Koronaviruksen synnyttämä kriisi on poikkeuksellisen kokonaisvaltainen. Hyvin nopeasti olemme yksilöinä, perheinä ja yhteisöinä muuttaneet koko elämäntyylimme. Emmekä edes tiedä, kuinka kauan tämän vainoojan kanssa täytyy vielä elää. Ei ole missään kirkossa kuulutettu, että rajoitustoimet olisivat päättyneet kaikilta osin edes syksyllä. Toinen ja kolmas korona-aalto ovat täysin mahdollisia. Vaikka emme vielä tiedä päivää ja hetkeä, jossain vaiheessa kriisi rauhoittuu. Tällaisen kriisin jälkeen ei ole täysin paluuta vanhaan tutuksi ja turvalliseksi koettuun elämään.
Koronaviruksen aiheuttama kriisi on ikään kuin polttanut sillat menneeseen. Paluumahdollisuutta menneeseen ei enää ole olemassa. Menneisyyden unelmoinnin voi lopettaa. Ainoa mahdollisuus on mennä eteenpäin kohti uutta todellisuutta. Valittavana on useita tuntemattomia reittejä. Parempia ja huonompia. Vaikeampia ja helpompia. Mennäkö siitä, mistä aita on matalin vai kannattaisiko nähdä vähän enemmän vaivaa ja luoda jotain aidosti uutta?
***
Koronakriisi tulee muuttamaan kirkkoa ja seurakuntaelämää pysyvästi. Yllättäen ovet täytyi laittaa säppiin ja fyysisten kontaktien määrä minimoida yhteisen hyvän vuoksi. Koronavirus ikään kuin hetkessä heitti kirkon ja seurakunnat kokonaan uusille poluille. Aikaisemminkin kriisit, sodat ja erilaiset mullistukset ovat synnyttäneet kirkossa uuden aikakauden. Esimerkiksi edellisten sotavuosien jälkeen Suomen evankelisluterilainen kirkko oli monella tavalla erilainen kuin ennen sotia. Sotavuodet muuttivat kirkon kehityksen suuntaa ja kirkkokansan suhtautumista kirkkoon. Kirkko tuli lähemmäksi tavallista kansaa. Rintamalla kirkko ja kirkonmiehet näyttivät aivan toiselta kuin ennen sotaa pappilan salissa tai kirkon alttarilla. Vähän liioitellusti sanottuna sotavuodet pudottivat pyylevän rovastin jalustaltaan ja muuttivat sen menneisyyden jäänteeksi. Kirkko ja seurakunnat elävät aina ajassa. Uskonymmärrys elää ajassa.
Kirkolla on akuutin koronakriisin rauhoituttua jälleenrakennuksen aika tai paremmin sanottuna aktiivisen uudistumisen aika. Oikeastaan uudistuminen on jo alkanut kriisin myötä. Kirkko tulee elämään aivan eri todellisuudessa kuin ennen koronavirusta. Onko kirkko tähän valmis? Löytyykö seurakunnista valmiutta uudistua? Onko olemassa muita hyviä vaihtoehtoja?
Monet seurakunnat ovat muutamassa viikossa tehneet valtavan digiloikan ja muutenkin muuntautuneet nopeasti tilanteen vaatimalla tavalla. Toiset seurakunnat eivät ole digiloikkaan täysin kyenneet. Valitettavasti koronakriisi ja lopulta pakosta tehty digiloikka ovat entisestään vahvistaneet seurakuntien polarisaatiota. Toisilla seurakunnilla on resursseja ja osaamista, toisilla ei. Toisissa seurakunnissa osataan tarttua yllättäviin ja jopa hulluihin ideoihin, toisissa ei. Kriisi on osoittanut, kuinka epätasa-arvoisessa tilanteessa seurakunnat keskenään ovat. Toki läheskään aina onnistumisessa ei ole kyse seurakunnan koosta, rahavarojen riittävyydestä tai henkilökunnan määrästä. Luovuus ja innokkuus eivät itsessään maksa mitään, mutta niiden käytäntöön saattaminen pääsääntöisesti kyllä maksaa.
Seurakuntien kokoava perustoiminta piireineen, ryhmineen ja erilaisine kerhoineen tulee nyt pakostakin olemaan tauolla kuukausien ajan. Tässä voisi olla yksi tulevaisuuden mahdollisuus. Seurakuntien ongelmana on perinteisesti ollut kyvyttömyys luopua vanhasta. Uutta toimintaa on usein kasattu vanhan päälle. Kenenkään mieltä ei ole vaningossakaan haluttu pahoittaa luopumalla jostain vanhasta. Kun nyt seurakuntien kokoava toiminta on ollut tauolla kohtalaisen pitkän ajan ennen kuin syksyssä ollaan, voisi olla aikaisempaa helpompaa miettiä, mistä kaikesta olisi mahdollisuus luopua. Ilman vanhasta luopumista ei voi olla tilaa uuden luomiselle. Olisiko nyt vihdoin ja viimein mahdollisuus aloittaa seurakuntaelämän suunnittelu edes jossain määrin puhtaalta pöydältä? Kannattaisi ainakin yrittää.
***
Miten koronakriisin aikaisia uusia oppeja ja tuulia kannattaisi hyödyntää uudessa normaalissa? Kriisin rauhoituttua tulisi seurakunnissa nähdäkseni löytää tasapaino perinteisen kokoavan toiminnan ja uudenlaisen niin sanotun digitoiminnan välillä. Tähän saakka digitaaliseksi on soveltaen muutettu lähinnä aikaisempaa perinteistä toimintaa ja jumalanpalveluksia. Uudessa todellisuudessa tulisi miettiä aivan uudenlaisia digitaalisia toimintamuotoja, jotka mahdollistaisivat kasvun kristittynä, kokemuksen kristittyjen välisestä yhteydestä ja antaisivat eväitä elää todeksi kristittyjen kutsumusta tässä ajassa. Olisi sääli, jos koronakriisin synnyttämät ”digiseurakunnat” uusine osallistujineen kriisin päätyttyä vain hylättäisiin. Tulevaisuudessa tarvitaan sekä juurevaa perinteistä seurakuntaelämää että innovatiivista modernia digiseurakuntaelämää.
Jumalanpalveluselämä on vahvasti uuden edessä. Nyt ei pidä missään tapauksessa mennä lankaan uskomalla viime viikkojen hurjia digitaalisia osallistumislukuja. Se, että esimerkiksi jonkin tietyn jumalanpalveluksen Facebook-liven katsojaluku näyttää vaikkapa paria tuhatta, ei kerro vielä koko totuutta. Kun ihminen on aikaisemmin tullut tietoisesti kirkkoon, on hän yleensä ollut paikalla koko tilaisuuden. Facebookissa katseluaika voi olla jotain parin sekunnin ja tunnin välillä. Olen itsekin parhaimmillani osallistunut vartissa ainakin parinkymmenen seurakunnan jumalanpalvelukseen, ei siis erityisen sitoutunutta osallistumista. Digitaalisten jumalanpalvelusten vaikuttavuuden arviointi on hyvin vaikeaa.
Koronakriisin rauhoituttua täytyy miettiä, missä määrin digitaalisia jumalanpalveluksia on tarpeellista jatkaa. Kokonaan niistä ei missään tapauksessa kannata luopua. Samalla täytyy tunnistaa ja tunnustaa tavanomaisen yhteen kokoontumisen merkitys. Mikään ei ole niin vahva kuva kristittyjen yhteydestä kuin yhteiseen ehtoollispöytään polvistuminen. Niin sanotun normaalin ja perinteisen jumalanpalveluselämän sekä digitaalisen jumalanpalveluselämän välillä täytyy etsiä sopiva tasapaino. On siis aika jumalanpalveluselämän teologian pohdinnalle ja uudenlaisten käytäntöjen miettimiselle. Yhteen tulisi kyetä sovittamaan uusi inhimillinen todellisuus sekä liturgian rikas ja syvä perinne. Tulisi miettiä jumalanpalveluksen toimintatapoja, jotka mahdollistaisivat osallisuuden ja yhteyden kokemuksen myös etänä. Kotona, juoksulenkillä tai hoitolaitoksessa jumalanpalvelusta seuraavan ei tarvitse olla ainoastaan seuraaja, kuuntelija tai katsoja. Tarvitaan uudenlaisia tapoja sanoittaa jumalanpalvelusta ja mahdollisuuksia osallistua.
Koronakriisin aiheuttamalla talouden syöksyllä on vaikutusta myös seurakuntien taloudelle. Monen seurakunnan jo ennestään tiukka taloustilanne muuttuu koronaviruksen seurauksena entistäkin tiukemmaksi. Tiukentuva talous pakottaa seurakunnat keskittymään oleelliseen. Tämä voisi olla yksi askel työntekijäkeskeisestä kirkosta kohti seurakuntalaisten kirkkoa. Pitää yrittää nähdä hankalissakin asioissa myönteiset mahdollisuudet.
Koronakriisin myötä tapahtunut seurakuntaelämän digiloikka haastaa perinteisen maantieteeseen perustuneen seurakuntakäsityksen. Teknisten välineiden avulla vaikkapa jumalanpalvelukseen on mahdollista osallistua maantieteestä riippumatta. Silloin voi esimerkiksi etsiä itseä miellyttävän jumalanpalvelustyylin tai osallistua lapsuuden kotiseurakunnan jumalanpalvelukseen. Digiloikan myötä seurakuntaelämän avoimuus on lisääntynyt huimasti. Moninaisuus on tullut näkyväksi. Toivottavasti samalla osallistumisen kynnys on madaltunut.
Koronakriisi on tuonut uudella tavalla esille seurakuntaelämän diakonisen ulottuvuuden ja konkreettisen lähimmäisenrakkauden. Tämän vahvistaminen voisi olla yksi tulevaisuuden seurakuntaelämän mahdollisuus. Milloin voisimme nähdä Suomessa seurakuntien ylläpitämiä vanhainkoteja tai päiväkoteja?
***
Kirkon tulevaisuuden kannalta on poikkeuksellisen merkittävää, miten kirkko yhteiskunnallisesti asemoituu koronakriisin jälkeisenä aikana niin valtakunnallisesti kuin paikallisestikin. Onko kirkko se taho suomalaisessa yhteiskunnassa, joka tulkitsee kansan tuntoja, lohduttaa kärsiviä ja rohkaisee luottamaan huomiseen. Toivon ja tulevaisuuden sanomalle on tarvetta. Kristukselle on tarvetta.
Ensimmäisenä pääsiäisenä Jeesuksen opetuslapset olivat uuden todellisuuden äärellä. Yllättävä kriisi oli muuttanut kaiken. Jeesus oli kuollut ristinpuussa. Ja sitten täysin ennalta-arvaamatta Vapahtajan ylösnousemus muutti jälleen kaiken. Valo voitti pimeyden. Toivottomuuden tilalle tuli uuden tulevaisuuden toivo. Pelko muuttui rohkeudeksi. Uusi todellisuus odottaa rohkeita ja vähän hullujakin tekijöitä. Näin oli ensimmäisenä pääsiäisenä ja näin on juuri nyt.
Tuomo Törmänen
Taivalkosken seurakunnan kirkkoherra ja Koillismaan rovastikunnan lääninrovasti (opintovapaalla 31.5.2020 saakka)
Otsikkoon viitaten.
Aamen! Näin tulee todella tapahtumaan.
Juuri näin, hyvä yhteenveto tilanteesta. Muutos vaikuttaa ainakin henkilökunnan määrään, tehtäviin ja koulutukseen, seurakunnan tekniseen varustamiseen, seurakuntalaisten osallistumiseen toiminnan tuottamiseen ja tilatarpeisiin. Olemmeko valmiita.
Jälleen tuli osoitettua, että muutosta voi tapahtua pakon edessä nopeasti ja helposti, etukäteen valmistuautmalla ja suunnittellusti ei oikein millään.
Iloinen sydän näkee kaiken valoisana, mutta surullinen sydän näkee kaiken synkkänä. TR, Tischreden (Lutherin pöytäpuheet), 2, 2652. Valitut teokset III, s. 572, WSOY, 1959.