Kun Päivi Marttila aloitti työnsä diakonina vuonna 1983, hyvinvointiyhteiskunta seisoi Suomessa vielä tukevasti jaloillaan. Oli itsestään selvää, että heikoimmista pidetään huolta. Kaikkien oikeutta terveydenhuoltoon, koulutukseen ja riittävään toimeentuloon ei juurikaan kyseenalaistettu.

1990-luvun lama muutti paljon. Konkurssit lisääntyivät räjähdysmäisesti. Valtava joukko ihmisiä ylivelkaantui ja jäi työttömäksi. Ulosotto tuli tutuksi yhä useammalle. Myös pankit joutuivat kriisiin. Valtiontalouden budjettivaje kasvoi, ja sosiaali- ja terveyspalveluihin kohdistui ennennäkemättömiä leikkauksia juuri kun niiden tarve oli erityisen suuri.

Marttilan mukaan kirkko ja diakoniatyö ottivat kriisin keskellä hienosti koppia ihmisistä, jotka putosivat turvaverkkojen läpi. Seurakunnista tuli tärkeitä yhteistyökumppaneita kuntien eri toimijoille. Diakoniatyössä ihmisten taloudellinen avustaminen lisääntyi merkittävästi, jopa hyvin toimeentulevien ihmisten Pirkkalassa.

Nyt hyvinvointiyhteiskunta natisee jälleen liitoksissaan ja kaikesta pitää säästää. Pian joudutaan miettimään, riittääkö terveydenhuollossa ammattitaitoisia työntekijöitä ja ketä hoidetaan ja ketä ei.

– Tämä on pelottavaa. Päättäjien puheista kuuluu aika vähän huoli heistä, joihin säästöt iskevät nyt rajuimmin. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja jos arvelee, että diakoniatyöhön turvautuvien määrä tulee lisääntymään. Silti monissa seurakunnissa on lähinnä painetta vähentää työntekijöitä, Marttila sanoo.

Pienryhmät torjuvat masennusta ja yksinäisyyttä. Ne koetaan tarpeellisiksi.

PIRKKALASSA ASIAT ovat vielä hyvin. Alueella asuu edelleen paljon hyvin toimeentulevia, ja myös seurakunnan talous on kunnossa. Väkimäärä kasvaa ja asuntoja ja kouluja rakennetaan.

Varallisuuserot kuitenkin syvenevät tässäkin ”Tampereen lähiössä”. Lisääntyvä väkimäärä tuo mukanaan myös uusia ongelmia. Pirkkala ei ole enää vain maaseutumainen lintukoto, vaikka yhteisvastuuta yhä kannetaankin.

Alueelle muuttaa lasten perässä myös eläkeläisiä, joiden omat ystäväverkostot jäävät kauas. On vaikeuksia juurtua ja löytää oma paikkansa.

– Mielenterveyttä ja koko ihmisen hyvinvointia tukevat diakoniset ryhmät ovat todella tärkeitä. Iän myötä joutuu vähitellen luopumaan terveydestä, läheisistä ja ehkä omasta kodistaankin. Samalla vanhat käsittelemättömät asiat voivat nousta pintaan. Pienryhmät torjuvat masennusta ja yksinäisyyttä. Ne koetaan tarpeellisiksi.

Työssään Marttila on oppinut, että tärkeitä eivät ole vain sanat, vaan se, kuinka toista kohtelee. Olennaista on, miten usko ilmenee arjessa.

– Haluan viestiä ihmisille, että Jumalan katseen alla saa olla rauhassa ja levollisesti. Elämässä tulee erilaisia vaiheita, emmekä me aina mahda mitään elämänkokemuksillemme. Jumala on pitkämielinen ja armollinen ja hänen edessään saamme olla juuri sellaisia kuin kulloinkin olemme.

”Kun lähdin opiskelemaan Pieksämäelle diakoniaopistoon, raamattutiedon tunnit tekivät minuun suuren vaikutuksen”

PÄIVI MARTTILA syntyi ja kasvoi Tampereella. Nelilapsisen perheen kuopus osallistui seurakunnan päiväkerhoon ja pyhäkouluun. Partio oli tärkeä osa lapsuutta ja nuoruutta. Pienet hartaudet ja sisaruspiiri Hyvää yötä Jeesus myötä -toivotuksineen kuuluivat asiaan. Partio kasvatti toisista huolehtimiseen ja vastuunkantoon.

Marttilan äiti oli aktiivisesti mukana paikallisen seurakunnan toiminnassa ja ystäväpalvelussa. Kristityssä kodissa puhuttiin myös yhteiskunnallisista asioista.

Marttilan nuoruudessa Tampereella oli voimakasta viidesläistä nuorisoherätystä. Nuoruuden usko oli joskus ahdistavaakin.

– Kun lähdin opiskelemaan Pieksämäelle diakoniaopistoon, raamattutiedon tunnit tekivät minuun suuren vaikutuksen. Löysin armollisen Jumalan ja ymmärsin, että usko on lahja eikä jotain, mitä meiltä vaaditaan. Saamme olla sellaisia kuin olemme ja kasvaa pikku hiljaa. Kaiken aikaa Jumalan armo kantaa meitä.

Marttilalla ei ollut erityistä kutsumusta diakoniatyöhön, eikä hän opiskelemaan lähtiessään tarkasti edes tiennyt, mitä kaikkea diakonia pitää sisällään. Hän päätyi Pieksämäelle kaverin houkuttelemana, muttei ole katunut.

– Tykkäsin opinnoista ja viihdyin porukassa. Harjoittelujen myötä diakoniatyön moninaisuus avautui. Tein harjoitteluja A-klinikalla, seurakunnan nuorisotyössä ja diakoniatyössä. Vierailimme myös Pieksämäen vankilassa.

– Ihmisläheinen, monipuolinen ja itsenäinen työ on sopinut minulle. Olen myös tykännyt siitä, että työaika ei ole säännöllinen.

Marttila pohti työssään usein, missä häntä tarvittaisiin eniten.

DIAKONIN VIHKIMYKSEN Päivi Marttila sai 1983, ja hänen ensimmäinen työpaikkansa oli Espoon seurakuntien näkövammaistyöntekijän äitiyslomasijaisuus.

– Hyppäsin aika tuntemattomaan. Jyväskylän yliopistossa kävin kurssin, jossa perehdyttiin ihan kokemuksellisesti näkövammaisten todellisuuteen peittämällä silmät ja asioimalla eri paikoissa. Tein paljon yhteistyötä myös Näkövammaisten keskusliiton kanssa.

Vuonna 1984 Marttila pääsi töihin Pirkkalan pieneen seurakuntaan, jossa hän on tehnyt käytännössä koko työuransa. Alkuvuosina työhön liittyi paljon kotikäyntejä, lähinnä vanhusten luona. Marttila pohti työssään usein, missä häntä tarvittaisiin eniten.

1990-luvulla Päivi Marttila päätti opiskella psykiatriseksi sairaanhoitajaksi. Mielenterveyden kysymykset ja elämänhallinnan ongelmat tulevat diakoniatyössä usein vastaan. Opinnot antoivat kättä pidempää tueksi työhön ja varmistivat, että työtä riittäisi sittenkin, vaikka seurakunnat yhdistyisivät ja vähentäisivät työntekijöitään. 1990-luvulla Marttila sai myös kolme lastaan.

”Usko on kylvetty minuun jo lapsuudessa ja se on kulkenut mukana läpi elämän”

VUODESTA 2010 Päivi Marttilan työalaan on kuulunut virallisesti mielenterveystyö ja diakoninen vanhustyö. Terveydenhuollossa hoidetaan usein vain tiettyä mielen sairautta. Seurakunnan auttamismahdollisuudet ovat kokonaisvaltaisemmat.

– Diakoniatyö osallistaa. Sen kautta pääsee mukaan toimintaan ja retkille ja saa vertaistukea. Kaikki tämä ennaltaehkäisee ongelmia ja auttaa niistä toipumisessa.

Pirkkalan vanhuksia ja mielenterveyskuntoutujia huolettavat muun muassa pelko palvelujen huonontumisesta ja oman terveyskeskuksen menettämisestä. Toistaiseksi palvelut ovat olleet hyvät ja apua on saanut, kun sitä on tarvinnut.

– Lisäksi yksinäisyys on iso ongelma täälläkin. Järjestämme pari kertaa viikossa kahdessa eri paikassa edullisia ruokailuja. Niihin on helppo kutsua ihmisiä ja matala kynnys tulla mukaan. Tarjolla on kotiruokaa ja pieni hartaus.

Marttila on ohjannut seurakunnassa myös sururyhmiä, lähinnä puolisonsa menettäneille. Elämäntilanteen muuttuessa kotoa lähteminen voi tuntua vaikealta.

– Sururyhmän myötä moni on löytänyt mukaan myös muuhun seurakunnan toimintaan.

VUOSIEN VARRELLA Päivi Marttilan eteen on tullut myös tilanteita, joissa hänen osaamisensa ja jaksamisensa rajat ovat tulleet vastaan. Vakavasti mieleltään järkkyneelle ei voi myöskään tarjota ystäväksi ja tueksi vapaaehtoista, koska vaikeasti sairaan kannattelu olisi vapaaehtoiselle kohtuuton tehtävä.

– Tällöin otan yhteyttä niihin tahoihin, joille tästä ihmisestä huolehtiminen virallisesti kuuluu. Selvitän, mitä lisäapua hän mahdollisesti voisi saada kotiin, tai olisiko joku laitos hänelle sopivampi asuinpaikka.

Jotta diakoniatyötä jaksaa tehdä, pitää työntekijän oman elämän olla jollain tavoin tasapainossa.

Päivi Marttila asuu itse Lempäälän puolella ja on kokenut pienen maantieteellisen etäisyyden työkuvioista hyvänä. Koirat vievät kävelyille ja niiden läsnäolo rentouttaa. Tavallinen arki vanhassa omakotitalossa ja puutarhassa irrottaa hyvin työstä. Vetäytyminen omaan maailmaan omien ihmisten kanssa lataa akkuja.

– Työni on usein aika abstraktia, mutta puutarhassa makeita tomaatteja kasvattaessani näen ja maistan konkreettisesti kätteni jäljen. Nautin elämästä vehreyden, kauneuden ja kukkien keskellä. Pieni lasiterassi on erityinen latautumispaikkani. Kuuntelen siinä suihkulähteen solinaa.

Omaa jaksamistaan ja hengellisyyttään Marttila hoitaa myös hiljaisuuden retriiteissä.

– Niissä on parasta, kun ei ole mitään vaatimuksia. Voi lueskella ja ulkoilla hoitavissa maisemissa, tarjolla on hyvää ruokaa, ja lisäksi voi osallistua pieniin hetkipalveluksiin.

SAIRAUDEN, AVUTTOMUUDEN, kuoleman läheisyyden ja kärsimyksen keskellä kirkkoa tarvitaan erityisellä tavalla. Päivi Marttila toivoo, että seurakunnilla olisi myös tulevaisuudessa mahdollisuus vierailla juttelemassa ja pitämässä hartauksia terveyskeskusten vuodeosastoilla ja palvelutaloissa.

– Tutut virret palaavat muistista, vaikka muuten olisi vaikea enää hahmottaa todellisuutta. Isä meidän ja Herran siunaus rauhoittavat ja tuovat turvaa. Seurakunnan työssä on luovuttamatonta, että etsitään voimaa yhteisestä uskosta ja mennään myös sinne, mistä ihmiset eivät enää pääse lähtemään tilaisuuksiin.

Eläkepäiviään Päivi Marttila ei ole vielä ehtinyt juurikaan ajatella. Työtä on tehty loppuun asti täysillä.

– Usko on kylvetty minuun jo lapsuudessa ja se on kulkenut mukana läpi elämän. Kristilliset arvot ja ihmiskuva kantavat. Usko on kuin kallio tai suuri puu, joka pysyy ja on pitänyt minuakin pystyssä kaikissa elämäntilanteissa.

Kuka?

Päivi Marttila, 64, diakoni ja psykiatrinen sairaanhoitaja

Juuri nyt lopettelen pitkän työurani Pirkkalan seurakunnassa ja avaan uuden oven.

Luen Erkki Jokisen Ihmisen varjo -kirjan heti, kun tulee sopiva hetki.

Rukoilen ja huokaan Jumalalle, että osaisin jättää hänelle sekä omat että toisten ihmisten mieltä painavat asiat.

***

Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!

Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.

Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.

Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!

Ilmoita asiavirheestä