SUURINTA ON PALVELEMINEN! (Diakonian teema-blogi)

 

Tapiolan seurakunnan nuorisodiakoni Reijo Rexi Räisänen sai 1970-luvun alussa kuningasidean. Monien muitten lailla hän oli pähkäillyt vaikeaa kysymystä, miten nuoret saataisiin pois kaduilta syleksimästä ja maleksimasta. Mitä muuta nuoret voisivat tehdä viikonloppuisin kuin bilettää ja päihdyttää itseään? Rexin idea oli paitsi nerokas myös toimiva.

 

15 vuotta Tapiolan seurakunnan nuorisotyön ytimenä toiminut Nuorten Diakonia-ryhmä sai alkunsa siitä, että tarmokas nuorisodiakoni kiersi rippikoululeireillä puhumassa kristillisestä palveluasenteesta ja siitä, että myös nuoret voivat tehdä diakoniaa.  Palveluryhmä alkoi kuudesta riparin käyneestä tytöstä. Mutta, kuten hyvin tiedetään, siellä missä on tyttöjä, on pian myös poikia…

 

Rexin diakoniakasvatus oli pitkäjänteistä ja monisäikeistä. Diakonia-asenne oli kaiken A ja Ö. Sitä opittiin käytännön kautta, mutta yhtä tärkeätä oli hallita myös diakonian teologiset perusteet. Itsetuntemusta ja ihmissuhdetaitoja hiottiin erilaisilla kursseilla. Rexin mukaan nuoret oli hyvin perehdytettävä kaikkeen siihen, mitä heidän odotetaan tekevän.

 

En tässä käy luettelemaan, mitä kaikkea ryhmä teki  erilaisten ihmisryhmien auttamiseksi, sillä diakonia ei mielestäni ole asia, josta tulisi kovasti lyödä rumpua.  Liiasta julkisuudesta tulisi kiusallinen olo sekä avun kohteille että myös auttajille. Auttajia voisi lisäksi syyttää siitä, että julkisuus taisi sittenkin olla noitten ihmisten perusmotiivi. Pois se meistä!

 

1970-luvun lopussa D-ryhmässä oli satakunta eri-ikäistä jäsentä. Tuolloin me varttuneemmat ryhmäläiset pystyimme jo monissa asioissa kouluttamaan nuorempiamme. Diakonia-aate meni monilla niin syvälle luihin ja ytimiin, että se näkyi myös ammatinvalinnoissamme. Mainittakoon, että Rexi jatkoi opintojaan yliopistossa ja hänestä tuli isona mm. työyhteisövalmentaja, sellainen konsulentti...

 

Nykyään diakonia saatetaan määritellä aivan eri tavalla, mutta minulle diakonia tulee aina olemaan kristillistä rakkauden palvelua, jonka tehtävänä on henkisen, hengellisen ja aineellisen avun antaminen niille, joiden hätä on suurin tai joita ei muulla tavoin auteta.

 

Ruttopuiston rovasti yritti kovasti muistella vanhaa tarinaa miehestä, joka putosi syvään kuoppaan. Eri uskontojen perustajat tai merkkihenkilöt kävivät siinä kuopan partaalla jakamassa viisauksia. Joku oli sitä mieltä, että olet siellä kuopassa omien pahojen tekojesi takia. Joku taas kehotti miestä pysymään rauhallisena, säilyttämään malttinsa. Olisiko joku vielä sanonut, että kuoppaan putoaminen oli miehen kohtalo. (Jos joku lukija muistaa jutun paremmin, niin olisin kiitollinen, jos voisit kertoa minulle.) Mutta lopulta Jeesus tuli paikalle. Nähdessään miehen satimessa Jeesus laskeutui sanaakaan sanomatta itse kuopan pohjalle ja auttoi miehen ylös. Taisi sitten jäädä itse sinne kuoppaan…

 

Hyväksi lopuksi haluan heittää keskusteltavaksi pari kysymystä: Onko meillä oikeutta puuttua toisten ihmisten elämään, jos nämä eivät ole pyytäneet apuamme? Vai onko parempi vain tuudittautua ajatukseen, että jokainen hoitakoon omat asiansa? Tuleeko kristillisen uskon näkyä laupeuden tekoina vai jumalattomana riitelynhaluna?

 

PS 1: Kun yksi jos toinenkin D-ryhmäläinen on alkanut palailla juurilleen Tapiolaan, niin voi olla, että me vielä saatamme nähdä Tapiolan seurakunnan entisten nuorten diakonia-ryhmän järjestäytyvän! Jälleen heiluisivat hihat, vaikkakaan eivät enää ihan entiseen malliin. Kenties me voisimme elämänkokemuksellamme kompensoida vähentynyttä puhtia…

 

PS 2: Jos uteliaisuus heräsi, niin tässä linkissä on parin vuoden takaisia muisteluksia mm. D-ryhmästä, jonka ideaa on pyritty juurruttamaan myös muihin Espoon seurakuntiin:

 

http://tapiola.ning.com/forum/topics/muisteluita-tapiolan

 

4 kommenttia

  • Vuokko Ilola sanoo:

    ”Onko meillä oikeutta puuttua toisten ihmisten elämään, jos nämä eivät ole pyytäneet apuamme?”

    Mä oon aina ollut herkkä tarjoamaan apua jos kenelle, mutta joskus on käynytkin niin, että avuntarjouksestani ei ollakkaan tykätty. Eli hirmuisen varovainen ja hienotunteinen pitää olla jos oma-aloitteiseti on lähdössä liikkeelle auttamisen suhteen. Ja ne juuri ei liene mun vahvimpia ominaisuuksiani, tämmönen suoran sutki ja ”tuumasta toimeen” -luonne kuin olen Toiset ovat hirmusen tarkkoja reviiristään ja kokevat loukkauksena auttamistarjoukset.

    Tuosta nuorten kadulla kuljeksimisesta. Minusta sekin ehkäisisi sitä hommaa, jos ja kun nuoret saisivat viettää aikaa toistensa kodeissa. Asiahan on niin, että aika harvat vanhemmat antavat nuortensa tuoda kotiin kavereita, syystä jos toisestakin. Ja tietty, jos vanhemmat vielä tehtailisivat lapsilleen ja heidän kavereilleen kaikenlaista kivaa puuhastelua. Autotalli pingishalliksi ja vastaavaa, kuten joissakin vl-kodeissa olen havainnut tehtävän

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Tapiolalaiset 50-luvun luukut olivat pääasiassa pieniä arava-asuntoja, ei niissä ollut kovin paljon tilaa vierailijoille. Mutta kovasti me kävimme soittelemassa toistemme ovikelloja ja pyytämässä ulos, pihalle. Sillä asuntojen ahtauden vastapainoksi meillä oli kuitenkin hirmuisen iso yhteinen piha. Siitä tuli yhteinen olohuoneemme. Ja silloin – toden totta – katsottiin hyvin myös muittenkin kuin omien penskojen perään. Ja saatettiin jopa torua. Ja se oli meidän mielestä ihan OK.

    Nappulaliigassa tuli pelattua futista. Partioon en koskaan uskaltautunut, kun isot pojat pelottelivat, että siellä pitää syödä kastematoja.

    Sitten rippikoulun jälkeen seurakunta tuli tärkeäksi aina siihen asti kunnes valmistuin papinkoulusta ja lähdin inttiin. Ainakin ulkoisesti taisin päästä murrosiästä suht helpolla.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Ahti sanoo:

    Nuorisolla on aina ollut tarve kokoontua ”maleksimaan”. No se oli erilaista jossakin maaseudulla Somerolla, jossa maitolairurit olivat mukava juttupaikkoja. Tosin paljon toistemme kodeissa käytiin ja aina oli jokin päämäärä mennä seurantalon elokuviin, seurakunnan kerhoon tai lentopallokentälle kouluun. Isoilla paikkakunnilla taitaa olla liiaksikin pelkkää oleskelua kadulla mutta yhteistä päämäärää ei ole mennä johonkin tapahtumaan. Salossa 1960-luvulla kaupunki perusti nuorisotalon, jossa melko vapaata oloilua ja siellä nuorena pappina mielelläni kävin. Halusin olla läsnä kuuntelevana ilman sen kummempaa ohjelman pitoa. Jälkikäteen jotkut ovat aikuisina tulleet tapaamaan ja kertoneet että se oli mukavaa aikaa aina siihen asti kunnes koko nuorisotalo vaurioitui tulipalossa. Niihin aikoihin tein sitten lähtöä Ypäjälle.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Ihan hyvä, Risto, että olit kuulolla. Niinhän se arkkipiispa Simojokikin murti suuta, väänti päätä ja loihe lausumahan:”Jeesushkin vetelehti ihmisthen kansha!”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121