Arkkipiispa Tapio Luoma piti marraskuun alun kirkolliskokouksen avajaisissa puheen, jossa hän puhui toivosta. Hän totesi: ”Kirkon on toimittava, että toivo säilyisi.”
Arkkipiispa puhui kahdenlaisesta toivosta. Kirkko tuo ihmisille toivoa katoamattomasta elämästä. Tämä iäisyystoivo tähtää tuonpuoleisuuteen, Jumalan todellisuuteen.
Sitten on ajallista toivoa. Se on tämän maailman hyvään tähtäävää toivoa.
Luoma viittasi puheessaan huoliin, jotka painavat ihmisiä. Hän puhui sekä koko ihmiskuntaa koskevista että yksittäisten ihmisten ahdistuksista ja huolista. Nämä tulee ottaa vakavasti. Samalla arkkipiispa painotti toivon välttämättömyyttä.
Suuret, koko maailmaa koskevat muutokset herättävät huolta. Se vaivaa ja herättää levottomuutta. Mihin maailma on menossa? Tuhoammeko puhtaan ympäristön toimillamme? Kuljemmeko kohti synkkää tulevaisuutta? Koko maailmaan koskettavat uhat huolestuttavat. Onko toivoa?
Toisaalta yksittäisen ihmisen henkilökohtaisen elämän vaikeudet voivat tuntua ylipääsemättömän vaikeilta. Tämän kokevat erityisesti seurakuntien diakoniatyöntekijät, jotka kohtaavat työssään köyhiä ja vaikeuksissa olevia lähimmäisiä. Ahdistuksen suuruus onkin kenties vakio aivan riippumatta siitä, kuinka suuret tai pienet asiat sen lopulta saavat aikaan. Ihmisen huoli on aina otettava vakavasti.
Kirkon vastaus ahdistaviin tulevaisuuden kysymyksiin on toivo. Kirkon on toimittava sen hyväksi, että toivo säilyisi.
Toivon näkökulma on ankkuroitunut syvään kristillisen uskomme olemukseen. Usko ylösnousseeseen Kristukseen korostaa toivoa, joka ei lannistu kuolemankaan edessä.
Äsken lukemassani lukukappaleessa puhutaan myös toivosta: ”..meidän on pukeuduttava uskon ja rakkauden haarniskaan ja otettava kypäräksemme pelastuksen toivo.” Näin Paavali kehottaa.
Hän liittää yhteen nämä kolme: uskon, toivon ja rakkauden. Tuttu on myös se kohta, jossa Paavali toteaa: ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus.”
Kirkko on yhteisö, joka elää ja toimii uskon, toivon ja rakkauden varassa. Olemme uskon, toivon ja rakkauden väkeä.
Lukemassani tekstissä on uskon, toivon ja rakkauden lisäksi kaksi tärkeää sanaa, rohkaiskaa ja vahvistakaa. Ne ovat kehotuksia. Paavali kohdisti kehotukset Tessalonikan kristityille, mutta ne koskevat myös meitä. ”Rohkaiskaa ja vahvistakaa siis toinen toistanne.”
Eikö seurakunnan tehtävä ole rohkaista ja vahvistaa? Kun pelko ja epävarmuus tulevasta uhkaavat painaa mielen synkkyyteen, me rohkaisemme toinen toistamme. Maailma on Jumalan maailma. Kristus on täällä keskellämme. Hän tulee huoliensa kanssa kamppailevan rinnalle ja rohkaisee: Älä pelkää, minä olen kanssasi.
Näin Jumala itse vahvistaa uskoamme ja toivoamme. Tulevaisuus on Jumalan tulevaisuus. Mikään ei voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta.
Kristillinen toivo on tuonpuoleisuuteen kohdistuvaa taivastoivoa. Se on myös oikeudenmukaisuuden ja rauhan rakentamista sekä luomakunnasta huolehtimista tämänpuoleisessa maailmassa. Toivo on kristillisessä ylösnousemususkossamme aina vahvasti tulevaisuuteen suuntautunutta ja tuonpuoleisuudesta, ikuisuudesta meitä ohjaavaa. Samalla se etsii aktiivisesti ja lakkaamatta vaikutusmahdollisuuksia tässä hetkessä.
Arkkipiispa Luoma toteaa, että toivoa tarvitaan juuri uhkakuvien ja vaikeuksien keskellä. Tämä haastaa meitä yksittäisinä kirkon jäseninä, mutta myös seurakuntana. Ja toivon etsiminen haastaa tänään valittavia luottamushenkilöitä.
– Elämämme ja toimintamme ei ole määrä ainoastaan luoda ja vahvistaa toivoa. Niiden tulee nousta ja ponnistaa toivosta.
Voimmeko yhdessä rakentaa kirkkoa, joka pystyy uskottavasti tulkitsemaan Jumalan luoman maailman tuskaa sekä osallistumaan erilaisin keinoin ilmastonmuutoksen, köyhyyden, osattomuuden, vihapuheen, polarisoitumisen ja keskinäisen ymmärtämättömyyden lieventämiseksi sekä niistä aiheutuvien uhkakuvien poistamiseksi.
Arkkipiispa Luoma päätti kirkolliskokouspuheensa:
– Lopulta mielessäni on vielä kaikkein kattavin toivon näkymä, se, jota nimitämme ikuisuudeksi. Tämä toivo ei ole jotakin, jonka toteutumisen voi sijoittaa vain ajan rajan tuolle puolelle. Kirkko elää, koska ikuisuus on läsnä keskuudessamme jo nyt,