”Kyllä minä olen Lähetysseuran työtä ihaillut!” sanoo presidentti Martti Ahtisaari. Suomea hän moittii pakolaisten perheiden yhdistämisen estämisestä. Juttu on julkaistu aiemmin Kirkkomme Lähetys -lehdessä.
Ei ole Namibian lisäksi muita maita maailmassa, joihin Suomella olisi näin vahva henkinen yhteys, Ahtisaari uskoo. Tapa työskennellä yhdessä, käsi kädessä, on syntynyt lähetystyön kautta. Suomi oli namibialaisten tukena vaikeina aikoina, nyt Namibia voi opettaa Suomea.
Terävä katse ja vahva kädenpuristus
Vaikka Martti Ahtisaari täyttää kesällä 80 vuotta, on katse terävä ja kädenpuristus vahva. Minuuttiaikataululla liikkuva presidentti osallistuu aktiivisesti rauhantyöhön perustamansa Crisis Management Initiative (CMI) -järjestön kautta.
CMI:n toimisto Helsingissä hengittää kansainvälistä tunnelmaa ja seinälle ripustettu Nobelin rauhanpalkinto vuodelta 2008 todistaa Ahtisaaren urasta. Jo ennen virallisen haastattelun alkua muistelemme Namibiaa ja sen itsenäistymisprosessia, jossa Ahtisaaren rooli oli ainutlaatuinen.
Hän kertoo olevansa ”hirveän tyytyväinen” siihen, että Luterilaisen maailmanliiton tuorein yleiskokous järjestettiin juuri Namibiassa.
– Se on samalla kunnianosoitus namibialaisille ja Namibian kirkolle, ja sille työlle, mitä siellä on tehty.
”Kyllä minä olen Lähetysseuran työtä ihaillut!”
Ahtisaari on usein todennut, että lähetystyö rakensi ihmisarvoisen elämän perusteita Namibiassa. Suomen kirkko tuomitsi apartheid-rotuerottelun ja tuki yhtäläisiä ihmisoikeuksia. Moni namibialainen poliitikko ja virkamies on saanut oppinsa Suomen Lähetysseuran perustamissa ja ylläpitämissä kouluissa.
Luomalla kirjakieli vahvistettiin identiteettiä ja auttamalla sovun rakentamisessa heimojen välille syntyi pohja itsenäisyystaistelulle.
– Minusta oleellista oli se, ettei lähdetty pelkkä uskonto edellä, vaan perustettiin kouluja ja sairaaloita. Turha neuvoa hirveästi, sillä tärkeämpää on tehdä töitä käsi kädessä ja antaa tukea silloinkin, kun on vaikeaa, Ahtisaari sanoo.
Etelä-Afrikan miehitysvalta halusi estää Namibian itsenäistymisen ja rotusorron purkamisen. Ahtisaari muistelee, miten Oniipan kirjapaino räjäytettiin kahdesti, mutta se myös rakennettiin aina uudelleen.
– Lähetysseuran apulaisjohtajan Mikko Ihamäen kanssa totesimme, että jos tämä rakennus taas tuhotaan, me rakennamme sen uudestaan, vaikka viisi kertaa, sillä suomalainen ei anna periksi!”
Lähetystyön merkitys näkyi myös itsenäistymisprosessin aikana.
– Namibialaiset tiesivät, että Suomen Lähetysseura on siellä ja auttaa. Lähetysseura katsoo, että namibialaisia kohdellaan kunnioittavasti, että itsenäistymiseen johtava prosessi on oikeudenmukainen. Kyllä minä olen Lähetysseuran työtä ihaillut!
Kirkon tunnistaa sen halusta auttaa
Presidentti Ahtisaari on huolissaan yhteiskunnassa lisääntyvästä vihapuheesta.
– Minusta on tärkeää, että kansalaisia kuunnellaan. Uskon, että vieraantuminen ja ajautuminen radikaaleihin ryhmiin ja puolueisiin johtuu monen kansalaisen tunteesta, että kukaan ei kuuntele. Tämä näkyy sitten vaalituloksissa – kuten Yhdysvalloissakin.
Ahtisaari toivoo, että yhteiskunnassa olisi sellaiset pelisäännöt, ettei vihapuhetta sallittaisi.
– Kirkko ja monet kansalaisjärjestöt ovat tuominneet vihapuheen ja osoittaneet omalla toiminnallaan, mitä inhimillisyys tarkoittaa.
Kirkolla on Ahtisaaren mukaan ollut erityinen rooli. Hänen mielestään mikään muu toimija ei ole ollut yhtä valmis vastaanottamaan pakolaisia.
– Kristinuskon positiivinen rooli Suomessa on tullut näkyväksi, kun pakolaistulva tuli maahan. Kirkko on osoittanut inhimillistä halua auttaa. Ja kyllä se on asia, josta tunnistan tämän kirkkomme.
Suomi on käyttäytynyt surkeasti estäessään perheiden yhdistämisen”
Syyrian tilanne on Ahtisaaren mukaan ”itse aiheutettu”, ongelma olisi pitänyt kyetä ratkaisemaan kansainvälisellä yhteistyöllä.
– Me voimme vaikuttaa siihen, että olosuhteet eivät olisi niin huonot, että heidän on pakko lähteä. Mutta tämä edellyttää EU:n ja YK:n tukea. Eikä YK pysty toimimaan, elleivät sen keskeiset jäsenmaat tue sitä.
– Suomi on käyttäytynyt aika surkeasti estäessään perheiden yhdistämisen. Perheen ja suvun rooli on lähtömaissa paljon tärkeämpi kuin meillä nykyisin.
Kokemus kodin menettämisestä lapsuudessa on opettanut Ahtisaarelle, mikä merkitys perheellä ja suvulla on, kun joudutaan aloittamaan alusta.
– Siinä karjalaisten keskinäinen tuki oli fantastista.
Ahtisaari toivoo, että ihmiset jotka pelkäävät maahanmuuttoa, olisivat valmiita tutustumaan maahanmuuttajiin.
– Silloin ymmärretään, mistä he ovat lähtöisin ja miksi he ovat joutuneet tällaiseen tilanteeseen.
Namibialla on opetettavaa
Suomalaisiin luotettiin Namibiassa, joten namibialaisten oli helppo hyväksyä Martti Ahtisaaren nimitys YK:n Namibia-valtuutetuksi vuonna 1976.
– Toin sinne suomalaisen rauhanturvapataljoonan ja vielä runsaasti siviilejä. Tuntui, että suomalaisia oli vähän joka nurkan takana. Namibialaiset ymmärsivät, että he eivät ole yksin.
Iso haaste muodostui, kun sodassa eri puolilla taistelleet palasivat koteihinsa.
– Namibian toinen presidentti Hifikepunye Pohamba korosti minulle, miten tärkeää oli, että heitä jotka eivät olleet osallistuneet vapaustaisteluun, ei suljettu ulkopuolelle. Heillä oli myös tärkeä rooli ja heidän osaamisensa oli tervetullutta itsenäisen Namibian rakentamisessa.
Eri puolilla sotineet veljet olivat pitkän vapaustaistelun jälkeen valmiit yhteistyöhön. Tämä antaa Ahtisaaren mielestä ajattelemisen aihetta meille suomalaisillekin.
– Toivon, että saisimme tällaista yhteistyötä aikaan Suomessakin ja tyhjänpäiväinen nälviminen loppuisi.
Martti Ahtisaari – opettajasta rauhantekijäksi
• Syntyi Viipurissa 1937.
• Valmistui kansakoulunopettajaksi 1959.
• Pakistaniin kehitysyhteistyöhön 1960.
• Ulkoministeriöön 1965.
• Suurlähettilääksi 1973‒1977 Tansaniaan, Sambiaan, Somaliaan ja Mosambikiin.
• YK:n Namibia valtuutettuna 1977‒1981 ja YK:n pääsihteerin erikoisedustajana 1987‒1990.
• Sai vaimonsa Eeva Ahtisaaren kanssa Namibian kunniakansalaisuuden 1992.
• Suomen tasavallan presidenttinä 1994‒2000.
• Perusti Crisis Management Initiative -järjestön 2000.
• Nobelin rauhanpalkinto 2008.
Kuva: Jani Laukkanen
Juttu on julkaistu aiemmin Kirkkomme lähetys -lehdessä 1/2017.