Viisi laadukasta kohtaamista, osa 4: Tulevaisuuden kirkon kädenojennus metroasemalla

 

On kohtaamisia, joihin ei ensi näkemältä näytä sisältyvän mitään erityistä. Silti ne juuri siinä tilanteessa antavat vastauksen johonkin, jota ihminen itse ei ole edes tiennyt kysyneensä.

 

Eräänä kylmänä talvipäivänä kiiruhdin Herttoniemen asemalla kohti metroa ajatuksiini vaipuneena. Äkkiä havahduin tervehdykseen, joka erottui liikenteen melun keskeltä. Tuntematon nuorukainen ojensi käsineen ja lausui kohteliaasti: kätenne palelevat, jos teillä ei ole molempia käsineitä. Kauniisti muotoiltu lause ja nuorukaisen huomaavaisuus pysäyttivät. Kiitin käsineestä, jota en ollut huomannut pudottaneeni. Laskeuduimme rullaportaita alas ja istuimme yhdessä metroon. Tarkkailin nuorukaista mielessäni kysymys: onko nyt koittanut hetki, jolloin tietämättäni saan pitää enkeliä vieraanani? Enkelithän ovat palvelevia henkiä. Keskustelu virisi, ja toden totta, nuorukainen kertoi opiskelevansa kirkonpalvelijaksi, tarkemmin sanottuna suntioksi. Hän totesi, että suntion työ on hänen kutsumusammattinsa. Hän haluaa kohdata ihmisiä ja auttaa heitä. Valmistuminen oli edessä ja työpaikkakin alustavasti tiedossa.

 

Tämä nuori mies oli kutsuttu "Jumalan huoneen vartijan" jaloon virkaan, jonka juuret juontuvat Vanhan Testamentin leeviläisiin. Edelleenkin suntio on paljon vartijana. Hän kohtaa ihmisiä heidän elämänsä käännekohdissa, hetkinä, jotka nämä muistavat lopun ikäänsä: kuoleman surussa, rakkauden ilossa, lapsen syntymän ihmeen äärellä. Hän valmistaa kirkkotilaa, jotta seurakuntalaiset voisivat kohdata Pyhän. Hän toimii luovassa vuorovaikutuksessa muiden työntekijöiden ja vapaaehtoisten kanssa. Onnittelin mielessäni Suomen kirkkoa ja seurakuntaa, joka saa tämän miehen suntiokseen.

 

 

 

Siinä hetkessä tämä nuorukainen ei enää edustanut vain itseään vaan uutta sukupolvea, joka on astumassa esiin.  Monista alaspäin taipuvista käyristä ja käppyröistä huolimatta ympärillämme on yhä nuoria ihmisiä, jotka kaikessa hiljaisuudessa kuulevat Kutsun niin kuin kalastajat muinoin Gennesaretin järven rannalla. Tuon miehen tavoin he punnitsevat elämänsä suuntaa ja lähtevät luottamuksen varassa uudelle tielle, palvelemaan Jumalaa, ihmisiä ja kirkkoa. He laittavat tulevaisuutensa peliin, vaikka monet ympärillä ovat jo valmiita lukemaan madonlukuja yhteisölle, jonka palvelukseen he ovat astumassa.

Millaisin puhein saattelemme heitä tielle? Ovatko ne pessimismin ja huolen sävyttämiä tappiopuheita?  Vai ovatko ne tulevaisuuden ja toivon puheita? Ovatko ne luottamusta siihen, että kun yksi aikakausi on päättymässä, uusi kolkuttaa jo ovelle tuoden tuliaisia tulevaisuuden kirkosta?

 

 

1 kommentti

  • Salme Kaikusalo sanoo:

    Kiitos tästä näkökulmasta. Se antaa toivoa ja luo uskoa tulevaisuuteen. Kiitos, että täällä on myös kirkkoomme positiivisia näkymiä tuovia blogisteja, joista Anna-Mari on yksi.

    Ilmoita asiaton kommentti