Juhannuspäivä, 1: 57-66, Arto Marttinen

Arto Marttinen
Imatra

Juhannuspäivän evankeliumin yhteydessä on syytä muistaa, mitä oli tapahtunut tätä ennen.
Johannes Kastajan molemmat vanhemmat olivat Abrahamin ja Saaran tavoin niin iäkkäitä, että
lapsen saamisen piti olla heille mahdotonta. Kun Johanneksen isä Sakarias toimitti papillisia
tehtäviä temppelissä, hänelle ilmestyi enkeli Gabriel, joka ilmoitti, että iäkäs Elisabet synnyttäisi
vielä pojan, jolle oli annettava nimeksi Johannes. Isä hämmästyi niin, että alkoi väittää vastaan.
Hän penäsi enkeliltä takuita: ”Mistä voin tietää, että niin käy? Minähän olen jo vanha, ja
vaimonikin on iäkäs.” Enkeli rankaisi epäuskoista Sakariasta siten, että tämä pysyi mykkänä aina
siihen asti, kun pojalle piti antaa nimi. Sukulaiset olivat sitä mieltä, että Sakariaan pojasta pitää
tehdä Sakarias, mutta lapsen äiti ilmoitti, että pojasta tulisi Johannes.

Kiista pojan nimestä auttaa kurkistamaan itämaiseen maailmaan. Vanhin poika sai usein saman
nimen kuin isänsä. Perinnetietoiset sukulaiset olivat täysin varmoja siitä, että Sakariaan pojasta
tulisi Sakarias. Heidän mielestään ei ollut mitään syytä poiketa perinteestä. Kun äiti ilmoitti, että
pojasta tulisi Johannes, sukulaiset olivat hämmästyneitä. Miten voi antaa pojalle nimen, jota ei
edes esiinnyt isän tai äidin suvussa. Mistä oikein oli kyse? Oliko lapsen äiti mennyt sekaisin?
Lopullinen vastaus piti saada isältä. Hän oli omassa perheessään tuomari, joka ratkaisi, miten
asiat tuli käsittää. Joissakin kulttuureissa isä hyväksyi lapsen ottamalla hänet syliin. Jos isä ei näin
tehnyt, hän ei tunnustanut tätä omaksi lapsekseen. Juutalaisessa kulttuurissa isä otti lapsen
omakseen, kun hän ilmoitti lapsen nimen. Sakarias ei voinut puhua, mutta hän pystyi
kirjoittamaan. Kirjoitustauluun piirtämiensä kirjainten avulla hän vahvisti sen, mitä aiemmin
Elisabet ja vielä aiemmin enkeli Gabriel oli puhunut: pojan nimi on Johannes. Silloin Sakarias sai
jälleen puhekykynsä takaisin.

Miksi oli tärkeää, että poika sai juuri tuon nimen? Roomalaiset sanoivat: nomen est omen. Nimi
on enne. Johanneksen kohdalla tuon lauseen voi kääntää näin: nimi on viesti. Nimeen sisältyi
sanoma. Tuo sanoma löytyy sanoista, jotka Sakarias sanoo heti ensimmäisenä, kun hän saa
takaisin puhekykynsä. Sakariaan kiitosvirsi alkaa näillä sanoilla: ”Ylistetty olkoon Herra, Israelin
Jumala. Armossaan hän on katsonut kansansa puoleen”. Nimi Johannes muistuttaa, että Jumala
on armollinen. Sakarias on juutalainen pappi, joka ajattelee, että Jumala on armollinen omaa
kansaansa kohtaan. Tähän voi kiteyttää Luukkaan evankeliumin sanoman: Jumala on armollinen
Israelia kohtaan. Mutta Luukas ei päätä kirjoitteluaan tähän. Hän kirjoittaa toisenkin kirjan,
Apostolien teot. Sen myötä nimi Johannes saa laajemman merkityksen: Jumala on armollinen
kaikkia kansoja kohtaan. Tämä totuus paljastuu Pietarille, kun hänet on kutsuttu Corneliuksen
kotiin. Siellä hän katselee kuulijoitaan ja alkaa puhua heille näin: ”Nyt minä todella käsitän, ettei
Jumala erottele ihmisiä. Hän hyväksyy jokaisen, joka pelkää häntä ja noudattaa hänen tahtoaan,
kuuluipa tämä mihin kansaan tahansa.”

Pietari puhuu näin kodissa, jonka isäntänä toimii roomalainen sadanpäällikkö eli kenturio.
Corneliuksesta sanotaan, että hän oli hurskas ja jumalaapelkäävä, joka antoi runsaasti almuja
juutalaisille ja rukoili alati Jumalaa. Olen lukenut kirjan roomalaisista sotilaista. Varhaisina aikoina
roomalaiset sotilaat koottiin pienmaanviljelijöistä, jotka sotaretken päätteeksi palasivat takaisin
viljelemään omaa peltoplänttiään. Jos sotaretki uhkasi pitkittyä niin että sato meinasi jäädä
keräämättä, nämä maanviljelijäsotilaat karkasivat takaisin pelloilleen. Vähän kerrassaan sotilaista
tuli ammattilaisia, jotka palvelivat 15—25 vuotta armeijassa. Sotilaselämä oli raakaa työtä. Koska
sotilailla oli aseita ja lihasvoimaa, he hankkivat toisinaan itselleen lisätuloja ottamalla siviileiltä
sellaista, mikä ei heille kuulunut. Tähän puoleen Johannes Kastaja viittaa, kun hän on aloittanut
julkisen toimintansa ja sotilaita tulee kysymään, mitä heidän pitäisi tehdä, että he eläisivät
tavalla, joka miellyttää Jumalaa. Johannes vastasi heille: ”Älkää ryöstäkö älkääkä kiristäkö
keneltäkään, vaan tyytykää palkkaanne”. Kun sadanpäällikkö Corneliuksesta sanotaan, että hän
oli hurskas ja jumalaapelkäävä, se tarkoittaa, että hän toimi niin kuin Johannes oli aikoinaan
opettanut. Sadanpäällikkönä Corneliuksella oli erityisen hyvät edellytykset anastaa itselleen
lisätuloja ryöstämällä ja kiristämällä. Luultavasti hän oli joskus jopa sellaista tehnytkin. Sitten hän
oli tullut kääntymykseen, joten hän ei enää ryöstänyt eikä kiristänyt, vaan jakoi runsaasti almuja.
Johannes Kastaja julisti aikanaan kääntymyksen kastetta. Hän julisti sitä kansalle, hän julisti sitä
publikaaneille, hän julisti sitä sotilaille. Jumala käytti häntä kuin metallinpaljastinta. Se, jolla on
metallinpaljastin, kulkee tietyllä rajatulla alueella edes takaisin, jotta tuo alue tulee tarkkaan
tutkittua. Kun paljastin osuu metallin kohdalle, se antaa hälytysäänen. Vaikka silmä ei näe
mitään, metallinpaljastaja paljastaa, että tuossa kohdassa on jotain, joka saattaa olla pelkkää
romua, mutta se voi olla myös jotain hyvin arvokasta.

Johannes Kastaja oli Jumalan käyttämä kääntymyksen paljastin. Hän ei julistanut kääntymystä
vain sinne, missä onnistuminen näytti todennäköiseltä. Hän otti riskejä ja saarnasi sanomaansa
sinnekin, missä muut olisivat pysyneet vaiti, koska he olisivat ajatelleet, että ei kannata. Eivät nuo
kumminkaan käänny. Kukapa tavallinen hurskas olisi tullut ajatelleeksi, että publikaanin
sydämessä on kaipaus Jumalan puoleen, tai että sotilas kaipaa Jumalaa. Johannes uskalsi levittää
sanan siementä joka paikkaan. Hän ei välittänyt, vaikka siemen näytti lentävän kallion päälle tai
tien poskeen.

Vielä voimallisemmin tätä samaa työtä teki Jeesus. Hän opetti, että paimen, jolla on sata
lammasta, on niin ahne, että jos hän kadottaa yhdenkin lampaan, hän mieluummin ottaa riskin
menettää kaikki muutkin kuin luopuu tuosta yhdestä lampaasta. Samoin toimii nainen, jolla on
kymmenen hopearahaa. Hänellä ei ole vaaraa menettää yhdeksää muuta kolikkoa, joten ehkä
myös tuo edellisen vertauksen paimen järjestää muille lampaille sellaisen karsinan, että ne eivät
pääse sieltä kadoksiin. Jos siis nainen kadottaa yhden rahoistaan, hän tekee kaikkensa, että hän
löytää sen. Jeesus opettaa, että tällä samalla innolla, tällä samalla tarmolla Jumala etsii meitä.

Me olemme aarteita, joita ihmisten silmä ei näe, mutta Jumala näkee meissä oman kuvansa. Hän
näkee meissä sen, mikä on luomakunnassa kaikkein ihaninta, kauneinta ja rakkainta. Hän näkee
meissä sen, mikä on hänen sydämensä aarre. Siksi hän tekee kaikkensa, että hän saisi löytää
meidät. Ja kun hän löytää kadonneen aarteensa, hän pistää taivaassa pidot pystyyn. Sillä Jeesus
opettaa, että yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan taivaassa enemmän kuin
yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa. Tämän
takia Sakariaan ja Elisabetin pojalle piti antaa nimeksi Johannes. Jumala on armollinen, ja kun
Jumala on armollinen, hän ei lepää pyhässä majesteettisuudessaan, vaan hän tekee työtä sen
eteen, että hän löytäisi kadonneen lampaansa, kadonneen rahansa, tuhlaajapoikansa ja –
tyttönsä. Sinä olet hänen aarteensa. Saakoon hän löytää sinut yhä uudestaan, oman aarteensa.