”Vapaaehtoinen” sana on poistettava käytöstä.

Yritin aiemmin keskustelun avulla selkeyttää mieleeni noussutta kysymystä siitä, mikä ero on kirkon kulttuurilla ja sillä miten sen toimintaa organisoidaan. Kyselin blogillani sitä, miksi jokin uusi toimintatapa ei lyö itseään läpi vaan palataan pian vanhaan tapaan takaisin. Jolloin toiminnassa ei tapahdu muuta kuin näennäistä muutosta. Tutkistelin sitä miten kulttuuri saa aikaan sen, että uudistukset eivät tuo toimintaan mitään uutta, jolleivat ne ole kulttuurin mukaisia.

Tuo blogini on jo jäämässä unholaan ja nyt kun se on sopivasti hautunut, niin sain oivallukset syystä, miksi näin tapahtuu. Toimintatapa on vain olosuhteiden luomaa, mutta kulttuurin luo kieli ja sanat, jolla toiminnasta puhutaan. Niinpä sana”maallikko” ja ”vapaaehtoinen” on sanoja, jotka pitävät yllä tiettyä asennetta ja luovat aivan tietyn kirkollisen kulttuurin, jota sanojen avulla pidetään yllä.

Vain muuttamalla sitä millä sanoilla kuvaamme asioita, voimme muutta kirkollista kulttuuria.
Kuhunkin sanaan liittyy aivan tiettyjä postiivisia, tai negatiivisia varauksia. Sanat joita käytämme luovat asenteita ja muodostavat kirkollisen kulttuurimme. Johon toimintatapa sulautuu.

Kirkossa on diakoniatyö, nuorisotyö, lähetystyö ja myös vapaaehtoistyö. ”Vapaaehtoistyö” sana luo mielikuvan siitä, että seurakunnassa on tietty joukko ihmisiä, jotka eroavat jotenkin olennaisesti muusta seurakunnasta. Heitä varten on sitten luotu tämä vapaaehtoistyömuoto. Samoin periaattein, kuin lähetystoiminnassa, tai nuorisotyössä eriydytään vapaaehtoistenkin kohdalla omaksi ryhmäksi.Erotuksena muusta seurakunnasta. Mikä luo kynnystä tulla mukaan.

Se miten kustakin ryhmästä puhutaan luo sitä kirkollista kulttuuria jossa elämme ja varsinkin se millaisia sanoja me käytämme, sekä mitä positiivisia, tai negatiivisia asenteita niihin liitämme.

Puhuttu kirkollinen kieli pitää vahvasti yllä tiettyä kulttuuria ja jollei sanojen valinnassa tapahdu muutosta, niin kulttuuri, eikä myöskään toimintatapa muutu.

Voisiko sanojen ”vapaaehtoinen” ja ”maalikko” käytöstä luopua ja ryhtyä käyttämään sanaa ”seurakuntalainen”.

Silloin vapaaehtoset eivät olisi enää jokin seurakunnan yläluokka johon liittymien kuuluu vain harvolle ja valituille. Tulisiko palvelutehtäviin lähteminen silloin helpommaksi ja muuttuisiko kirkollinen kulttuuri avoimemmaksi. Jopa kirkon kynnykset matalammiksi? Voisimmeko luopua turhista nimityksistä ja puhua vain seurakuntalaisista.

  1. Jumalan Seurakuntaa kuvataan Raamatussa elävänä ruumiina, jonka pää on Jeesus. Tämä ruumiiksi yhdentyminen on Pyhän Hengen työ ja jonka yhdistävälle voimalle jokainen uskova alistuu, suostuu.

    Onko tämä vapaaehtoisuustoimintaa. Se on ja ei ole, koska ”Kristuksen rakkaus vaatii meitä”.

    Toisaalta Jumalan Seurakunnassa ei ole maallikkoja, ei miehissä eikä naisissa. Silti seurakuntaruumiissa on eri tehtävät, jokaiselle sopiva. Toiset palvelee Sananjulistuksessa ja toiset ovat ikäänkuin Jumalan huoneen kynnyksellä vartijoina jne. Mutta kaikki ovat veljiä keskenään, eikä kukaan edellytä itselleen arvostusta, koska Ruumiin toiminnan kannalta jokainen asema, jäsen on tärkein.

  2. Reissun takia ehdin vasta nyt tähän. Erikoista että lähes vain Lauri Lahtinen näyttää ymmärtäneen Veli Pekan huolen. Ainakin Timo Pöyhöselle ehdotan että uusilla sanoilla luodaan uutta kulttuuria. Hengen Uudistus voisi etsiä uudet ilmaisut esimerkiksi karismaattisuudelle ja armolahjoille, ja niiden painolasteiksi muuttuneet mielikuvat pääsisivät muuttumaan ja kulttuuri saattaisi uudistua. MIten olisi esimerkiksi hengellisyys ja Jumalan lahjat?

    Teemu Kakkuri ja muut liittyvät perinteisesti ymmärrettyyn seurakunnan vapaaehtoistoimintaa. ”Vapaaehtoinen” on ilman muuta kattava yleisilmaisu kansalaisjärjestöille. Kullakin järjestöllä, myös seurakunnalla on tämän lisäksi jotain ”omaa” juttua, jota se lisää ja jota se ilmaisee. Seurakunnalla se oma juttu on yhteinen pappeus, jota tuoreemmalla sanalla sanotaan seurakuntalaisuudeksi. Ja sitä mielestäni ei olla juuri syvennetty tai muuten viljelty toistaiseksi. Jos sitä liikaa ujostellaan (ei sitä tarvitse paisutellakaan), ei-seurakuntalaisten vuoksi, se jää kokonaan käyttämättä. Kyllä ne muutkin järjestöt puhuttelevat vahvimmin juuri kyseisiä harrastuspiirejä, ei välttämättä kaikkia.

    TÄmä on se teoreettinen perusta saurakuntalaisuuden nostamiselle vapaaehtoistoiminnan pohjaksi hierarkisuuden sekä kaikenlaisen klerikalismin vähentämiseksi.

    • Minusta on enneminkin erikoista että vain Lauri Lahtinen on ymmärtänyt yskäni. Kulttuuri on uurtanut niin syvään mielissämme tuon sanan. Joten en lainkaan ihmettele, että otsikolleni naureskellaan. ( ainakin Vaimoani huvitti kovasti) Tuota sanaa pidetään niin rakkaana ja välttämättömänä, että on vaikea nähdä asian toista puolta. Jopa miltei mahdotonta.

      Meidät on kutsuttu kaikki palveluksen työhön ja Pyhä Henki haluaa kunkin asetaa omalle paikalleen. Nyt tuo yksi sana on rajaamassa tehtävät vain harvojen oikeudeksi. Samalla se eriarvoistaa seurakuntalaiset ja työntekijät. Olemme vain tottuneet tähän kuvioon ja on vaikea havaita siinä mitään kielteistä.

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.