Kirkossa rakastetaan rakkaudesta puhumista. Vaikka viime vuosien kirkollinen keskustelu antaisi olettaa kirkon olevan ensisijaisesti kiinnostunut homojen parisuhteista, suuri osa seurakuntien työstä pyörii heteroiden rakkauselämän ympärillä. Täytyy vain avata silmät, ja esimerkkejä löytää kaikkialta.
Kirkkohäät ovat yhtä olennainen osa seurakunnan kesää kuin rippileirit. Vihkipuheessa muistutetaan avioliiton olevan kasvun paikka. Siteerataan lähes poikkeuksetta Ensimmäistä korinttilaiskirjettä. Luvataan rakastaa myötä- ja vastamäissä, ehkäpä jopa aina kuolemaan saakka. Lahjoitetaan Raamattu yhteiseen kotiin.
Häiden jälkeen koittaa arki. Sekin on juhlaa parisuhteisiin ihastuneille seurakunnille. Seurakuntalehdet ja kirkon verkkoviestintä vilisevät vinkkejä niin parempaan parisuhteeseen kuin sujuvampaan seksiin. Kirkon ammattimaista ja laadukasta perheneuvontaa arvostavat kaikki, ja kasvavaa perhettä palvelee lapsityöntekijöiden armeija.
Ehkä vastareaktiona sateenkaarikeskustelulle myös kirkon konservatiivilaita hempeilee nyt enemmän kuin aikoihin. Vanhoillisten herätysliikkeiden tai kirkollisten järjestöjen lehtien kansissa komeilee lähes viikoittain miehen ja naisen välistä rakkautta ylistävä otsikko. Kesäjuhlilla luennoidaan passiivis-aggressiivisesti aidon avioliiton onnesta.
Niin, kirkossa rakastetaan rakkaudesta puhumista. Ja miksipä ei? Tietäähän Saarnaajakin, että kaksin on parempi kuin yksin. ”Kumpikin saa vaivoistaan hyvän palkan.”
Ja silti: palvoessaan parisuhteita kirkko unohtaa tietyn ihmisjoukon. Sen, jolla parisuhdetta ei ole.
Ehkä vastareaktiona sateenkaarikeskustelulle myös kirkon konservatiivilaita hempeilee nyt enemmän kuin aikoihin.
Sinkkujen määrää on Suomessa vaikea arvioida. Useimmiten puhutaan sinkkutalouksista, eli ruokakunnista, joihin kuuluu vain yksi henkilö. Tällaisia yksinasujia on yli miljoona. Helsingissä jo useampi kuin joka toinen talous on yhden hengen käsissä.
Yksin asuvat suomalaiset ovat kirjavaa joukkoa: samaan tilastoon lasketaan niin lesket, eronneet kuin vastikään lapsuudenkodistaan muuttaneetkin. Joku kaipaa omaa kultaa, toisella on jo sellainen eri osoitteessa.
Itsellisten naisten ja miesten määrän arviointia mutkistaa myös se, että kaikki sinkut eivät asu yksin. Miljoonaan yksinasujaan ei lueta yksinhuoltajia tai asuntonsa kämppiksen kanssa jakavia sinkkuja.
Sinkkuja joka tapauksessa riittää. Osa etsii kumppania, osa ei ole ehkä koskaan seurustellut, joillakin on kädet täynnä työtä ilman parisuhdettakin. Itse asiassa yksin eläminen saattaa usein kuormittaa ihmistä enemmän kuin parisuhde. Sinkut ovat parisuhteessa eläviä haavoittuvampia ja putoavat helpommin yhteiskunnan turvaverkkojen varaan tai niiden ulkopuolelle. Elämän nurjat puolet korostuvat ilman kumppania, jonka kanssa jakaa asuntolaina, auton huoltokustannukset tai arjen huolet.
Osa sinkuista viihtyy omillaan ja selviää haasteista. Kaikki eivät. Yksin asumisen on tutkittu heikentävän ihmisen terveyttä ja lyhentävän elinikää.
”Voi yksinäistä, joka kaatuu – häntä auttamassa ei ole ketään”, jatkaa Saarnaaja. Hän saattaa olla oikeassa. Mitä sinkkuihin tulee, yhteiskunta kulkee vauhdilla kaatuneen ohi.
Sinkuista puhuminen vaatii jossain vaiheessa myös sinkkujen seksielämän tunnustamista. Siihen kirkko ei tunnu olevan valmis.
Naimattomat tai vailla parisuhdetta elävät ihmiset kohtaavat yhä ennakkoluuloja ja ymmärtämättömyyttä. Sinkkunaisia tavataan syyttää nirsoiksi. Sinkkumiehet saavat osakseen huvittunutta sääliä. Molempia pidetään itsekkäinä ja nautinnonhaluisina.
Vanhanpiian tai peräkammarinpojan tittelit ovat ehkä jääneet pois arkikäytöstä, mutta nimitysten taustalla olevien asenteiden muutosta saa vielä odottaa. Sinkkuaikaa kohdellaan ohimenevänä vaiheena, josta kunnollisten ihmisten tulee päästä yli. Väestöliiton tutkija kutsuu sinkkujen vanhempiensa luona viettämää lomaa ”nolla-ajaksi”, koska sinkku ei sen aikana pääse tutustumaan otollisiin puolisokandidaatteihin.
Mitä tekee kirkko? Sulkee silmänsä ja vaihtaa puheenaihetta.
Syytä ei tarvitse kaukaa etsiä. Kirkon tehtävä on puhua rakkaudesta, jolloin helpointa on puhua parisuhteesta. Luterilaisuuteen kuuluu ajatus siitä, että kristitty toteuttaa kutsumustaan tavallisen perhearjen keskellä. Luther itse tulkitsi Raamattuaan niin, että näki avioliiton lähes jokaisen kristityn todellisena kutsumuksena. Hänen mielestään avioliitto oli turvallisin tapa elää, sillä siinä myös seksuaalisuudelle oli asetettu oikeat raamit.
Voiko olla, että kirkon taipumus korostaa parisuhdetta liittyykin seksiin? Siinä missä luterilaisuuden reipasta suhtautumista seksuaalisuuteen on viime vuosina käsitelty vapaasti ja vanhoillisemmatkin piirit ovat alkaneet puhua ääneen avioseksin iloista, sinkkujen seksielämä on edelleen kirkolle tabu. Monelle kristitylle sinkkuelämä pelkistyy synonyymiksi vastuuttomalle, hurjastelevalle seksielämälle.
Vaikka jopa Helsingin tuore piispa on Kirkko ja kaupunki -lehdessä todennut, ettei esiaviollinen seksi ole syntiä, Tosi rakkaus odottaa -liikkeen kaltaisten suuntausten perintö elää edelleen vahvana. Sinkuista puhuminen vaatii jossain vaiheessa myös sinkkujen seksielämän tunnustamista. Siihen kirkko ei tunnu olevan valmis.
Kirkolliset toimitukset seuraavat perheellisen ihmisen elämänkaarta. Hän kohtaa seurakunnan häissään ja lastensa juhlissa.
Mitä kirkon sitten pitäisi tehdä sinkuilleen? Varmaankin jotain samankaltaista kuin muillekin jäsenilleen. Kastaa, opettaa ja tarjota viisi laadukasta kohtaamista vuodessa.
Joissakin seurakunnissa sinkkuja houkutellaan esimerkiksi pikatreffeille tai avoimeen sinkkutoimintaan. Toisissa luotetaan siihen, että sinkut etsiytyvät joko diakoniatyön piiriin tai omistautuvat vapaaehtoistyölle. Auttamistyön kohde tai uuttera vapaaehtoinen, siinä sinkulle tarjotut roolit.
Tietysti voi kysyä, miksi seurakunnan pitäisi ylipäänsä tarjota mitään erityistä sinkuille. Eivätkö jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset riitä? Seurakuntien voimavarojen pienentyessä jokainen työala joutuu perustelemaan oman olemassaolonsa. Kirkon tehtävä ei ole tarjota harrastuspiirejä.
Toisaalta harvassa lienevät ne lastenkerhot tai perhekahvilat, joita vaaditaan lopetettaviksi. Miksi vanhemmille pitäisi tarjota lepohetkiä tai seuraa? Koska perhe-elämä on usein haasteellista ja tuki on tarpeen. Vastaavaa voisi sanoa sinkuistakin.
On myös hyvä muistaa, että toimitukset, joiden merkitystä seurakuntien ylityöllistetyt papit usein painottavat, eivät useinkaan tavoita itsellisiä ihmisiä. Kirkolliset toimitukset seuraavat perheellisen ihmisen elämänkaarta. Hän kohtaa seurakunnan häissään ja lastensa juhlissa. Jopa kodin siunaamisessa korostuu niin seurakuntaviestinnässä kuin virsikirjassa ajatus yhteisen kodin siunaamisesta.
Ja perheetön sinkku? Rippileirin jälkeen hän voi kohdata kotiseurakuntansa seuraavan kerran omissa hautajaisissaan.
Voisiko kirkko olla silloin yksi niistä paikoista, joissa sinkkua ei kohdella puolikkaana?
Loppujen lopuksi sinkkujen kohtaamisessa kyse on jostain suuremmasta kuin yksittäisistä sinkkuiltamista. Kyse on siitä, miten hyvin kirkolla riittää rakkautta niille, jotka eivät elä vakiintuneessa parisuhteessa. Vaikka yksin eläminen ja naimattomuus yleistyvät, sinkku tuntee yhteiskunnassa olonsa harvoin kodikkaaksi. Itsellisen naisen tai miehen pitää sovittaa elämänsä pariskunnille rakennettuihin raameihin, oli kyse sitten verovähennyksistä tai hotellipaketeista, asumiskuluista tai elintarvikepakkauksista. Voisiko kirkko olla silloin yksi niistä paikoista, joissa sinkkua ei kohdella puolikkaana?
Ehkä sinkun kohtaakin parhaiten silloin, kun tunnistaa hänen parisuhdetilanteensa muttei tee siitä numeroa. Kirkko voisi muistaa, että myös sinkun elämään mahtuu läheisyyttä ja rakkautta, vaikkei hän eläisi parisuhteessa. Silloin sinkkuja voi tavoittaa vaikkapa panostamalla ystävyyssuhteiden vaalimiseen. Esimerkiksi seurakuntien kummitapahtumiin osallistuu työikäisiä, joilla on ruuhkavuosiensa keskellä aikaa pitää hauskaa heille rakkaiden ihmisten kanssa. Ja keitä nämä työikäiset usein ovat? Niitä sinkkuja.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Kuvitus: Päivi Karjalainen