Tinninnabulin voimasta

Eräänä päivänä mietin, että jos ihmiset vielä lukisivat kirjoja eivätkä vain katselisi kuvia ja somettaisi, voisi olla hieno tavoite kirjoittaa tintinnabuliteologiasta.

Se olisi tyystin sanoittamisesta vapaa täysin semanttinen eli merkitykseen sijoittuva esitys, joka tavoittaisi uskonnon arkaaisena ja alkuperäisenä tulen muistona ja pullopostina menneisyydestä kuitenkin asian tähdelliseksi tehden.

Kirjoitus olisi niin teoreettinen, että siinä riittäisi analysoitavaa sadoille innokkaille, jotka tahtovat opiskella teologian tohtoreiksi, mutta se olisi täysin toisenlainen kuin teologisen nenäkkyyden ja rationaalisuuden nykyisin tunnetut muodot. Sen tajuaisi yhdeltä lukemalta mutta sen taustalaskelmat olisivat niin monimutkaisia, että niiden selvittämiseen tarvittaisiin useampi tutkijasukupolvi.

Kolmisointuna olisi tietenkin mielen, merkityksen ja tarkoituksen kysymys. Näin esitys olisi trinitaarinen.

Viisivuotias kykenisi tavoittamaan ajatuksen, mutta kokeneimmillekin aikuisille se olisi käsittämätön.

Perusrakenne on helppo keksiä, mutta jokainen teema edellyttäisi kuusi säestysääntä. Niitä voisivat olla kaipauksen, hiljaisuuden, yhteyden, yksinäisyyden ja tämän tapaisten ilmiöiden äänet.

Arvo Pärtin sävellystekniikka, jota hän kutsuu pieniin kirkonkelloihin viitaten tintinnabuliksi, on mielestäni elämänkatsomuksellisesti rakentava. Erittäin raskaan teoreettisen työskentelyn tuotoksena on äärimmäisen yksinkertainen tuotos. Se ei ole vanhaa eikä uutta vaan kestävää.

Luulisin, että sellaiselta suunnalta voisi vielä löytyä ilmaisua, joka tavoittaa useamman kuin yhden kuulijan.