, että päätöksentekijälle on tärkeää tunne oikeudesta valita. Jos taustalla on traumoja, tulevaisuudesta voi olla haastavaa ajatella myönteisesti. Myös kriisi voi viedä perustukset elämältä, jolloin voi olla vaikea miettiä päätösten seurauksia.

– Ihminen saattaa miettiä erilaisia uhkia, mikä kapeuttaa ajattelua. Voimakkaassa tunnetilanteessa ihminen saattaa tehdä hätiköityjä päätöksiä, kun ei ole resursseja harkita eikä ajattelukaan oikein toimi.

Leisti painottaa pientenkin päätösten auttavan eteenpäin. Turvallisuudentunne vapauttaa ajattelua.

– Kompromissi on usein parempi kuin se, että yrittää perfektionistisesti etsiä parasta ratkaisua.

Työssään Leisti ohjaa opinnäytetöitä Metropolia Ammattikorkeakoulussa Helsingissä. Opinnäytetyönsä kanssa kamppailevia hän ohjeistaa palaamaan takaisinpäin, miettimään tavoitettaan, keräämään tietoa ja kirkastamaan tavoitteen itselle. Samasta voi olla apua muissakin päätöksentekotilanteissa.

Leisti on väitellyt psykologian tohtoriksi 2019 Helsingin yliopistossa tietoisuuden roolista päätöksenteossa ja ihmisten tavoista perustella päätöksiään. Häneltä on julkaistu kirja Päätöksenteon illuusiot yhdessä Hanna Poskiparran kanssa vuonna 2022.