Ehkä ensimmäsiä asioita elämässäni oli oppia, että on kahdenlaisia ihmisiä: uskovaisia ja epäuskoisia. Meidän perhe oli uskovainen. Uskovainen. Se sanottiin aina arvostaen ja kunnioittaen. Se oli jotain erityistä.

Uskovaiset lapset olivat jotain erityistä myös. Heidän tulee olla kilttejä, istua kauniisti seurapuheet, juoda mehunsa väliajalla kiltisti,  käydä kiltisti pyhäkoulussa, päiväkerhossa, ompeluseuroissa ja seurakuntapäivillä. Tai no, mihin tahansa heidän vanhempansa nyt heidät sattuivatkaan viemään Sanan Kuuloon.

Erityisesti kiltit uskovaiset lapset olivat Tottelevaisia vanhemmilleen ja kaikille vanhemmille ihmisille. Se oli Erityisen Tärkeää. Auttaa äitiä kotitöissä, pienenpien sisarusten hoidossa, kaikessa, mitä vanhemmat nyt pyysivät. Tottelevaiset lapset Herra hyvästi siunaa ja tottelemattomat lapset saivat uskoa tottelemattomuuden synnin viimeistään sunnuntai-illan seuroissa puhujan saarnasta hyvin murheellisella äänellä anteeksi. Silloin kannatti näyttää erityisen kiltiltä ja katuvalta. Koska tottelemattomuuden synti on lasten synti. Sitä pitää varoa aina ja kaikkialla.

Seuroissa oli tylsää. Istua kovalla penkillä pitkiä seurapuheita, joista ei oikeastaan ymmärtänyt yhtään mitään. Mutta koska uskovaisen lapsen pitää olla erityisen tottelevainen ja kiltti, sitä nyt istuttiin sitten. Kiltit lapset saivat väliajalla mehua ja pullaa tai karkkiaskin. Kissakarkkeja. Niitä piti toisella puheella imeskellä hitaasti, jotta aika kuluisi. Kun kissakarkit loppuivat, voi heilutella varovasti puutuvia jalkoja, jotka eivät yltäneet lattialle. Tai laskea Siionin Laulujen numeroita virsitaulussa yhteen. Minä opin aikaisin laskemaan. Siinä kului aika, kun ensin opetteli ja sitten laski. Yhteen, vähennettynä ja myöhemmin kertolaskuina. Pikkuveli laski kattolamppuja ja sai joka kerta eri tuloksen. Ja aloitti alusta.

Minulla oli erityishuvi. Sitä ei voinut sanoa kenellekään ääneen, mutta se oli hauskaa.

Puhujasetä sanoi aina lempeällä ja väräjävällä äänellä, miten Jumalan Lapset ovat Siionin ostolaumaa, lammaslaumaa. Ja pahat ihmiset, ne ovat susia lammasten vaatteissa.

Aloin kuvitella, miltä ihmiset näyttäisivät lampaina. Yhdellä kalju ja nuokkuvat silmälasit, toisella tiukka nuttura ja ankara selkä, kolmas nukkuvana keppiinsä nojaten, ja niin edelleen, loputtomiin. Sillä seuroissa oli paljon ihmisiä. Paljon lampaita lammashuoneessa.

Olin minä lampolassa käynyt. Ajattelin, että jos oikeasti olisi niin paljon lampaita yhdellä koolla, ei sitä hajua kestäisi kukaan. Kun aloin ajatella lampaita määkimässä lauluja yhteen ääneen, tirskahdin. Naapurin täti katsoi tiukasti ja äiti tuuppasi hieman. Seuroissa ei todellakan saanut tirskua, ei varsinkaan, jos puhujasetä on Murheellinen ja itkee suureen nenäliinaan niistäen, miten hyvä Jumala meillä on. Piti muistaa olla hiljaa, vaikka ei ymmärtänyt, mitä itkemistä on hyvässä Jumalassa.

Kun väliaika alkoi, alkoi seurojen paras osuus: Livahdin penkin alta käytävälle ja minusta tuli jotain Erityistä: Balettitanssija! Pyörähtelin, hypin ja tanssin ihana uusi hame keinuen ja viuhuen. Olin kaunis, suloinen ja äidille ja isälle jotain hyvin erityisen ihanaa. En pelkästään yksi monista ruokittavista suista ja yksi väsymyksen syy. Niin ainakin kuvittelin. Äidin ja isän kiusaantuneet, ehkä vähän huvittuneetkin ilmeet kertoivat muuta. Mutta minä tanssin.

Sitä ei saanut sanoa tanssimiseksi, koska Tanssiminen on Syntiä ja Erityisen Pahaa. Niin meille oli opetettu ja niin me uskoimme. Joten minä Hypin.

Mutta hiljaa mielessäni minä Tanssin iloista ja keveää tanssia. Minusta tulisi isona suloinen balleriina suurille näyttämöille. Jotain hyvin kaunista, eikä lainkaan tottelevaista. Niin minä unelmoin, tavallisen erityinen ja kiltti tyttö.

Tai kiltti. Yritin minä, mutta aina epäonnistuin ja tuotin Surua ja Murhetta kaikille, jopa taivaan enkeleille ja itse Jumalalle.