Juoksua harrastavat tietävät, miten työlästä on kammeta itsensä sohvan pohjalta. Lepokitka on liikekitkaa raskaampaa. Kun saa itsensä liikkeelle, saa kaupanpäällisinä muutakin.

Syvempää elämää etsivä voi vierastaa hengästymistä, kiiruhtamista ja vauhtia. Sisäisen elämän kuuntelussa korostuu viipyilevä matkanteko, pysähtyminen, istuminen ja asettuminen. Hitaassa matkanteossa on syvyyttää, mutta sen rinnalla moni tarvitsee liikettä ja sen aikaansaamaa hyvää oloa ja oivalluksia.

”Ruumis ja henki kuuluvat yhteen, keho on Jumalan asuinsija.”

Hengästyminen ei ole hengettömyyttä. Liike ja vauhti ylläpitävät elämän mieltä. Lenkkipolulla moni jäsentää elämäänsä, huojentaa arjen kuormiaan ja tyhjentää mieltään. Pyhiinvaellusta sekin.

Emme saa unohtaa liikkeestä syntyvää luomisvoimaa. Kaiken alussa Jumalan henki liikkui vetten päällä, ja apostoli Paavali korosti ateenalaisille, miten ”hänessä me elämme ja liikumme ja olemme”.

Ruumis ja henki kuuluvat yhteen, keho on Jumalan asuinsija. Jos erotamme ne toisistaan, vieraannumme siitä pyhästä, joka ruumiin kulttuurista nousee. Jumala on verevä, konkreettinen ja arkea koskettava todellisuus.

Pitkillä lenkeillä koetaan monia vaiheita. Ensimmäiset kilometrit koettelevat kohtalokkaasti. Kolotukset tuntuvat. Miten olenkin päässyt rapistumaan. Ikääntyminen tuntuu mielessäkin. Toisin kuin nuorempana tekemättömät työt stressaavat ja asioihin tarttuminen tuskastuttaa.

Kun juoksun rytmi kantaa, suoristuu sielunkin ryhti. Puolen tunnin jälkeen juoksu rullaa ja hyvänolontunne hiipii kehoon. Reipas vauhti tuntuu juhlalta ja oma keho kuolemattomalta. Mieli pidentää lenkkiä. Tätä tahtia jaksan vaikka koko päivän. Rakastan juoksua! Ja kaiken päälle huomaan sanovani tämän lenkillä jopa ääneen!

Jonkinlainen pyhä häivähtää ja juoksijan taivas koskettaa: elän ja pystyn. Jos on lenkkiseuraa, puhekin pulppuaa. Kokemusta ei mitätöi sekään, että tunnetusti kysymys on biologiasta, urheilijan endorfiinipiikistä. Se on kuin hetkellinen pulahdus nuoruuteen, jossa asiat kääntyivät uuteen asentoon, kun vain maapallon kahvasta käänsi.

Pian pulssi kohoaa, hengästyminen lisääntyy ja kirkkaat ajatukset katoavat. Vaeltaja kohtaa pienuutensa, kuolevaisuutensa ja keskittyy vain seuraavasta askeleesta selviämiseen. Se on terapeuttinen kokemus. Koettelemusta seuraa puhdistautuminen. Hyvänolon tunne tulee vasta maalissa, avannon jälkeen, saunan lauteilla tai ruokapöydässä.

Kärsivällisellä harjoittelulla löytää oman tahtinsa. Seuraava lenkki on helpompi. Toistuva liike rytmittää elämää. Kun löytää oman temponsa, löytää paljon muutakin. Ainakin paremman mielen, unen ja ruokahalun. Hyvä elämä voi olla yksinkertaista.

Haluaisin juosta joka päivä, edes lyhyesti. Iän myötä vaivat kuitenkin lisääntyvät. Takaraivossa jyskyttää, onkohan juoksut jo pian juostu. Polkupyöräkuvastot ovat alkaneet kiinnostaa. Keho on viisas ja mieli varautuu.

Liikun ennen muuta matkanteon synnyttämien ajatusten ja oivallusten vuoksi. Parasta on, kun onton kuoren alla tunnistaa elämää. Juoksu on sisäistä katselua, kuin rukous, joka voi viedä sisäiseen aarrekammioon.

Pitkä lenkki on kuin elämäntarina. Siinä saa yhteyden elämänsä perustaan ja Häneen, joka huokaa kaikissa vaiheissamme. Maratonin maalissa väsynyt vaeltaja purskahtaa usein itkuun, kertaa tuntemattomien kanssa matkan vaiheet, kivut ja ilot. Kotijoukoille singahtaa viesti: ”Isä on maalissa!”

Maaliintulossa on aavistus lopullisesta kotiin pääsystä. Sen vuoksi kannattaa juosta – oman rytmin ja voimien mukaan.

Kirjoittaja on pappi ja pyhiinvaeltaja Liedosta