Suuri kesäjuhlakatsaus

Tapanani on ollut käydä joka kesä ainakin yksillä hengellisillä kesäjuhlilla. Kovin kauas en halua matkustaa vain kohdatakseni kymmeniä tuttuja, joita en ole vähään aikaan nähnyt ja jotka kyselevät tavan vuoksi kuulumisia. Väenpaljous ja olosuhteiden vaikeus ahdistaa vanhaa.

Perheet ja nuoret aikuiset nauttivat kolmen neljän päivän piknikistä ja kenttäruokailuista sekä muiden kaltaistensa tapaamisesta. Kesäjuhlien sosiaalinen ulottuvuus on tärkeä. Juhlien merkitys on korostunut, kun herätysliikkeiden omaan ympärivuotiseen toimintaan osallistuu vain kourallinen ihmisiä verrattuna kesäjuhlien suosioon.

Hiekansiruja Kalajoella

Evankeliumijuhlat olivat nyt lähellä kotiani. Vaikka oli työviikonloppu, olisin ehtinyt hyvin käymään myös Kalajoella. Mutta mihin tilaisuuteen nykyään pitäisi suunnata, jotta olisi Evankeliumijuhlilla? Suviseuroissa ja Herättäjäjuhlilla ei ole samaa ongelmaa. Menipä Suviseuroihin päiväsaikaan milloin tahansa,  voi penkille istahtaessaan olla varma, että meneillään on ”seurat”. Evankeliumijuhlilla ei näin ole. Tapahtumista on kyllä torstaista sunnuntaihin, mutta perinteistä seurameininkiä, jossa puheet ja yhteislaulut vuorottelevat, ei enää paljon ole. Vielä enemmän tämä pätee Kansanlähetyspäiviin.

Hengelliset kesäjuhlat eroavat toisistaan enemmän kuin yleensä huomataankaan. Lehtikuvien näkymä on tosin samanlainen, mutta ohjelmarakenne kertookin jo erilaisista perinnöstä ja evankelisuuden kohdalla perinteen muuttumisesta. Suviseuroissa rakenne on seurat, seurat, seurat ja seurat ja Herättäjäjuhlilla melko lailla samanlainen. Evankeliumijuhlilla pääohjelman ainoissa seuroissa on kyllä kolme puhujaa, mutta sen lisäksi musiikkiesityksiä ja Sleyn johtoryhmän jäsenten ”stand up-haastatteluja”. Melkein koko juhlan ajan on meneillään rinnakkaistilaisuuksia, jatkoja ja messuja. Juhlakentällä on lähetyskuulumisia ja raamattuopetuksia. Juhlaohjelmasta tulee levoton vaikutelma.

Rakkaat evankeliset ystäväni. Tiedän, ettei teitä voi eikä saa neuvoa, mutta neuvon silti. Jättäkää muutama raamattuopetus ja riemumessu pois ja antakaa tilaa maallikkopuhujien ja pappien seurapuheille. Olen itse ollut 1990-luvulla ajamassa uudistuksia, joiden mukaan seurojen ja sekakuorolaulun tilalle piti saada talk showta ja house bandia. Nyt kaduttaa.

Kyllä minä niin kaipaan sitä aikaa, jolloin ei ollut viittätoista erilaista säestyskomboa hytkymässä lavalla, vaan oli puheiden välissä Siionin kanteleen yhteislaulua Kullervo Puumalan säestäessä sähköharmonilla. Ei ollut bongoja ja percussioita tai salamahaastatteluja.

Kuulostaa tietenkin pyhäinhäväistykseltä sanoa, että raamattuopetusta voisi olla vähemmän, koska ”siitä on kirkossa huutava pula”, kuten tavataan sanoa. Ei se pula nyt ainakaan Evankeliumijuhlilla ihan huutava ole. Raamattuopetuksissa aikaa tapetaan joskus muutaman tutun perusasian jankkaamiseen eestä ja takaa. Vain harvoin oppii jotain uutta ja mielenkiintoista Raamatusta.

Raamattuopetukset eivät sitä paitsi ole ainoa tapa julistaa Jumalan sanaa. Seuroissakin puhujat yleensä puhuvat Raamatun teksteistä ja julistavat ihan hyvää Jumalan sanaa. Vapaista aiheista Hengen johdatuksessa. En muista, että Evankeliumijuhlan raamattuopetus olisi juuri koskaan kolahtanut, mutta seurapuheet lähes joka kerran. Paitsi silloin, kun seurapuhujatkin ovat luulleet, että hyvän puheen pitää olla kirkkopoliittinen katsaus.

Evankeliumijuhlien nettisivun linkki puheisiin ei toimi, joten arviointi jää nyt tekemättä. Elokuvia ja kirjoja voi aina arvioida näkemättä ja lukematta, mutta puheisiin en rohkene kajota, vaikka kolmenkymmenen vuoden kävijäkokemuksella jotain tietäisinkin.

Armoa ikävöidessä

Herättäjäjuhlien puheet voi sijoittaa kahteen koriin. Toisessa luonnehditaan, mitä körttiläisyys on ja mikä on puhujan oma suhde siihen. Toisessa korissa on nykyajan ihmisten kilvoitus yhteiskunnan aallokoissa.

Vapaita suuntia ja karismaattista liikettä moititaan usein ja ihan aiheesta siitä, että niiden teologiassa synti usein ulkoistetaan epäuskoisen maailman näkyväksi pahuudeksi. Pahaa on se, mitä maailma tekee, en minä. Pahaa on islam, abortit, huumeet ja päihteet, seksuaalivähemmistöt ja yleinen moraalittomuus. Joissain karismaattisissa näkemyksissä paha on riivaajien vaikutusta, josta johtuvat fyysiset sairaudet, jotka pitää Jumalan voimalla karkottaa ja voittaa. Synti ja armo eivät kuulu tähän asetelmaan.

Kummallista kyllä, mutta Herättäjäjuhlien puheet läpi kahlattuaan voi saada samanlaisen vaikutelman. Syntiä ei ole. On elämän epäreiluja ja epätäydellisiä olosuhteita. On leipäjonoja ja turvapaikanhakijoita. Jumalan ja jopa Kristuksen rooli on antaa turvaa, kun ympärillä myrskyää. Syntinen ja Kristus eivät oikein kohtaa, kun molemmat ovat jossain muualla.

Ei tämä tietenkään jokaista puhetta koske. Esimerkiksi Tampereen juhlien jumalanpalvelussaarna oli mielestäni oikein hyvä, mutta ehkäpä noin yleisemmin olisi Herättäjä-yhdistyksen päätoimikunnassa syytä kiinnittää tähän huomiota. Jos kerran puhutaan syntisten Kristuksesta, eikö edes jonkun pitäisi olla se syntinen? Siionin virsissä syntiseksi voi tosin samaistua.

Teologisesti on kysymys antinomismista. Puhe syntisen armosta jää etäiseksi, jos kuulija ei saa mitään konkreettista syytä samaistua syntiseksi. Siinä voi tietenkin mennä ja usein on mentykin liiallisuuksiin, mutta vähän rohkeammin voisivat puhujat kuulijoitaan lähestyä. Ei ihminen siitä säpäleiksi mene, että puhutaan muustakin kuin Välimeren pakolaisista tai vanhustenhoidosta ja työttömyysluvuista.

Perinneliike

Viivähdetään vielä hetki tuossa ensimmäisessä korissa. Omakohtainen suhde liittyy usein lapsuuteen ja turvallisiin muistoihin matkoista Herättäjäjuhlille. Isovanhemmat ja pastillit, Siionin virret. Sen jälkeen on elämä vienyt maailman metropoleihin, mutta muisto on kantanut ja kannatellut.

Nostalgia on väkevä tunne. Minäkin koen kylmiä väreitä ja veren kuohuntaa, kun näen sinisen lättähatun tai katson Ylen elävästä arkistosta keltaisia postiautoja ja kuuntelen puhelimen numerolaatan veivausta. Ihmekös tuo, jos puhujilla väkisinkin tulevat puheisiin mukaan muistot kuplavolkkarin takapenkillä tehdyistä juhlamatkoista, mustista hameista ja huiveista, tai kuten Mauno Nivalan puheessa, hattarasta.

Se herännäisyys, jota näissä puheissa kuvataan, on yhteinen illuusio, joka rakennetaan juuri puheissa, jotka kuvaavat herännäisyyttä. Se on yhteinen diskurssi näin hienosti sanottuna. Siinä on jotain kadehdittavan hienoa yhteisöllisyyttä, mutta siihen päästäkseen pitää olla joko vahvat lapsuudenkokemukset tai runsas mielikuvitus. Ja vaikka körtit hokemasta päästyään hokevat, ettei heillä ole mitään vaatimuksia tai kynnyksiä, on sisäpiirituntemus ulkopuoliselle melko lailla läpitunkematon. Vanhoillislestadiolaiseksikin on helpompi heittäytyä.

Rakkaat körttiläiset. Evankeliumijuhlilla voi käydä istumassa kymmenen vuoden ajan kuulematta kertaakaan luonnehdintaa siitä, mitä evankelisuus on. Herättäjä-juhlilla ehkä kymmenen minuuttia. No, ehkä evankelisten retrospektiivinen introverssifiksaatio on vasta tulossa.

Tampereen Herättäjäjuhlilla toimittaja Saara-Maria Pulkkinen puhui tästä ulkopuolisuudesta ja tunnusti, että sisäryhmäidentiteettiä on mahdoton saavuttaa. (Siis Pulkkinen ei sentään käyttänyt tätä termiä) Siksi hän kehotti ottamaan oppia vanhoilta körttiviisailta ja katsomaan Kristukseen. Näin Pulkkinen:

Siksi onkin katsottava johonkin muualle. Katsottava vaikka sinne, minne körttiviisaatkin ovat neuvoneet katsomaan. Katsottava Kristukseen. Häneen kun voi luottaa, silloinkin kun omat sanamme tai toisten sanat eivät enää kanna. Kalliissa hunajanpisarassa kehotetaan: “Älä käännä hetkeksikään pois katsettasi Kristuksesta. Älä katso syntiä, vaan katso ensin Kristusta.” Jos jokin tässä perinneliikkeessä on kaikille avointa, se on tämä viesti.

Älä siis, sinä seurapenkissä istuva, liikkeeseen ja juhlaan kelpaamaton ystäväni, katso omaa kelpaamattomuuttasi. Katso Kristusta. Keskitä katseesi häneen. Kristus, sinun pelastajasi, luo uutta täysin sinun kelpaamisestasi riippumatta. Hän ottaa sinut vastaan täysin sinun taustastasi riippumatta.

Erittäin ihailtavaa ja rohkeaa Saara-Maria Pulkkiselta, että hän sinutteli kuulijaa Kristus-asiassa. Olisipa useampikin herännäispuhe tällainen!

Irti perinteestä?

Evankeliumiyhdistyksessä pyristeltiin 1980-luvulta alkaen irti perinneliikkeen maineesta. Tehtiin freudilaista isänmurhaa.  Palkkalistoille otettiin työntekijöiksi entisiä ja nykyisiä viidesläisiä. Työmuotoja uudistettiin. Puhuttiin alentuvasti kansallispukuevankelisista. Kun aiemmin oli hyökätty lakihenkistä ratkaisukristillisyyttä vastaan, niin nyt se unohdettiin ja alettiin vastustaa liberaalia kirkollisuutta.

Puhetavat ja niiden sisällötkin hieman muuttuivat, vaikka samaan aikaan elvytettiin myös vanhaa evankelista perintöä Toivo Rapelin kautta edeltäneeltä ajalta. Se näkyi ennen kaikkea Siionin kanteleen uusimmassa laitoksessa, johon lisättiin Pietari Kurvisen laulukirjan rallatuksia ja rytkytyksiä. Tuli Maata näkyvissä -festarit. Kohta varmaan Evankeliumijuhlatkin ovat Evis-festarit.

Vanhempi sukupolvi hyväksyi muutoksen, koska se halusi nähdä liikkeen jatkuvan. Kirkkokriittisyys keuli joskus ja naispappeuskysymyksestä tuli ainoa asia, joka mediaa kiinnosti, mutta kolhuista huolimatta on liike selvinnyt. Tätä nykyä perinne elää kahden yhdistyksen muodossa, mutta näkö- ja kuuloyhteydellä toisiinsa.

Harmi, että Kalajoen juhlien sivuston puhelinkki ei toimi. En pääse mollamaan Evankeliumijuhlia evankeliumin puutteesta. Ehkä se armon sanakaan ei ole enää pelkän Raimo Lähteenmaan eli Mustin varassa.

Samaan aikaan vanhoillislestadiolaisuus kävi suurta sisäistä murrosta ilman, että sen ulkoinen perinne olisi muuttunut miksikään. Suviseuroissa näkyy suuren liikkeen sisäiset vaikutussuunnat tarkkasilmäiselle seuravieraalle. Nuori kaupunkilaistunut sukupolvi kokee kaiken liikkeen ympärillä vellovan negatiivisen julkisuuden äärimmäisen kiusallisena, kuin perittynä kirouksena, johon ei itse ole ollut millään tavoin osallinen. Suuri joukko nostaa kytkintä vaivihkaa, osa meteliä pitäen ja osa katkeroituneena menetetystä nuoruudestaan. Osa on rakastunut omaan katkeroitumiseensa niin, ettei tahdo nähdä mitään muutosta tapahtuneen.

Suuressa mukanaolijoiden joukossa vallitsee epätietoisuus siitä, mikä isien perinnäissäännöistä on edelleen kuranttia tavaraa ja minkä saa häivyttää taka-alalle. Monoliittinen yhtenäisyys on murentunut ja laajassa liikkeessä ei seurata kaikissa kysymyksissä enää yhden keskushallituksen linjauksia. Varttuneemmassa väessä on vielä sitä hegemoniaa, jossa yhtenäisyyteen suostuttelulla torjutaan kuplintaa. Siinä on paljolti kysymys sota-ajan lasten mentaliteetista ja kokemuksista liikkeessä, joka on tunnettu lukuisista hajaannuksista ja eriseuroista. Ne ovat kipukohtia.

Jonkun pitäisi palkata saksalainen elokuvaohjaaja lestadiolaisten terapeutiksi. Paras olisi Edgar Reitz, jonka sarjan Heimat – Eine deutsche Chronik  tapainen teos auttaisi lestadiolaisuutta ja sen traumatisoimia ihmisiä niin ulko- kuin sisäpuolella paljon enemmän kuin tutkimukset hoitokokouksista ja pedofiiliskandaaleista.

Suviseurapuheetkin ovat murroksessa. Äänekosken Suviseurojen pääotsikko piti kuitenkin edelleen paikkansa. Sinä saat syntisi anteeksi. Siitä ei ole epäselvyyttä. Sen kuuli kaikissa puheissa, jos kohta niissä kuuli yhtä sun toista muutakin.

Hyvä seurapuhe

Oikeastaan seurapuheita ei pitäisi arvioida papin silmin ja korvin. Papilla on luontainen taipumus ja tarve vaikuttaa, julistaa ja käännyttää. Seurapuhujalla ei ole tarvetta julistaa joka sanallaan määrätietoisesti evankeliumia. Hän saa purkaa tuntojaan ja jakaa pohdintojaan. Uskonnollisessa yhteisössä tulee olla tilaa sellaiselle. Vapaista suunnista mallia ottaneen herätyskristillisyyden rasittavuus johtuu usein siitä, että jokaisella niiskauksellakin yritetään vaikuttaa ja piilovaikuttaa kuulijaan, että tämä taipuisi ja murtuisi ja luovuttaisi oletetun vastahankaisuutensa.

Olen itsekin toiminut usein saman vaikuttamistahdon huumassa. En tosin koskaan lakihenkisesti ratkaisuun painostaen, vaan pyrkien avaran evankeliumin vallalla ja voimalla rohkaisten ihmisiä luottamaan Kristukseen. Joskus juttu on varmaan ollut lipevää ja suolatonta, mutta yhtä kaikki hyvää tarkoittavaa, pahimmillaan jonkin sortin manipulaatiota. Mutta papin saa ja vähän tuleekin olla vaikuttamaan pyrkivä, vaan seurapuhujan ei pidä olla mikään käännytyskone.

Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus tai jotain sellaista. Jos ruumis voi huonosti, se valittaa. Kipua, kylmää tai nälkää. Jos juhlien kenttäkeittiö tarjoaa huonoa ruokaa, siitä uskalletaan valittaa. Niin muodoin myös kuullun sanan pitäisi olla mielenkiintoista. Sellaista, että se koskettaa, sen ymmärtää ja se virittää ajattelemaan. Hyvä puhe ei lopu aameneen, vaan se alkaa siitä kuulijan päässä ja sydämessä ja elää vielä kotimatkalla ja nukkumaan laittaessa. Se rohkaisee ja avaa uusia näkökulmia. Jos oikein hyvin käy, sanalla on myös hengellinen ulottuvuus ja se saattaa ihmisen kosketuksiin ihan Jumalan kanssa.

Kenelle valitat, jos puhe on tylsä, pinnallinen, pitkäveteinen tai lattea, eikä se kierrä ei kaarra likimainkaan sillä, missä Jumala on?

Juhlapuheet ovat parempia luettuina kuin kuultuina. Kun paperille kirjoitettuja puheita aletaan lukea paperista tuhatpäisen joukon edessä, puheen elävyys kärsii. Kaikilta seurapuhujilta pitäisikin takavarikoida paperit pois ennen mikrofonin aukaisua. Hyväkin jutustelija muuttuu rautakangeksi, kun pannaan mikki päälle ja veisuu taukoaa.

Pääasia on pääasia

Lopuksi. Vaikka erilaisille hengellisille kesäjuhlille tullaan pääasiassa muista syistä kuin substanssin takia, kannattaisi kaikkien järjestäjien panostaa myös asiasisältöön eli substanssiin eli puheisiin. Viihtyvyystekijät ja nostalgiset tekijät tulevat kyllä mukana ilman järjestäjien myötävaikutusta.

Puheisiin satsaaminen ei tarkoita sitä, että puhujilla on yhteiskunnassa saavutettua arvostettavuutta tai että he osaavat kertoa kauniisti lapsuuden muistoistaan. Puheiden ei saisi olla yhtä totisia ja fiinejä kuin tv-jumalanpalveluksissa pidettävät paperinmakuiset kankeudet, joita saarnoiksi kutsutaan. Heränneiden haastatteluissa usein kertoma periaate, että syntisen ja Kristuksen välissä ei saa olla mitään, jää ontoksi, jos usean puheen seuroissa kyseistä Kristusta ei juuri mainita. Tai mainitaan vain tyylikkääksi dramaattiseksi lopuksi.

  1. Uskoa saa niin valtakirkossamme kuin seuroissa. Kuitenkin Sydämen Uskon omistamisen lahjana saa vain Pyhän Hengen kautta seurakunnan yhteydessä ja kokoontumisissa. Mutta niin kasteen kuin ehtoollisen asiassa on huomattava ettei oikea usko ole määräävä asia vaan Raamatun sana. Näin kirkkomme ei vieläkään halua huomata että asiaan kuului kasteasiassa , ja opettakaa mitä olen käskenyt ,..Nyt kirkkomme Armolupaukset kastetulle ovat työvälineonnittelut usein ilman opetusta ja kaiken lisäksi kummit ja vanhemmat pannaan kantamaan vastuu kristillisestä kasvatuksesta vaikka usein heillä mielikuvaa asiasta ei enää ole jos on kummosesti ollutkaan.

  2. Kiitos katsauksesta. Siitä on kauan kun seuroissa istuttiin, laulettiin ja todistettiin.Tuli mieleeni että Vivamo , yksi tulevan viitoslaisuuden syntykodeista, oli paikka jossa ilmeisesti seurojen resepti oli körteiltä lainattu. Henksuja ja todistuksen sanoja , tosin nykykielellä ja kevyemmillä lauluilla ja virsillä.

    En tunne asiaa siitä miltä vitoslaisten seurat nykyjään näyttävät.Huhut kertovat ameriikkalisesta vaikutuksesta ja että hengelliset laulut ja virret ovat vaihtuneet gospeliksi ja ylistyksiksi. Vahinko, niitä on vaikeampi laulaa yhdessä. Jos ei lauleta vaan vain kuunnellaan niin ollaan ulkopuolella ja luodaan ydinjoukko , usein vetäjien ympärille.

    Kuuluessani Ystävien, kveekareiden, yhteisöön joissa hartauksissa, siis seuroissa, viljellään hiljaisuutta plus ajoittaisia todistuksen sanoja , kaipaan noita lauluja. Mutta silti , hiljaisessa hartaudessa , alku epävarmuuden hävittyä, laskeudutaan samanlaiseen hartauden tilaan kun kunnon körttiseuroissa. Eräässä tutkielmassa Paavo Ruotsalaista kutsuttiin Pohjolan George Fox iksi, kveekareiden kantaisän hengenheimolaiseksi. Kokemukseni mukaan oikeutetusti. Heidän hengellisessä perinnössä on selvä todistus siitä että ihmisten sisäinen tapahtuminen seuraa samoja polkuja.

    Kuitenkin. Hyvä jumalanpalvelus jossa saarnaaja muistaa olevansa seurakunnan palvelija eikä show-mestari ,välittää jotakin objektiivistä joka on subjektiivisen kokemisen yläpuolella, nostaen kuulijaa ihmetyksen tasolle. Köttiläisyyden hyviä puolia, niinkuin kveekariuudenkin, on vapaus kokeilla kaikkea ja pitää se mikä hyvää on.

  3. Luonnehdinnoista tulee mieleeni tapahtumasarja Turussa. Yhtymä oli perustanut katutason kohtaamispaikan, jonka nimeksi tuli: Lyhty! Joku seurakunta-aktiiveista järjesti ansiokkaasti sinne eräänä vuonna kokousarjan. Sarjan aikana kaikki Turussa vaikuttavat herätysliikkeet saivat yhden illan ikäänkuin esittäytyäkseen yleisölle. Mieleeni on jäänyt erityisesti Heränneiden eli körttien iltahetki. Ohjelmaan osallistui kolme henkilöä. He laittoivat tuolit puoliymprän muotoon ja alkovat vuorollaan ikäänkuin jutustella asioita. Mieleeni on jäänyt, ettei kenelläkään näyttänyt olevan Raamattua eikä sanasto poikennut kovin rankasti hengelliseen suuntaan tavallisesta keskustelusta. Ehkä se ei pelästyttänyt tavallista kuulijaa.

    • Heränneet taitavatkin olla sitä kansaa, jota Raamattua heiluttavat ja kaanaankieltä suoltavat saarnamiehet pelottavat.