Talven tultua menin aittaan hakemaan suksia. Orrella olivat tallella siskon punaiset puusukset. Ne veivät minut yhtäkkiä kansakoulun pihalle vuosikymmenten taakse.

Lumi oli satanut pysyvästi maahan. Opettaja kertoi, että huomenna hiihdetään. Olin saanut uudet sukset edellisellä viikolla. Niissä oli oikeat metallisiteet, ei enää nahkaisia mäystimiä, kuten vanhoissa suksissa. Tunsin iloa sauvoessani kylätien laitaa kohti koulun mäkeä.

”Rotanloukut!” joku ylemmän luokan pojista huusi tarkasteltuaan hetken uusia suksiani. Ympärille kertyi piiri kommentoimassa rotanloukkujen puutteita. Kohtalokas puute liittyi siteisiin. Salvassa oli vain yksi pykälä sangan kiristämiseksi mononkärjen lestiä vasten. Olisi pitänyt olla modernimmat y-siteet, joissa monon lukituksessa oli kolmen pykälän säätövara.

Menestys hiihtokilpailussa olisi saattanut korvata siteiden puutteita, mutta viihdyin varhaisessa lapsuudessa paremmin kirjojen parissa kuin laduilla. Ilo uusista suksista vaihtui häpeään koulun pihalla.

Turvaverkkojen rakentajat ovat sankareita

Nyt vuosikymmeniä myöhemmin minusta näyttää, että moni meistä maalaiskylän lapsista lähti aikanaan hiihtämään maailman hangille kuka minkäkinlaisin rotanloukkusitein.

Osa kohtasi matkallaan kannustavia ihmisiä ja sai apua yhteiskuntaan vastikään rakennetuista turvaverkoista. Joidenkin matka keskeytyi jo alussa traagisesti onnettomuuksiin, itsemurhiin tai vakaviin sairauksiin.

Kulttuuriimme on juurtunut syvälle mielikuva sankarin matkasta. Se ilmenee kansansaduissa, toimintaelokuvissa ja seikkailuromaaneissa. Klassisen sankarin matkaan liittyy joku haaste, mahdoton tehtävä ja edessä odottava vastustajan pelottava kohtaaminen, josta selviytyminen vasta muuttaa sankarin todelliseksi sankariksi.

Ratkaisevaa kohtaamista edeltää usein hyvältä haltialta tai tietäjältä saatu taikaesine, pelastavat sanat tai yliluonnollinen voima, jonka varassa sankari kohtaa edessä uhkaavan vaaran ja kukistaa vastustajansa.

Aina kyse ei ole miehistä, jotka taistelevat lohikäärmettä tai kyklooppia vastaan. Myös Grimmin satujen kertomus Tuhkimosta on kertomus sankarin matkasta.

Kirjallisuudessa on alettu käyttää termiä arjen sankari. Hänellä ei ole poikkeuksellisia kykyjä, mutta poikkeuksellisiin tilanteisiin joutuessaan hän osoittaa rohkeutta ja moraalista harkintaa.

Pyhä kirja rikkoo sankarimyytin kaavan

Vanhassa testamentissa kerrotaan ristiriitaisesta hahmosta, jonka vaiheet rikkovat kaikenlaisten sankarimyyttien kaavan. Tarkoitan kertomusta kahdesta veljeksestä, Jaakobista ja Esausta 1. Mooseksen kirjan luvussa 32.

Jaakob hankkii isältään petoksella esikoiselle kuuluvan siunauksen ja joutuu siksi pakenemaan vanhemman veljensä vihaa. Hän vaurastuu pakomatkallaan, saa suuren perheen ja kokoaa mittavan omaisuuden. Vuosien jälkeen on aika kohdata mennyt ja tavata veli Esau. Mutta kostaako Esau veljelleen tämän petoksen?

Ahdistunut Jaakob tapaa tilinteonpäivää edeltävänä yönä yksin salaperäisen miehen. Hän kamppailee miehen kanssa aamunsarastukseen asti. Lopulta mies iskee Jaakobia nivustaipeeseen.

Salaperäisen hahmon kohtaaminen ei varusta Jaakobia edessä olevaan voimalla, aseilla tai vaikuttavilla sanoilla, kuten ikivanha sankaritarinan kaava edellyttäisi. Päinvastoin – Jaakob kulkee veljensä Esaun luo heikkona ontuen. Taistelua ei synny; Esau antaa veljelleen tämän petoksen anteeksi. Syntyy sovinto, mennyt on annettu anteeksi.

Erityistä huolenpitoa heikoimmille

Ontuvasta Jaakobista tulee Vanhassa testamentissa kuva kuin kenestä tahansa ristiriitaisesta arjen sankarista, joka kohtaa elämänsä suuria haasteita haavoittuneena. Se on vastakuva – negatiivi – ihmiskunnan sankarimyyteille. Jumala toteuttaa merkillisiä suunnitelmiaan haavoittuneiden ja sisäisesti murtuneiden ihmisten kautta.

”Katselen kasvavaa vierautta tuntien kovenevaa ilmapiiriä yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia kohtaan.”

Ei ole kuitenkaan syytä romantisoida ihmisen murtuneisuutta. Vanhassa testamentissa Jumala odottaa kansaltaan sellaista oikeudenmukaisuutta, joka tasoittaa lähtökohtien epätasaisuudesta kumpuavia eroja. Hänen erityinen huolenpitonsa kohdistuu kaikkein heikoimpiin: leskiin, orpoihin ja pakolaisiin, jotka olivat muinoin täysin toisten hyväntahtoisuuden varassa.

Vastakkainasettelut vievät umpikujiin

Katselen siskon puusuksia. Ajattelen kiitollisena heitä, jotka koulutusta, sosiaaliturvaa ja kansanterveystyötä koskevilla päätöksillään kerran mahdollistivat meille maalaislapsillekin tien opiskelemaan ja maailmalle.

Katselen kasvavaa vierautta tuntien kovenevaa ilmapiiriä yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia kohtaan. Suomen, kirkon ja koko ihmiskunnan haasteet ovat käyneet niin monimutkaisiksi, että yksinkertaistava ja vastakkainasetteluja ruokkiva ajattelu ja puhe johtavat umpikujiin.

Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut runoilija Tomas Tranströmer näki kauas kirjoittaessaan vuonna 1966 tarpeesta löytää ideologisen vastakkainasettelun sijaan ainutkertaisia, kunkin ongelman erityisistä piirteistä lähteviä ratkaisuja. On kuljettava ”vainukoirana totuuden jälkiä”.

Radikaali ja Taantumuksellinen elivät yhdessä kuin onnettomassa
avioliitossa
toistensa muotoilemina, toisistaan riippuvaisina.
Mutta meidän, jotka olemme heidän lapsiaan, täytyy irrottautua.
Jokainen ongelma huutaa omaa kieltään.
Kulje vainukoirana totuuden jälkiä!

(Tomas Tranströmer: Kootut teokset 1954 – 2004. Suom. Caj Westerberg. Tammi 2011.)