Sairaana julkisesti – vai hiljaa?
Olen joskus kadehtinut kansainvälisesti tunnettuja kristittyjä, jotka vakavasti sairastuttuaan voivat pyytää tuhansia ihmisiä rukoilemaan puolestaan. Mahtavan rukoustuen voisi kuvitella tuovan rohkaisua samassa mitassa.
Toisinaan julkaistuissa rukouspyynnöissä näkee kuitenkin häivähdyksen siitä, että palvelutehtävä nähdään niin tärkeänä, että olisi suuri menetys, jos ihminen kuolisi. Voi alkaa unohtua, ettei Jumala lopulta tarvitse kenenkään panosta.
Julkisuudessa olevat kristityt toimivat eri tavoilla. Jotkut katoavat sairastamaan hiljaisesti. He saattavat pitää sairausaikaansa eräänlaisena retriittinä tai viettävät aikaa läheisten kanssa. Joskus näistä ihmisistä ei enää kuulla ennen kuolemaa.
Joku pysyttelee julkisuudessa mainitsematta sairauttaan niin kauan kuin voimia riittää. Joku toinen taas päättää sairastaa julkisesti, koska pitää tärkeänä kertoa sairaudesta ja sairastamisesta tai saada uusia kontakteja - tai laajaa sympatiaa. Julkisuudessa pysyminen voi antaa elämälle tarkoitusta sairaanakin ollessa.
Joskus julkisuus voi kuitenkin olla addiktio. Ei osata sairaanakaan elää ilman näkyvyyttä. Ei ole ehkä minuutta ilman sitä. Julkisuudessa pysymistä voidaan selittää hengellisilläkin syillä näkemättä omaa riippuvuutta.
Julkiseen sairaskertomukseen liittyy myös ongelmia, vaikka sille olisi tilausta. Esimerkiksi parantumattoman sairauden alkuvaiheessa ihmisen ajatukset ja tunteet voivat olla erilaisia kuin myöhemmin. Voi olla vaikea ottaa takaisin aikaisempia sanomisia.
Kristitylle voi myös tulla paineita esittää julkisesti vain hyvältä kuulostavia tai hyväksyttäviä ajatuksia. Muu jätetään piiloon. Hiljaisuuteen vetäytyminen näyttäisi olevan helpompi vaihtoehto, ainakin kunnes ajatukset ja tunteet voivat selkiytyä – myös hengellisesti.
P.S. Jos englanti sujuu, niin oheisen linkin takaa löytyy artikkelin lopusta 16 vinkkiä vakavasti sairaalle, julkkis tai ei.
16 kommenttia
Ensi torstaina klo 18.00 Lahden Ristinkirkon auditoriossa pidän luennon juuri tuosta aiheesta. Se on Credo yhteisön toimintaa, johon sattumalta pyydettiin mukaan. Aineksia luentoon olen koonnut omista kokemuksista muutaman kuukauden. Toivoisin luennon auttavan ja rohkaisevan kuulijoita puhumaan reilusti omasta tilanteestaan, kun kuolema kolkuttaa ovella. Meitä syöpää sairastavia on yllättävän paljon ja monet eivät puhu siitä mitään.
Olen saanut kahdesti diagnoosissa kuolemantuomion. Seurauksena toisen kohdalla syvä paniikki ja toisen otin rauhallisemmin ja liityin sopivaan vertaistukiryhmään.
Pidin suht. matala profiilia. Onnekseni molemmat diagnoosit osoittautuivat vääriksi.
Onnellisuusprofessori Markku Ojanen sanoi kerran minulle: ”Minä häpeän”, kun kysyin häneltä, mitä mieltä hän on uskovaisten ennakkoluuloista mielenterveyskuntoutujia kohtaan. Tietysti ennakkoluuloja on paljon muillakin. Tehkää siis parannus niistä!
Riitta B, kiitos blogistasi! Olen usein miettinyt asiaa siitä näkökulmasta, että seurakunnan yhteisen esirukouksen yhteydessä pyydetään usein apua jonkun jättämän esirukouspyynnön pohjalta. Sen sijaan taidamme harvemmin rukoilla yksilöidysti kaikkien niiden sairaiden ja kärsivien puolesta, jotka ovat maan hiljaisia ja joiden puolesta EI jätetä esirukouspyyntöjä.
Uskovaisten jengissä voit ainoastaan selvitä elämästä hengissä!
Jeesus sanoi hänelle: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?” Joh. 11:25-26
Nykyään sairastetaan ”julkisesti”. Kaikki sairaudet esitellään iltapäivälehdissä. Syöpää sairastava haluaa ”taistella ja voittaa” sairautensa. Lääkärit sen kyllä tekevät. Heitä harvoin kiitellään.
Kiinnostava aihe kyllä. Some on lisännyt melkoisesti mahdollisuuksia tuoda omat henkilökohtaiset asiat julkisiksi. Sairastaminen on siitä jännä asia, että toiset haluavat pitää sen täysin piilossa, toiset taas kertoa ja jakaa kaikille. Korona ja testituloksista päivittäminen esim. Facebookiin ovat varmaan lisänneet omista sairauksista kertomista muutenkin. Lisäksi sairaudesta kertominen tuo yleensä mukanaan paljon myötätuntoisia kommentteja. Myötätunto on tietenkin hyvä asia, mutta siihenkin voi ehkä jäädä koukkuun?
Näin kirjoitin Facebookiin tasan kuusi vuotta sitten:
Hei, ystävät, veljet ja sisaret. Miten te oikein kohtelette mielenterveyskuntoutujia? Menkää itseenne, katukaa ja tehkää käytännössä parannus, joka myös jatkossa näkyy käytöksessänne ja suhtautumisessanne. Muuttukaa siis mieleltänne uudistuaksenne. Taistelkaa Jeesuksen Kristuksen armon ja anteeksiantamuksen varassa ennakkoluulojanne ja vääriä asenteitanne kohtaan ja vastaan!
Ilmoita asiaton kommentti