Rautu eli nieriä on kylmien vesien maukas lohikala, jota kannattaa lähteä hakemaan vaikka Pohjois-Norjasta asti. Saaliin saaminen edellyttää hyvän tuurin ja kokemuksen lisäksi muun muassa oikeanlaista viehettä ja luotettavasti toimivaa moottorikelkkaa. Epävarmoina aikoina kalastustaidot voivat nousta arvoon arvaamattomaan.

Nyt kävi niin, että metrinen kairan terä ei riitä. Akkuporakoneeseen liitetty terä painuu koko mittansa verran tunturijärven jäähän, mutta metrinen kuilu ei ole vielä avanto.

Vaikka on huhtikuu, Ruijan järvissä on niin paksu jää, että pilkkiseurueemme joutuu kiinnittämään kairaan Lakselvin rautakaupasta varmuuden vuoksi hankitun jatkoterän. Vasta sillä tunkeudutaan 130-senttisen jääkannen läpi. Kun terä kiskaistaan ylös, turkoosinkirkasta vettä loiskahtaa huopakumisaappaiden juureen.

Kun jää- ja lumisohjon kauhoo avannosta pois ja antaa veden asettua, voi pyöreäreunaisen reiän läpi erottaa järven hiekkaisen pohjan. Vapaata vettä ei jään alla tässä kohdassa ole oikein metriäkään. Jyrkästi nouseva ranta on melko lähellä.

Mutta jään alla on sitä, minkä vuoksi tänne lumiseen erämaahan olemme matkanneet yli tuhat kilometriä: rautua eli nieriää (Salvelinus alpinus), hyvänmakuista lohensukuista kalaa. Sitä kannattaa pyytää, vaikkei saisikaan.

Pilkinkuvan koukkuun kiinnitetään mato tai surviaisen toukka. Se painuu siiman varassa lähelle pohjaa kalaa houkuttelemaan.

Alkaa odotus.

Apuna taito, tuuri, vaistot ja varusteet

Kello on seitsemän aamulla. Tänne tultiin jo varhain. En itse oikeastaan ole mikään kalamies, mutta muut seurueessamme taitavat nämä hommat hyvin.

Pakkasta on kymmenkunta astetta. Olen pukeutunut kuin naparetkeilijä: kerrasto, paitoja, villapaita ja -housut ja päällimmäisenä pakkashaalari. Ylängön tuulta vastaan on moottorikelkan reessä repussa varmuuden vuoksi vielä lisävaatetusta. Siellä on myös eväitä, ensiapuvälineet, työkaluja, vieheitä, pilkkejä, kannettava nuotionalusta (jottei nuotio vajoaa jäähän) sekä kuivia koivuhalkoja.

Pilkkiminen on välinelaji. Mutta taito, vaistot ja hyvä onnikin ovat saaliin saamisen edellytyksiä.

Moottorikelkan kyyti on tasaisella jäällä ja kovalla ajouralla yhtä juhlaa. Ajan yleensä kypärän visiiri hieman raollaan, sillä se tuppaa menemään hengityksessä läpinäkymättömäksi. Ajoviima pitää näkymän puhtaana.

Ajoura muuttuu rinteessä vaativammaksi, mutta niin kauan kuin uralla pysyy, etenee matkakin. Rekeä vetävä toinen kelkka möyryää edellä. Yhä ylös yrittää. Pian ollaan erään rinteen laella, ja kirkkaassa säässä kymmenien kilometrien päähän avautuva maisema on huikaiseva.

Saavumme lopulta suurelle tunturijärvelle. Joukko norjalaisia on ehtinyt eräille ottipaikoille ennen meitä, mutta kyllä kairaan väkeä mahtuu. Ajamme tiedustelumielessä osittain lumen peittämien, vanhojen ja umpeen jäätyneiden avantojen ohi. Siellä, missä lumessa on edellisten kävijöiden pyytämien kalojen verta, kannattaa yrittää uudestaan.

Nämä monen puolisalaisena pitämät järven kohdat voivat tuoreeltaan paljastua myös niin, että korpit liitelevät riitelemään jäälle jätetyistä perkuujätteistä. Luonnon puhtaanapito toimii.

Nyt istumme avantojemme ääressä. Ympärillä kohoaa jyrkän teräväpiirteisiä tuntureita, oikeastaan vuoria. Korkealla huippujen yläpuolella kirkkaassa äänettömyydessä vetää nopea lentokone perässään suoraa valkoista vanaa. Suomi on hiljattain liittynyt Natoon. Liittolaiset ne varmaankin siellä harjoittelevat.

Puuttoman paljakan herkku viihtyy tunturijärvissä

Rautu on kylmissä vesissä viihtyvä kala. Se on monia muita lohikaloja tummempi ja sen kyljissä on vaaleita pilkkuja. Evissä on erikoiset valkeat reunukset. Kutuaikana koiraan vatsa on punainen.

Rautu voi kasvaa yli puolimetriseksi, mutta tavallisesti se on pienempi ja painaa noin kilon. Jos sen kotivesistössä on niukasti ruokaa, se voi jäädä kitukasvuiseksi.

Rasvaisen lihansa erinomaisen maun vuoksi rautu on tavoiteltu saalis. Suomessa sitä esiintyy Lapin viileimmissä vesissä. Toinen, hyvin uhanalainen ja suojeltu kotimainen rautukanta elää Saimaan suunnalla Kuolimojärvessä.

Ruotsin ja Norjan korkealla sijaitsevissa tunturijärvissä rautua on Suomea enemmän. Siksi mekin täällä olemme, Ruijan melko puuttomilla aavoilla, missä isoja mäntyjä kasvaa vain suojaisissa kuruissa.

Tuntureiden alarinteillä kasvaa vielä hieman yli 300 metrin korkeudelle merenpinnan tasosta tunturikoivua. Sitten se loppuu ja alkaa kivinen paljakka, joka nyt lopputalvella on paksujen ja auringossa hohtavien hankien alla.

Huhtikuinen päivä on täällä kaukana napapiirin pohjoispuolella jo pitkä.

Aamun ensimmäinen kala yllättää

Tuijotan avannon tummaan veteen. Aina välillä nykäisen siimaa, jotta jään alla liikahteleva kuva antaisi vaikutelman elävästä saaliista. Toverit lähistöllä ovat jo rautua jäälle nostaneet. Oma pistetilini on vielä avaamatta.

Nieriä on parvikala: siellä, mistä saa yhden, voi pian saada toisenkin. Joskus ne kiertävät pientä saarta tai jotakin karia.

Nieriä on hieman arvaamaton. Se viehe, jolla tänään kiskot monta kalaa avannosta, ei seuraavana päivänä ehkä houkutakaan.

Kiskaisu. Toinenkin. Nykäisen välittömästi vastaan, ylös. Vastus tuntuu kovana. Rupean kiskomaan siimaa ylös. Siinä ei pidä aikailla, koska kala ei välttämättä ole puraissut kovin pitävästi.

Pian se nousee pintaan: aamun ensimmäinen kala. Se sätkii lumella. Kyljet hohtavat vaaleina. Toisin kuin muut, olen onkinut taimenen. Sitäkin tässä järvessä esiintyy. Ja hyvä kala sekin on. Otan eväkkäästä lujan otteen, kaivan puukon taskustani, tainnutan sillä kalan ja verestän sen. Punainen veri tipahtelee lumelle.

Heitän kalan noin metrin päähän ja peitän sen lumella. Vasta useamman tunnin kuluttua kämpillä kala puristetaan tiiviisti vakuumiin ja pannaan liikuteltavaan pikku pakastimeemme. Autossa pitkän paluumatkan aikana pakastin saa virtansa akuista.

Eväsleipiä ja nokipannukahvit

Järvi vaihtuu iltapäivällä toiseen. Samat elkeet kairan kanssa, ja leiriä jäälle pystyyn. On aika myös syödä jotakin. Pian nuotio rätisee teräspellin päällä. Paistamme makkaraa, syömme eväsleipiä ja keitämme nokipannukahvit. Kaikki on hyvin.

Ympärillä leviävät huikaisevat maisemat. Harrastin nuorempana maantiedettä ja karttoja. Niistä jäi mieleen, miten Suomesta tuttu graniittinen peruskallioperä vaihtuu Norjassa Atlanttia lähestyttäessä muihin, usein paljon nuorempiin kivilajeihin. Syystä tai toisesta jääkaudet eivät täällä ole näitä huippuja hioneet niin pyöreiksi ja mataliksi, kuin Suomen puolella.

”Jos jotakin sattuisi, matkapuhelinkaan ei välttämättä toimisi.”

Sää vaihtuu välillä lumisateeksi. Istun jakkarallani, hieman turtuneena. Pilkkiessä ei ole juuri muuta tekemistä. Tässä kohdassa läheisillä rannoilla näkyy metsääkin. Kauempana jyrkkä tunturiseinämä peittyy lunta tupruttaviin pilviin.

Nyt vesi on syvempää kuin edellisessä paikassa. Pilkkikuva on useiden metrien syvyydessä, kuitenkin lähellä, pohjaa. Siellä ne raudut piileskelevät.

Ja sitten taas nykii. Kiskon siimaa ylös ripeästi. Aiemmin yksi vonkale irtosi lähellä avannon reunaa. En halua, että niin käy uudelleen. Ei mikään jättiläinen, mutta syömämittainen rautuhan se. Kopautan kalaa lujasti puukonhamaralla päähän ja päästän siitä veret. Sen refleksit värisyttävät sitä vielä hetken. Sitten se hiljenee.

Jylhän kauneuden lumo

Miksi olen täällä, huikaisevan kauniin Ruijan luonnon, tunturien, lumen ja jään keskellä? Jos jotakin sattuisi, matkapuhelinkaan ei välttämättä toimisi. Hätäsoittoa varten pitäisi ehkä ajaa kelkalla tunturin huipulle. Mutta tänne me silti jälleen tulimme.

Alun perin kalastus on ollut ihmisen keino pysyä elossa. Niinhän se on vieläkin, vaikka halvemmalla me kalat saisimme supermarkettien kalatiskeiltä. Siellä kala on yhä useammin Norjassa tai muualla kasseissa viljeltyä lohta tai taimenta. Norjan Atlantin rannikolta ajaa päivittäin rekkoja Suomeen tuoden kauppoihin kalaa.

Omana saaliinamme etelää kohti lähtee muutaman päivän kuluttua rautua, taimenta ja harjusta. Isot ahvenet syömme fileinä kämpillä iltapalaksi.

Pilkkiessään nykyihminen saa toki kroppaansa varten proteiinista särvintä, mutta on kokemus mahtavasta puoliarktisesta luonnostakin ravinnon veroista. Monen reissun jälkeenkään en meinaa tottua tähän jylhään kauneuteen.

Vaikka kaupungistuminen on Pohjolassakin vieraannuttanut ihmisiä eräistä elämän perusasioista, on Suomessa, Norjassa ja Ruotsissa monilla vielä tallella niitä taitoja, joilla esi-isät hankkivat lihaa ja kalaa ruokapöytään. Jos jokin iso kriisi uhkaisi, taidoilla voi olla uudelleen kova tarve.

Esimerkiksi Viron suojeluskuntien Kaitseliitin Kaitse Kodu! -lehdestä olen lukenut jokamiehen kalastusohjeita ja vinkkejä siitä, kuinka saaliista tehdään helppoa eräsärvintä.

Pitkä päivä tunturijärvellä taittuu kohti iltaa. Jäällä sijaitseva leiri pakataan rekeen. Kypärät päähän, ja yli tunnin kestävä ajo moottorikelkoilla kohti majoitusta, saunaa ja kalaisaa iltapalaa voi alkaa.