Kun viha nousee, on tärkeää kysyä itseltään, mikä on hätänä. Syyllisyys ei voi ohjata sitä, kenen kanssa olemme tekemisissä ja kuinka paljon, sanoo psykoterapeutti ja pappi Terhi Ketola-Huttunen. Ihmissuhteita, jotka eivät tee hyvää, ei tarvitse jatkaa.

Ympäri maailmaa tunnistetaan kuusi ihmisen perustunnetta: mielihyvä, suru, inho, pelko, hämmästys ja viha. Ne ovat kaikki samanarvoisia.

– Ilo ei ole tunteena yhtään parempi tai tavoiteltavampi kuin viha, joka voi suojata ihmistä, kun ymmärtää, mihin sitä tarvitaan, Terhi Ketola-Huttunen painottaa.

Viha voimaksi -kirjan (Tammi 2024) kirjoittaneet Ketola-Huttunen ja Heli Pruuki ovat tarttuneet aiheeseen aiemminkin. Vihainen nainen – Hyvä, paha aggressio ilmestyi vuonna 2018.

– Palautteen määrä yllätti. Aihe meni paljon enemmän ihon alle kuin osasimme odottaa. Ihmisillä nousi pintaan oman perheen ja suvun vihatarinoita sekä omia fyysisiä ja henkisiä väkivaltakokemuksia, Ketola-Huttunen kertoo.

Vihaa Ketola-Huttunen alkoi pohtia tarkemmin toimiessaan vankilapappina.

– Jäin miettimään, miten jopa ylikiltin oloiset ihmiset ovat raivonneet ja tehneet henkirikoksia. Myöhemmin terapiatyössä olen nähnyt, miten suuri ongelma alas painettu viha on.

”Vihaa tarvitaan, että pystyy esimerkiksi irrottautumaan itselle vahingollisesta parisuhteesta.”

Sota-aikoihin liittyy Suomessa ylisukupolvisia traumoja, jotka vaikuttavat edelleen tietoisella ja tiedostamattomalla tavalla. Hankalat tunteet on totuttu siirtämään syrjään.

– Historiaa on tärkeä ymmärtää, että voi ymmärtää omaa sukua ja itseä. Vain asioita käsittelemällä voi tehdä sovinnon menneisyyden kanssa.

Vihan takana voi olla yksinäisyyttä ja häpeää

Jo vuosia on puhuttu surun eri vaiheista vaikkapa kuoleman tai avioeron jälkeen. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, miten avioeroprosessiin kuuluu myös viha.

– Vihaa tarvitaan, että pystyy esimerkiksi irrottautumaan itselle vahingollisesta parisuhteesta. Näin vihasta tulee suojaava tekijä.

Jotta vihasta voi tulla voimauttavaa, ihmisen on ensimmäiseksi tunnistettava se itsessään. Viha ei ole aina valtava räjähdys, vaan se voi näyttäytyä myös turhautumisena, jatkuvana kriittisyytenä tai ärsyyntymisenä. Eri sävyjä on paljon.

Ketola–Huttunen vertaa vaikeasta tilanteesta syntyvää tunnekimaraa tulivuoreen: huipulla näkyy viha ja raivo, mutta pohjalla on ehkä pelkoa, häpeää, yksinäisyyttä tai syyllisyyttä.

– Jokin muu tunne voi pamahtaa esiin vihan kautta. Kun viha nousee ehkä itsellekin yllätyksenä, on tärkeää oppia kysymään itseltään, mikä on hätänä.

Kuten kaikilla tunteilla, aggressiolla on useita sävyjä ja tasoja, rakentavia ja tuhoavia. Tuhoavaksi viha muodostuu, jos kissaa ei nosteta pöydälle.

Passiivinen aggressio näkyy silmien pyörittelynä ja huokailuna. Mitään ei sanota suoraan. Epäsuorassa aggressiossa puhutaan toisista pahaa selän takana tai pyritään eristämään joku mustamaalaamalla hänet.

Tuhoisaa on myös itseen kääntyvä aggressio, jatkuva itsen mitätöinti ja itseinho tai itsensä rankaiseminen vaikkapa viiltelyllä tai syömishäiriöillä. Ääripäässä on vihan ilmaisu väkivallalla.

Hylkäämisen pelko saa sietämään liikaa

Vihaa voi kanavoida myös terveellä tavalla. Tervettä on, jos ärtymys vaikkapa omaa työpaikkaa tai parisuhdetta kohtaan saa löytämään päättäväisyyttä ja voimaa ratkaisujen tekemiseen. Kyse voi olla vaikeiden asioiden puheeksi ottamisesta tai uskalluksesta irtautua.

– Pystymmekö puolustautumaan? Teemmekö jotain sen eteen, että voimme suojata itseämme? Myönteinen aggressio auttaa tunnistamaan rajansa ja asettamaan ne selkeästi. Näin otamme vastuuta omasta tilanteesta, Ketola-Huttunen sanoo.

– Miksi jäädä työpaikkaan, jossa voi vuodesta toiseen psyykkisesti tai fyysisesti huonosti, tai avioliittoon, joka vie omaa mielialaa koko ajan vain alaspäin?

Rajoilla ihminen suojelee omaa fyysistä ja henkistä terveyttään. Silti niiden asettaminen ei ole aina helppoa. Syntyy pelkoa hylkäämisestä ja yksinäisyydestä. Usein raskainta on syyllisyyden tunne.

– Juuri syyllisyyttä pitäisi uskaltaa pohtia kaikessa rauhassa. Syyllisyys ei voi ohjata sitä, kenen kanssa olen tekemisissä ja kuinka paljon. Ihmissuhteita, jotka eivät tee hyvää, ei tarvitse jatkaa.

Erityisen vaikealta voi tuntua viha suhteessa omiin vanhempiin. Sukulaissuhteissa rajanveto perustuu usein säätelyyn: kuinka paljon olen oman vanhemman kanssa tekemisissä? Jos suhde on hankala, pari tuntia silloin tällöin riittää.

Lapsen ja vanhemman suhteesta rakennetaan Ketola-Huttusen mukaan helposti ideaalimaailman tarinoita, jotka eivät ole totta. Niistä kannattaa päästää irti ja katsoa, kuinka asiat oikeasti ovat.

– Jos vanhempi soittaa jatkuvasti haukkumapuheluita, voi hyvin todeta, ettei vaan enää vastaa niihin.

Haasteellista rajanveto on usein myös väsyneelle, ylikuormittuneelle pienen lapsen vanhemmalle. Silloin on kysyttävä, mitä pitää tiputtaa elämästä pois. On otettava vastuuta siitä, mitä kaikkea ja kuinka paljon elämäänsä mahduttaa.

Sanat selkiyttävät tunteita ja tapahtumia

Rakentavaan aggressioon kuuluu olennaisesti eteenpäin meneminen.

– Jos omaa pettymystä ja raivoa ei pysähdy kohtaamaan ja suremaan, saattaa jäädä loputtomasti veivaamaan koettuja epäoikeudenmukaisuuksia ja haukkumaan vaikkapa entistä puolisoa vielä vuosikymmeniksi avioeron jälkeen. Vihanpitoon kiinni jääminen ei ole hedelmällistä, oma energia vain valuu vihaan, Ketola-Huttunen sanoo.

Hän korostaa uhriudesta nousemista.

– Voimme kulkea elämän läpi uhrin roolissa tai astua siitä pois ja ottaa vastuuta omasta elämästä. Missään elämäntarinassa uhrius ei kanna.

Tiedetään, että lapsuuden traumat tai pitkään padotut tunteet voivat kasvattaa riskiä sairastua fyysisesti.

– Suomalainen on tottunut painamaan hankalia tunteita pimentoon syömällä tai juomalla. Jos viha tuntuu pakkautuvan kehoon ja miettii, lähdenkö hikilenkille vai juonko viinaa, kannattaa valita se lenkki, Terhi Ketola-Huttunen naurahtaa.

Jokaiselle löytyy monenlaisia keinoja purkaa vihaansa. Niistä on tärkeä tunnistaa itselle sopivimmat.

Joku lähtee metsäkävelylle käymään mielessään läpi tapahtunutta. Joku hyötyy vihahuoneista, joissa saa käydä räyhäämässä ja rikkomassa tavaroita turvallisessa ympäristössä. Jo pelkästään kropan ravistelu voi saada tunnekuorman liikkeelle.

– Surussakaan ei välttämättä saa heti itkettyä, vaikka tietää sille olevan tarvetta. On raivattava tilaa sille, että saa sortua kunnolla.

– Tärkeää on myös, että vihan tunteelle löytyy puhuttuja tai kirjoitettuja sanoja. Niillä on valtava merkitys. Ne tuovat selkeyttä omaan tilanteeseen ja tapahtuneeseen.