Munkki Simeon Mertanen kilvoittelee Helsingissä sijaitsevassa ortodoksisessa Stefanoskodissa. Elämän mutkaisella matkalla hän on oppinut, että meillä on armahtava Jumala. – Jumala on aina läsnä, mutta erityisesti silloin, kun elämässä menee oikein huonosti.

Munkki Simeon Mertaselle Valamon luostari Heinävedellä on erityisen rakas paikka. Sen rukouksellisessa ilmapiirissä hän on kulkenut lapsesta saakka.

Vilkkaalle pikkupojalle rauhan sija löytyi aluksi rappusilta, kahden vanhan munkin Filagrin ja Savvan välistä. Myöhemmin nuori poika rakasti luostarialueen opastuskierroksia niin, että kulki ryhmien mukana useita kertoja kesässä.

Hän päätyi Valamoon talkoolaiseksi, ja vuonna 1981 Jumalansynnyttäjän syntymäpäivänä 8.9. luterilaisesta tuli ortodoksi. Matka munkiksi alkoi.

Kuolemansurua ja elämäniloa

Kuolleiden lasten päivä koskettaa isä Simeonia joka vuosi. Elämän lanka on ohut. Omaan lapsuudenperheeseen syntyi viisi lasta, joista elossa on vain kaksi.

– Vain minä ja siskoni kuljemme tässä maailmassa. Muita sisaruksiani en ole koskaan tavannut. He ovat kuolleet ennen syntymääni, isä Simeon kertoo.

”Vanhempani ymmärsivät, ettei loputtomalle surulle voi antaa valtaa.”

Pienokaisten kuolemat johtuivat vanhempien erilaisista rhesus-tekijöistä. Sanojaan varomattoman lääkärin mukaan ”äiti myrkytti lapsensa”.

– Vanhempani suhtautuivat asiaan ihmeellisen hienolla tavalla. Myös kuolleet lapset olivat osa jokapäiväistä elämää.

Vaikka kuolema oli lapsuudenkodissa aina läsnä eikä suru koskaan kokonaan hälvennyt, myös ilo ja nauru saivat sijansa.

– Isäni oli luterilainen pappi. Vanhempani ymmärsivät, ettei loputtomalle surulle voi antaa valtaa. He pääsivät yli kokemuksista ilman vihaa tai katkeruutta. Asialle ei silloin vain voitu tehdä mitään.

Isä Simeonin kuusi vuotta vanhempi sisar ja hän itse saivat erityistä huomiota ja huolenpitoa.

– Sisareni syntyi Kotkassa, koska siellä oli läheinen sukulainen terveydenhoitajana. Häneen äiti luotti täysin. Itse taistelin hengestäni elämäni ensipäivät Kuopion lastensairaalassa, mutta vanhempieni ja asiaan paneutuneen lääkärin avulla sain kiinni elämän langasta ja selvisin.

Näkymätön yhteys

Perheen kovat kokemukset ovat jättäneet isä Simeoniin jälkensä. On ollut pakko ymmärtää, ettei mikään ole varmaa tai itsestään selvää.

– Jollain tavalla mukanani kulkee aina vakavuuden vire.

”Uskon, että on olemassa näkymätön lanka taivaan ja maan välillä.”

Kolme vuotta ennen isä Simeonia syntynyt Mirja-sisar tuntuu miehestä läheiseltä, vaikka hän ei sisartaan koskaan tavannut.

– Uskon, että on olemassa näkymätön lanka taivaan ja maan välillä. Syvä yhteys voi läheisen kanssa säilyä kuolemasta huolimatta. Sieltä Mirjakin on minua seurannut oman kipuiluni äärellä.

Isä Simeon pohtii kuitenkin, että tämän maailman ulottumattomista tuleva kosketus vaatii herkkyyden nähdä ja kuulla. Antautuminen vie läsnäoloon, näkyvän tuolle puolen.

– Se on sama asia kuin enkeleihin uskominen. He eivät pakota meitä uskomaan, mutta ovi heidän luokseen on aina avoinna. Jokaisella meistä on vapaa tahto valita oma polkunsa. Rakkaus ei elä pakottamisessa.

Kuten Jumala, myös enkelit jaksavat tämän paljon elämää kokeneen munkin mukaan odottaa meitä.

Turvana Jumalan vahva käsi

Isä Simeonilla on johdatuksesta, tuesta ja turvaan saattamisesta monta koskettavaa kokemusta, joita hän on aikanaan jakanut ortodoksisen uskonnon opettajana myös oppilailleen.

– Minua on usein lempeydellä tuupittu eteenpäin. Tuntuu kuin joku olisi ohjeistanut, että kulje sillä tielläsi vähän keskemmällä äläkä aja reunan yli, aivan konkreettisestikin.

Isä Simeonin sisar asuu Norjassa ja näin tuo kaunis maa on tullut tutuksi.

– Ajoin siellä kerran mutkaista vuoristotietä. Olin omissa ajatuksissani. Yhtäkkiä tunsin, kuinka joku ravisti olkapäätäni ja herätteli hetkeen, vaikka kukaan ei istunut autoni takapenkillä. Ymmärsin, että olin noin 30 sentin päässä tien reunasta ja kilometrin pudotuksesta.

Käsi pysyi olkapäällä niin kauan, että ajaja rauhoittui ja sai ajettua auton seuraavalle levennykselle. Sen jälkeen alkoi kehon vapina. Kosketus oli kuljettanut turvaan, ajaja sai rentoutua.

– Jumala on aina läsnä, mutta erityisesti silloin, kun elämässä menee oikein huonosti. Enkelit suojaavat siivillään. Jos se ei auta, ojentaa Jumala vahvan kätensä.

Kaikki ei elämässä etene kuten itse haluaisi. Jumalan tahtoa on välillä vaikea ymmärtää eikä katkeruuttakaan voi aina välttää.

Munkkius on kuitenkin asia, joka on isä Simeonille tarkoitettu. Sen on elämä näyttänyt. Hän on ollut naimisissa ja saanut kaksi ihanaa, tervettä, nyt jo aikuista lasta. Hän on toiminut opetustyön lisäksi muun muassa televisioyhtiöiden äänittäjänä ja seurakuntansa tiedottajana. Mutta kaipuu luostarielämän rauhaan on kulkenut mukana kaikki vuodet.

– Kun erosin, muutti entinen vaimoni lasten kanssa Kajaaniin. Silloin palasin ajatukseen luostarikilvoituksesta.

– Muistan, miten lasteni käydessä luonani Helsingissä saatoin heitä Helsingin rautatieasemalle ja odotin aseman edessä raitiovaunua. Olen pikku pojasta lähtien rakastanut pääkaupunkiamme. Seisoin keskustan ytimessä lähellä Kansallisteatteria ja Ateneumia. Mietin, miten voisin tästä kaikesta luopua.

Enkeli kuiskasi isä Simeonin korvaan: Katso ympärillesi ja rakasta tätä näkymää, mutta onko tämä jo eletty?

– Menin kotiin ja soitin arkkimandriitta Sergeille, silloiselle Valamon johtajalle. Hän toivotti tervetulleeksi luostariin. Mikään ei enää pitänyt minua Helsingissä.

Armahtava Jumala karkottaa epätoivon

Munkin elämä oli ja on isä Simeonille oma tapa palvella Jumalaa. Valamon luostarin hän joutui lopulta jättämään terveydellisistä syistä.

– Nyt olen arkkipiispan alaisena ”irtomunkki” Stefanoskodissa, hän naurahtaa.

Harvinainen sairaus myasthenia gravis määrittelee nyt isä Simeonin jokapäiväistä elämää. Se vaikuttaa muun muassa näköön ja lihaskuntoon. Tasapaino on heikko. Rannepuhelin on kaatuessa suuri apu, ja pienessä asunnossa, omassa keljassa kulkemista auttavat lattiaan pultatut tangot.

– Myönnän miettineeni, rankaiseeko Jumala minua tällä sairaudella. Olenko tehnyt niin paljon syntiä? Joskus olen ollut epätoivoinen, joka on synti sekin.

– Jumala ei kuitenkaan ole rankaiseva vaan armahtava. Armahtava on Jumalan nimen todellinen synonyymi.

Apuvälineet auttavat ja antavat turvaa isä Simeonin elämään. Iloa tuovat myös Stefanoskodin yhteisön tuki ja juuri myönnetty henkilökohtainen avustaja. Jokapäiväiset askareet kun eivät onnistu enää ilman apua.

– Paljon huonommin olisi voinut käydä, isä Simeon sanoo.

Hän on kiitollinen elämästä, lapsista, naapureista, ystävistä ja omasta kirkostaan.

– Vaikka elämä on vaivalloista, on se arvokasta, suuri lahja. Joka päivä saan yhä kokea uusia mielenkiintoisia asioita.

Munkkina maailmassa

Stefanoskodissa on kaksi kertaa kuukaudessa jumalanpalvelus, joskus useamminkin. Joka toinen viikko kokoontuu ortodoksista traditiota tukeva Tiistaiseura, jossa voi tavata muita yhteisössä asuvia.

– Joskus luennoin siellä itsekin, seuraavan kerran ikoneista. Entisenä opettajana saan jakaa tietojani yhä eteenpäin.

Eikä paljon parjattu nykytekniikkakaan ole vain huono asia. Facebookin avulla isä Simeon auttaa lähimmäisiä.

– Jotkut kirjoittavat minulle yksityisesti. Voin olla kokemusteni kautta joillekin avuksi, antaa tukea ja kuunnella. Minulla on sairauteni vuoksi aika vähän muita kuuliaisuustehtäviä.

Isä Simeon on havainnut, että suru, murhe ja rakkauden kaipaus on monen ihmisen osa.

– Kapinointi Jumalaa vastaan kuuluu elämään. Ilkeily ei ole kristityn tapa, mutta vihainen saa olla. Kyllä Jumala sen kestää.

– Itse toivon osaavani elää Jumalan minulle antaman elämän mahdollisimman hyvin loppuun saakka hänen johdatuksessaan.

Ehkä isä Simeonin olkapäälle asettuu jälleen pieni rakkauden ravistus. Kevyt enkelin siipien kosketus kuljettaa eteenpäin ja yhä uudelleen Jumalan syliin, jossa saa olla ja rukoilla, ihmisenä ja munkkina maailmassa.