Seuraako Suomi trendiä, jossa yhä useammat nuoren sukupolven ihmiset eivät koe kuuluvansa minkään uskonnon piiriin?
Brittimedia on uutisoinut siitä, että tuoreimman väestölaskennan mukaan kristityiksi itsensä katsovien määrä on pudonnut kymmenessä vuodessa 13 prosenttia ja on nyt alle puolet väestöstä. Uskonnottomien määrä on kasvanut lähes saman verran eli 12 prosenttia.
Ensi katsomalta voisi ajatella, että ihmiset ovat alkaneet luopua kristinuskosta. Muitten tutkimusten mukaan brittiseurakuntien toimintaan osallistuvien määrä on kuitenkin pysynyt pitkään samana. Eräs teoria on se, että uudet ”uskonnottomat” tulevat nuoremmista sukupolvista eivätkä suhtautumistaan vaihtaneista. Tätä tukee sekin, että uskonnottomia on eniten suurissa yliopistokaupungeissa.
Ja todennäköisesti Suomi tulee perässä, koska kyse on eurooppalaisesta trendistä. On optimistista ajatella, että luterilainen kirkko selviäisi kolhuitta. Nuoret perheet eivät kasta lapsiaan ja uskonnottomuudesta tulee normaaliin elämään kuuluva asia – niin kuin kirkkoon kuulumisesta nuorten isovanhemmille. Verotulojen määrä vähenee edelleen, rakennuksista ja viroista luopuminen jatkuu.
Brittiseurakuntien kokemuksista voi myös nähdä, että erilaisista yrityksistä viime vuosikymmenten aikana saada uusia ihmisiä mukaan ei ole ollut paljon apua valtakunnallisella tasolla. Kaikenlainen viestien sopeuttaminen ympäröivään yhteiskuntaan, uutisiin päässeet tempaukset, kampanjat tai ulospäin suuntautuva palvelutyö eivät tuo suuria muutoksia, vaikka niillä voi olla paikallista merkitystä.
Samaan aikaan kun kristinusko leviää muualla maailmassa, kristittyjen on Euroopassa mietittävä, millä tavalla elämä muuttuu, kun valtaväestön side kirkkoihin ohenee. Englannin anglikaaniselle kirkolle se voi merkitä historiallisesti tärkeän aseman heikkenemistä. Mutta koska maassa on monia voimakkaita uskonnollisia vähemmistöjä, tulevaisuus voi olla enemmän moniarvoisuuden kuin uskonnottomuuden painottamista. Suomessa taas on aina ollut enemmän paineita yhdenmukaisuuteen, joten uskonnottomuudesta voisi tulla vallitseva muotti, joka rajoittaisi kristillisen kirkon liikkumatilaa yhä enemmän.
Toinen kysymys on se, mitkä arvot nousevat esiin yhteiskunnassa, jolla ei ole enää kristillistä pohjaa. Jotkut ateistiajattelijatkin ovat viime aikoina ilmaisseet huolensa siitä, että uskontoon perustuvat arvot kuten heikommista huolehtiminen, velvollisuudentunto tai valmius uhrauksiin katoavat. Voidaan luulla, että nämä arvot ovat jotenkin yleisinhimillisiä, mutta se ei pidä paikkaansa. Tilalle voi tulla entistä enemmän vain oman elämän parantaminen, keskittyminen materiaalisiin asioihin ja kilpailu niistä.
Kristinusko ei silti katoa, vaikka sen asema muuttuu. Ehkä pitää olla realisti ja muistaa, ettei kristinuskon tavoite sittenkään ole olla valtauskonto missään maassa. Käytännössä kirkkojen tai seurakuntien ei vain ole helppo irtautua totutusta ja arvioida identiteettiään uudelleen.
Historiaa tarkastellessa voi huomata, että kristinusko on kukoistanut monilla alueilla aikansa, sitten hiipunut tai kadonnut kokonaan – ja alkanut levitä muualla. Herätyksiä on tullut ja mennyt ja ne ovat korjanneet satoa sen ajan sukupolvista. Euroopan kristilliset kirkot eivät taida voida muuta kuin rukoilla ja toivoa uutta ja aitoa herätyksen aaltoa.
Uskonnottomuus trendaa, koska uskonnoilla on yhä vähemmän annettavaa ihmisille. On aivan turha tärvätä aikaansa pohtimalla mitä kirkko voisi tehdä tai olla tekemättä, koska tuote on mikä on, eikä se pohtimalla miksikään muutu. Olen aikaisemmin verrannut tilannetta lihajalostetiskiltä löytyvään lihahyytelöön. Se oli kova juttu joskus, mutta ei ole enää, eikä se siitä enää trendaa vaikka sen tuotekehitykseen uhrattaisiin resursseja kuinka paljon tahansa. Aika ajoi ohi.
Riitta: ”Eräs teoria on se, että uudet ”uskonnottomat” tulevat nuoremmista sukupolvista eivätkä suhtautumistaan vaihtaneista. Tätä tukee sekin, että uskonnottomia on eniten suurissa yliopistokaupungeissa. Ja todennäköisesti Suomi tulee perässä, koska kyse on eurooppalaisesta trendistä.”
Suomi on ollut samassa kehityksessä jo vuosikymmeniä. Sata vuotta sitten oletettiin että kaikki kuuluvat kirkkoon tai johonkin muuhun uskonnolliseen viitekehykseen. Oletus on osoittautunut vuosi vuodelta yhä perusteettomammaksi ja jatkaa samalla trendillä tulevaisuudessakin. Ei tämä mitään uutta ole.
Riitta: ”Nuoret perheet eivät kasta lapsiaan ja uskonnottomuudesta tulee normaaliin elämään kuuluva asia”
Uskonnottomuus on ollut normaalia jo pitkään. Lisäksi iso osa niistä, jotka kastavat lapsensa kirkkoon tekevät sen sosiaalisista syistä tai perinteestä, eivät suinkaan siksi, että itse välttämättä edes uskoisivat tai tunnustaisivat kristinuskoa. Uskonnottomien määrä on siksi huomattavasti suurempi kuin mitä erilaiset jäsen- tai kastetilastot kertovat.
Riitta: ”Toinen kysymys on se, mitkä arvot nousevat esiin yhteiskunnassa, jolla ei ole enää kristillistä pohjaa. Jotkut ateistiajattelijatkin ovat viime aikoina ilmaisseet huolensa siitä, että uskontoon perustuvat arvot kuten heikommista huolehtiminen, velvollisuudentunto tai valmius uhrauksiin katoavat.”
Keihin ”ateistiajattelijoihin” tässä viitataan?
Se, ettei maailmassa ole hyviä arvoja ilman kristinuskoa on uskonnollinen myytti. Olen usein huomauttanut, että kun listataan onnellisimpia maita, niin kärkeä pitävät maat ovat hyvin sekularisoituneita. Saman tilaston pohjalta taas löydetään hyvin uskonnollisia maita. Yhdysvallatkaan eivät pärjää tässä tilastossa kovin mairittelevasti, vaikka kristinusko on hyvin kantava osa sen nk. arvoja ja tunnustuksellisuutta.
Jos kristinuskolla olisi jokin selvä yhteys hyvinvointiin tai ihmisyyttä korostaviin arvoihin, se näkyisi väistämättä onnellisuustilastoissa. Kristinusko voi korostaa ihmisten toivottavia arvoja ja onnellisuutta, mutta vain yksilötasolla – silloin, kun yksilö kokee tarvitsevansa kristinuskoa elämäänsä. Populaation tasolla siitä ei ole kaiken kattavaksi ratkaisuksi.
Riitta: ”Historiaa tarkastellessa voi huomata, että kristinusko on kukoistanut monilla alueilla aikansa, sitten hiipunut tai kadonnut kokonaan – ja alkanut levitä muualla.”
Uskonnollisuus menestyykin parhaiten siellä, missä on vähiten hyvinvointia. Voidaan perustellusti kysyä, miksi näin, ja miksei Jumala tehnyt uskosta sellaista, että se kukoistaa myös hyvinvoinnin aikaan.
Tästä kirjoittelin edellisen blogini, otsikolla ”Hyvinvointi ja kehitys tappavat uskon ja mahdollisuuden pelastukseen”.
https://www.kotimaa.fi/blogit/hyvinvointi-ja-kehitys-tappavat-uskon-ja-mahdollisuuden-pelastukseen/
”Olen usein huomauttanut, että kun listataan onnellisimpia maita, niin kärkeä pitävät maat ovat hyvin sekularisoituneita. Saman tilaston pohjalta taas löydetään hyvin uskonnollisia maita.”
-Pakko sanoa, että suhtaudun hyvin skeptisesti kaikkiin valtioiden ”onnellisuustilastoihin”. Olen oikeastaan hämmästynyt että tukeudut siihen tässä kysymyksessä noin vahvasti.
Maiden kohdalla voidana tarkastella elintasoa, elinolosuhteita, yhteiskunnallista toimivuutta ym. Mutta kristinusko, ja ylipäätään uskonnollinen vakaumus toimii juuri yksilötasolla.
Mitä oikeasti edes tarkoittaa ”sekularisoitunut” tai ”uskonnollinen” maa? Esim. Intiassa uskonto on sulautunut kulttuuriin ja perinteisiin. Millä kriteereillä itse erottelet uskonnollisen vakaumuksen kulttuuriperinnöstä?
On toki mielenkiintoista spekuloida sillä millainen esim. Suomi olisi, jos kristinusko ei olisi tänne pohjan perukoille tullut, ja saanut vaikuttaa läpi koko maan. Kristinuskon myötä aikoinaan Rooman valtakunnassa ja ylipäätään antiikin maailamssa orjat, naiset, lapset ja köyhät saivat arvon jota ei heille aiemmin annettu.
Toki vastaavasti uskonnon perusteella esim. sairaita on syrjitty ja syyllistetty. On tapettu ja vainottu.
Mutta argumenttina tuo että ”uskonnolliset valtiot ovat vähemmän onnellisia kuin sekularisoituneet” on aika heiveröinen. Vaikka keskustelun pohjaa siitä varmasti voi löytää. Uskontoja voi vertailla niiden ydinsanoman ja niiden aikaansaaman toiminnan ja ympäristövaikutuksen mukaan. Lienee selvää, että tässä on valtavasti eroja.
”Kristinusko voi korostaa ihmisten toivottavia arvoja ja onnellisuutta, mutta vain yksilötasolla – silloin, kun yksilö kokee tarvitsevansa kristinuskoa elämäänsä.”
-Tuli mieleen vangit.
Kristinuskon kautta on elinkautisvankeja ja murhaajia kohdattu inhimillisesti ja kunnioituksella. Vankilatyö on ollut yksi kristinuskon merkittävimmistä työskentelyalueista.
Keskusteluissa olen huomannut, että uskoon tulleet vangit eivät armoa saa, ateistien taholta. Ei mahdollisuutta uuteen parempaan elämään, ei anteeksiantoa.
Kristinuskon hiipumisen myötä myös anteeksiantamisen käsite hämärtyy ja menettää merkitystään.
https://www.perustalehti.fi/2022/08/maailma-ilman-anteeksiantamusta/
Anteeksi peräkkäiset viestit, mutta yksi kysymys vielä: eikö valtion elintasoa, hyvinvointia ja turvallisuutta lisäisi se, että elinkautisvangit (siis ne jotka nyt tuomitaan elinkautiseen rikostensa perusteella) yksinkertaisesti järjestelmällisesti teloitettaisiin, mahdollisimman pikaisesti?
Osin uskonnottomuus tarkoittanee myös sitä, että ollaan ”henkisiä” olematta kuitenkaan mihinkään uskontoon sitoutuneita. Uskonnottomuus ja ateistisuus ovat vähän eri asia.
Varmaankin on niin, että uskontoihin sitoutumattomuus kasvaa. Tutkimusaihe sinänsä, kuinka paljon varsinainen ateismi kasvaa. Ja kuinka paljon kasvaa agnostismi – vahvempana tai heikompana muotona.
Lansimaissa tilanne eroaa ”eteläisestä” tilanteesta: ainakin islam leviää varsin voimakkaasti vaikka Iranissa ym. aika moni lienee ateistiinkin taipuvan.
Sari Weckroth: ”Pakko sanoa, että suhtaudun hyvin skeptisesti kaikkiin valtioiden ”onnellisuustilastoihin”. Olen oikeastaan hämmästynyt että tukeudut siihen tässä kysymyksessä noin vahvasti.”
Niin. Tapanani on tukeutua faktaan ja dataan, ei kai tuon nyt pitäisi kovin yllättävää olla tässä vaiheessa? Itse voit toki suhtautua faktaan ja dataan kuinka skeptisesti haluat, mutta se ei muuta asiaa.
Sari: ”Mitä oikeasti edes tarkoittaa ”sekularisoitunut” tai ”uskonnollinen” maa?”
Jos se nyt voi aiheuttaa kysymyksiä, niin käy asumassa Yhdysvalloissa tai Iranissa pari vuotta ja vertaa niitä Suomeen, niin tiedät eron.
Sari: ”Mutta argumenttina tuo että ”uskonnolliset valtiot ovat vähemmän onnellisia kuin sekularisoituneet” on aika heiveröinen.”
Se perustuu maailman laajimman kyselytutkimuksen dataan. Jos se on mielestäsi heiveröinen pohja argumentille, niin saatamme olla asiasta lievästi eri mieltä.
Sari: ”eikö valtion elintasoa, hyvinvointia ja turvallisuutta lisäisi se, että elinkautisvangit (siis ne jotka nyt tuomitaan elinkautiseen rikostensa perusteella) yksinkertaisesti järjestelmällisesti teloitettaisiin, mahdollisimman pikaisesti?”
Ei.
”Niin. Tapanani on tukeutua faktaan ja dataan, ei kai tuon nyt pitäisi kovin yllättävää olla tässä vaiheessa? Itse voit toki suhtautua faktaan ja dataan kuinka skeptisesti haluat, mutta se ei muuta asiaa.”
-Äh, tarkoitan tietenkin sitä että miten mitataan kansakunnan ”onnellisuutta”. Tilastot voi näyttää mitä vaan, mutta se ei tarkoita sitä että kansalaiset ovat onnellisia.
Oikeasti, mitä koko käsite ”onnellisuus” tarkoittaa. Olet käsitellyt nähdäkseni lähinnä elintasoa, palveluja, sosiaalihuoltoa ym. Näihin kristinuskokin on myönteisesti vaikuttanut. Mutta ”onnellisuus” on sen verran laaja ja monitulkintainen käsite, että sanoisin ennemmin että siitä ei voi olla olemassa ”dataa”.
Jos muuten ajatellaan esimerkiksi vaikka perhettä, jossa on hyvin vaikea ja hankalasti käyttäytyvä ongelmanuori. Tuottaa vanhemmilleen valtavasti huolta ja murhetta, käyttäytyy perhettään kohtaan vihamielisesti, ja on jopa vaaraksi itselleen ja heille, niin onko tämä perhe onnellinen?
Olisiko perhe tasapainoisempi ja turvallisempi, jos tämä perheenjäsen poistettaisiin yhteisestä kodista, ja häneen ei pidettäisi yhteyttä? (Tarkoitan siis todella poistamista, en ko. nuoren auttamista laitoksessa ym.)
Varmaankin olisi. Mutta rakkauden osoittaminen on silti oikein. Ja hylkääminen väärin.
Eli miksi oikeastaan pidät tässä mittarina minkäänlaista ”onnellisuutta”, kun oikeasti tarkoitat elintasoa ja muita mitattavia asioita?
Sari: ”Mitä oikeasti edes tarkoittaa ”sekularisoitunut” tai ”uskonnollinen” maa?”
”Jos se nyt voi aiheuttaa kysymyksiä, niin käy asumassa Yhdysvalloissa tai Iranissa pari vuotta ja vertaa niitä Suomeen, niin tiedät eron.”
-Totta kai se aiheuttaa kysymyksiä, ja pitääkin aiheuttaa. Sinulle ilmeisesti kaikki on selvää kuin pläkki.
Sari: ”Mutta argumenttina tuo että ”uskonnolliset valtiot ovat vähemmän onnellisia kuin sekularisoituneet” on aika heiveröinen.”
”Se perustuu maailman laajimman kyselytutkimuksen dataan. Jos se on mielestäsi heiveröinen pohja argumentille, niin saatamme olla asiasta lievästi eri mieltä.”
-No, edelleen mielestäni asiaa selkiyttäisi sekä uskonnollisuuden että onnellisuuden määrittäminen. Kyselytutkimuksiin suhtaudun yhtä skeptisesti. Ajattele vaikka gallupeja siitä kannattaako Suomen kansa liittymistä Natoon vai ei. Onko asia täysin selvä? Kun ottaa huomioon myös viimeisimmän lausunto-tutkimuksen aiheesta.
Sari: ”eikö valtion elintasoa, hyvinvointia ja turvallisuutta lisäisi se, että elinkautisvangit (siis ne jotka nyt tuomitaan elinkautiseen rikostensa perusteella) yksinkertaisesti järjestelmällisesti teloitettaisiin, mahdollisimman pikaisesti?”
-Ei.
-Okei. Voitko tarkentaa vastausta?
Rikollisten ylöspito vankiloissa on, näin uskallan sanoa, kristinuskon vaikutuksesta johtuva käytäntö. Koska mitään muuta järjellistä perustetta sellaiselle rahan ja resurssien käytölle ei ole.
Suomesta vielä se, että pahoinvointi ja turvattomuus näyttää lisääntyneen.
Ovatko suomalaiset nykyisin ns. onnellinen kansa?
Eli halusin sanoa (mm. tuolla perhe-esimerkillä) että kristinuskon ydinajatus ja perimmäinen sanoma ei ole onnellisuuden tavoittelu, vaan oikein tekeminen, kärsivistä huolehtiminen, syntisten rakkaudellinen kohtaaminen. Maksoi se miten paljon vain, ja vaikka elämä ilman tällaista toimintaa voisi olla tasapainoisempaa, turvallisempaa ja onnellisempaa.
”Se, ettei maailmassa ole hyviä arvoja ilman kristinuskoa on uskonnollinen myytti. Olen usein huomauttanut, että kun listataan onnellisimpia maita, niin kärkeä pitävät maat ovat hyvin sekularisoituneita.”
-Tuossa hyppäät suoraan ”hyvistä arvoista” onnellisuuteen. Ja sitä(kin) ihmettelen. Kun oikeasti hyvien arvojen toteuttaminen voi ylläpitää ja aiheuttaa vaaraa, epävarmuustekijöitä ja näiden arvojen toteuttajille kärsimystä.
Tähän soveltuu siksi myös tuo vankilajärjestelmä-esimerkki.
Suomen tilasta vielä, kaiken sekularisoitumisen jälkeen, huomaatko merkkejä kasvavasta korruptiosta, valehtelusta (media, poliitikot) tai pidätkö lainkaan mahdollisena että päättäjät eivät pyrkisikään edistämään kaikessa ensisijaisesti kansalaisten parasta ja hyvinvointia?
Onko sinulla ehdottoman varma luottamus siihen, että meistä huolehditaan, eikä taustalla ole mitään globaaleja piiloagendoja?
En aio tässä väitellä aiheesta. Mutta minulla on tunne, että ensi vuodesta tulee Totuuden Vuosi, monessa mielessä. Ja monen em. asioiihin luottavan näkemys voi muuttua.
Nyt viikonlopun viettoon.
SARI: ”Suomesta vielä se, että pahoinvointi ja turvattomuus näyttää lisääntyneen.
Ovatko suomalaiset nykyisin ns. onnellinen kansa?”
No käyttääkseni Sarin tapaa diskuseerata vastaisin, että riippu ihan siitä miten pahoinvointi ja turvattomuus määritellään…
En usko että uskonnollisuus olisi mihinkään katoamassa. Se taitaa olla ihmiseen sisäänrakennettu.
Se että kirkko on kutistumassa, ei tarkoita uskonnollisuuden piirteiden katoamista. Samat piirteet voi helposti huomata vaikkapa jalkapallokulttuurissa ja monessa muussa asiassa. Alkujaa kristittyjä kutsuttiin ateisteiksi. Siksi, etteivät he uskoneet jumaliin, eivätkä niitä palvoneet.
Ehkäpä läntiset maat ovat muuttumassa ”piilouskonnollisiksi”: onhan esim. mindfulness, jooga, ym. kovasti suosioitaan lisääviä. Niihin ei usein julkilausutusti liitetä uskonnollisuutta mutta taustalla ne kuitenkin siellä ovat ja vaikuttavat. Määritelläänkö ne ”uskonnollisuudeksi” on ona (määrittely)kysymyksensä; tietty ideologis-maailmankatsomuksellinen vire niissä kuitenkin lienee. Toisaalta maahanmuuttajien myötä uskonnollisuutta tulee lisää: niin kristillistä, islamilaista, kuin ”itämaistakin” uskonnollisuutta.
Epäilemättä myös ”evvk” -tyyppistä asennoitumista lienee lisääntyvästi. Sentapaistahan kirkonkin piirissä lienee, ja se ilmenee eroamisena. Kirkossa ehkä ollaan mm. (vain) päiväkerhojen vuoksi (entiset työkaverit noin kertoivat).
Ehkä kristillisyyskin pirstoutuu erilaisiin suuntauksiin? Voi olla, että ne, jotka jäävät krtillisiin kirkkoihin (laajasti ymmärrettynä käsitteenä), sitoutuvat niihin entistä vahvemmin. Ja toisaalta myös maahanmuuttajat saattavat omaan uskontoonsa sitoutua uudessa kotimaassaan jopa vahvemmin opillisesti kuin entisessä kotimaassaan; ja osa taas huomattavan heikosti. Näin väitetään ainakin islamin piirissä tapahtuvan.
Ns. perimmäiset kysymykset eivät varmaankaan askarruta silloin kun ”huolettomuus” yhteiskunnassa henkilökohtaisesti koettuna lisääntyy. Pinnalliset kysymykset riittävät niin kauan kun ollaan pinnallla. Ja toisaalta ihmisiä askarruttaa enemmänkin vain ilmastomuutos, johon liittyvä tuntuu saavan toisinaan hiukan ”uskonnollistyyppisiä” vivahteita. (Älköön tätä tulkittako ns. ilmastodenialismiksi. Ei myöskään kannanotoksi ilmastoasiaan tai sen tärkeyteen. Se kuitenkin tarjoaa eräänlaisen ”elämäntehtävällisen pohjavireen” usealle.) Ja on meillä muitakin asioita, joissa varsinainen ”vain järki” on osin jo korvautunut uskomuksilla, joita ”propagoidaan” voimakkaasti. Ei ehkä ”uskonnollisesti” mutta ideologis-aatteellisesti.
Perinteinen uskonnollisuus toki lienee vähentymässä.
Jos Herra Jumala antaisi sataa rahoja ja tekisi meidät täällä mahtaviksi, niin olisi kyllä ihmisiä, jotka kilvan rientäisivät jotakin häneltä saamaan. Mutta kun hän meille sanassaan lupaa iankaikkisia, taivaallisia lahjoja, joita meidän tulisi kärsivällisinä toivoa ja odottaa, niin se ei ole maailman mielestä mitään.
Martti Luther, Huonepostilla, s. 677, SLEY, 1945.
Riitta,
”Nuoret perheet eivät kasta lapsiaan ja uskonnottomuudesta tulee normaaliin elämään kuuluva asia – niin kuin kirkkoon kuulumisesta nuorten isovanhemmille.”
Kummassakin tilassa on samasta kysymys. On kysymys jumalattomuudesta, mikä on verhottu tunnustuskirjoilla tai uushenkisyydellä. Eli ei ole aavistustakaan siitä, mitä tarkoittaa ”Pyhä pyhittyköön ja saastainen saastukoon”. On kysymys ihmisen iankaikkisuusosasta, pelastumisesta kadotukselta. Ikävää, että ”kirkko” ei kasva, ei edes hyväksy Jeesuksen antamaa saarnamallia, ”Tehkää parannus”.