Näin radikaalia teologiaa on tuskin Suomen kirkkohistoriassa piispan kynästä kirvonnut. Kuopion emerituspiispa Wille Riekkisen vuonna 2003 julkaistu Kirjain vai henki päättyi pohdintaan siitä, että kristinuskon on muututtava tai kuoltava. Uudessa kirjassaan Valo ja pimeys (Teos, 2025) Riekkinen tarjoaa muutosehdotuksia.
Nyt Riekkinen ottaa etäisyyttä perinteiseen teistiseen jumalakuvaan, kieltää ruumiin ylösnousemuksen kirjaimellisesti ymmärrettynä. Riekkinen kiistää saatanan. Lopulta hän laati uuteen kirjaansa uuden uskontunnustuksen.
Riekkinen painottaa heti haastattelun aluksi, että teesien sijaan pohdinnat ovat enemmänkin keskustelunavauksia.
— Toivon, että oppisimme keskustelemaan teologian perimmäisistä kysymyksistä ilman oikeassa olemisen pakkoa.
Dogmit on tehty, jos ei rikottaviksi, niin ainakin koeteltaviksi.
ELÄKKEELLÄ ON ollut aikaa ajatella. Tietyt kysymykset kun eivät ole jättäneet rauhaan. Yksi kysymys on kulkenut mukana matkassa jo yli 50 vuoden ajan.
— Muistan ajatelleeni Kuopion hiippakunnan tuomiokapitulin portaikossa, että nyt minä kysyn piispalta asioita, jotka minua pohdituttavat. En kuitenkaan kehdannut. Eikä minua ehkä olisi vihitty papiksi, kun olin niin keskeneräinen.
Yksi jo tuolloin vaivanneista peruskysymyksistä koski, ketäpä muutakaan, kuin Jeesusta.
— Miten Jeesus Nasaretilaisesta tuli noin vuonna 100 Jeesus Kristus? Miten julistaja muuttui julistettavaksi?
Erityistä päänvaivaa tuotti Jeesuksen asema Jumalan poikana. Jumalalla on poika, ja silti me olemme kaikki Jumalan lapsia, nuori pappi pohti.
Etsijänmatkansa varrella Riekkinen oivalsi, että dogmit ovat ihmisten muovaamia. Ja dogmit on tehty, jos ei rikottaviksi, niin ainakin koeteltaviksi.
— Moni kristillinen opinkappalehan kehiteltiin vasta 300-luvulla. Platonin filosofiasta ammentaen muodostettiin esimerkiksi uskontunnustukset.
Riekkinen tuntuu kaipaavan sellaista uskontunnustuksen sanamuotoa, mikä 2020-luvun ihmisenkin olisi helppo kokemus- ja tietoisuuspiiristään allekirjoittaa. Ehkä kaipuu siihen sai emerituspiispan laatimaan nyt oman uskontunnustuksensa.
— Halusin esitellä sitä uskoa, joka eksistentiaalisesti koskettaa minua. Uskoa, joka saa minut tänäkin päivänä sanomaan, että minä haluan olla Jeesuksen seuraaja.
Riekkisen ehdotukset ja pohdinnat tuovat äkkiä mieleen niin kutsutun kaltevan pinnan argumentin. Eikö pelota, että kun luovutaan yhdestä opinkappaleesta, niin pian luovutaan sitten seuraavastakin? Kysymys saa piispan hymyilemään.
— Tuo on tyypillinen konservatiivien suosima uhkakuva. Moni haluaa säilyttää uskon kiinteänä pakettina. Fundamentalistinen raamatuntulkinta on kuitenkin itseasiassa mahdotonta.
Riekkistä ei viehätä opinkappaleisiin takertuminen. Siksi hän ihmettelee, miksi esimerkiksi Jeesuksen neitseestäsyntymisestä pidetään jääräpäisesti kiinni.
— Oppi neitseestäsyntymisestä muotoiltiin niin, että helleenitkin kokisivat sanoman omakseen.
Moni muukin uskomus on Riekkisen mukaan päätynyt opinkappaleeksi sattuman kaupalla. Esimerkkinä hän mainitsee areiolaisuuden, joka tuomittiin harhaopiksi, vain siksi että Bysantin keisarin hoviteologi sattui olemaan kannattajineen asiasta eri mieltä. Valta-aseman tuoma ”oikeaoppisuus” ratkaisi.
Kristittyjen perinteinen jumalakäsitys raahaa mukanaan antiikkista jumalakuvaa.
RIEKKINEN HALUAISI palavasti siirtyä takaisin Jeesuksen opetuksiin.
Lähes samaan hengenvetoon hän puolustautuu toteamalla, että moni syyttää kriittistä raamatuntutkimusta sellaiseksi sipulinkuorinnaksi, että kun kuorimaveitsi lasketaan pöydälle, ei sipulista ole jäljellä kerrostakaan. Riekkinen hämmästelee tätä keskeneräistä tulkintaa.
— Minä itse teen sipulikeiton mieluummin niin, että otan vain sen ulkoisimman kultaisen kerroksen pois. Sitten paloittelen ja perkaan sipulinlehdet pieniksi paloiksi. Niistähän se maku tulee. Juuri näin, peraten ja tutkien tulisi käsitellä evankeliumejakin.
Oppia tulisi siis alati ”korjata”? Riekkinen nyökkää.
— Esimerkiksi Paavali odotti vielä tosissaan tuomionpäivää ja Jeesuksen paluuta. Kun sitä ei sitten tullutkaan, opetusta piti muuttaa.
Perspektiivi laajeni. Sanottiin, että ”Jumala antoi lisäaikaa”. Sitten eskatologiset linjaukset hämärtyivät ja kirkollinen käsitys jäi jumiin taivaaseen ja helvettiin, Riekkinen toteaa.
— Ne eivät ole mitään paikkoja, vaan olotiloja.
Vastaavaa on sanottava Jumalasta. Koska kristittyjen perinteinen jumalakäsitys raahaa mukanaan antiikkista jumalakuvaa, on jumalakuvankin päivityttävä. Enää ei riitä, että Jumala nähdään ”joulupukkimaisena kaiken kuulevana ja näkevänä hahmona”, joka vain silloin tällöin puuttuu tapahtumien kulkuun.
— Tällainen jumalakuva on aikansa elänyt. Huomaan vähitellen siirtyväni pan-en-teistiseen jumalakuvaan eli hahmotan Jumalan uudella tavalla: hän on kaikessa mukana.
Riekkinen jatkaa Jumalan kuvailua rikkain sanakääntein: dynaaminen energia, voiman ja elämän lähde ja rakkauden henki. Tämä Jumala ei kuitenkaan Riekkisen mielestä sormia napsauttamalla lopeta Ukrainan sotaa tai rakenna Gazaa uudelleen.
— Se on meidän ihmisten tehtävä. Muutos lähtee meistä.
Kristinuskon on muututtava tai kuoltava.
RAJUISTA POHDINNOISTAAN huolimatta Riekkinen ei koe olevansa uudenlaisen uskontunnustuksen jäljillä yksin. Hän kertoo erään tuttavansa kuvailleen, että ”kun kirkossa käydään, on laitettava aivot narikkaan siksi ajaksi”. Tällaisesta on päästävä eteenpäin.
— Kristinuskon on muututtava tai kuoltava.
Muutos pitää sisällään myös kristittyjen muuttumisen. Olisi uudelleensynnyttävä Jeesuksen seuraajaksi, palattava Jeesuksen alkuperäiseen opetukseen.
— Olemme länsimaisessa kristillisyydessä olleet liian kauan taiteilijoiden ja kirjailijoiden fantasioiden vankeja. Kristinusko on ollut kumulatiivinen prosessi.
Onko siis niin, että piispa tahtoo pyyhkiä pois 2000-vuotisen kehityskulun ja palata vuorisaarnan hetkiin? Seuraako Riekkisen ajatuspolku Tolstoin tallaamaa taivalta? Riekkinen pohtii hetken.
— En minä sano, että pistetään kaikki tämä pois. Mutta moni opinkappale ja ilmiö on opittava hahmottamaan metaforisesti ja nähtävä ne kertomuksina ihmisestä, joka etsii ja tutkii omia pelkojaan, pahuuttaan ja tulevaisuuttaan.
Myös ylösnousemuksen Riekkinen leimaa metaforaksi.
— Kyse on ihmisen uuden itsetietoisuuden synnystä.
RIKAS KRISTILLINEN metafysiikka lepää kuitenkin painolastina uuden uskontunnustuksen tiellä. Painolasti johtaa Riekkisen mukaan herkästi toiveajatteluun ja mielistelyyn.
— Esimerkiksi edelleen jotkut papit lupaavat hautajaisissa, että vielä koittaa jälleennäkemisen aika. Se on liikaa luvattu, sillä tuonpuoleisesta ei kukaan tiedä. Paitsi että taivas on yhteyttä Jumalaan uskon kautta jo nyt, ja helvetti eroa siitä.
Myös Jeesuksen ristinkuoleman sovittava ulottuvuus saa piispan hämmennyksiin.
— Miten niin hän sovitti kaikki maailman synnit? Eihän sitten putineilla ole mitään hätää, antaa vaan kirveen heilua? Ei, kyllä me tarvitsemme jatkuvasti parannuksen tekoa, keskinäistä anteeksipyytämistä ja anteeksiantoa!
Riekkinen kertoo monen papin valittaneen, että hänen teologiansa on liian kiinni ”tässä maailmassa”, ja hän itse ”liian paljon jalat maassa”.
— Meidän on kiinnitettävä huomiomme tähän maailmaan eikä vain vartoa sitä perille pääsyä. Se kyllä tulee aikanaan sellaisena kuin tulee.
Mutta mikä rooli tuonpuoleiselle jää? Mikä tila jää hengelliselle todellisuudelle? Mikä säilyy tällaisen perkuun jälkeen? Riekkinen vakavoituu ja vastaa painokkaasti.
— Jumala jää, se dynaaminen rakkauden voima, josta elämme. Ja Jeesuksen opetukset, samoin kuin meille annettu tehtävä viljellä ja varjella tätä luomakuntaa – lähimmäistä unohtamatta. Jospa ottaisimme nuo tehtävät vihdoinkin tosissamme.
Ilmoita asiavirheestä