Ryönää maton alla – kirkolliskokous ei puutu Helsingin omalakiseen taloudenpitoon

Kirkolliskokous käsitteli torstaina 7.11. keskusrahaston ensi vuoden talousarvion. Tässä puheenvuoroni aiheesta, josta käytin puheenvuoron maanantain lähetekeskustelussa.

Hyvä puheenjohtaja. Lähetekeskustelussa pyysin talousvaliokuntaa esittämään keinoja, joilla Helsingin hiippakunnan monipuolisesti huolestuttava taloudenpidon tapa saataisiin paremmin hallintaan.

Valiokunta on tämän kiusallisen ongelman ratkaissut lakaisemalla sen maton alle elegantilla virkkeellä: ”Emme ota kantaa hiippakuntien toiminnan yksityiskohtiin.”

Niinpä. Kuitenkin usein on niin, että se, mikä on vaivoin maton alle saatu, saattaa hyvinkin ryömiä sieltä uudelleen esiin, usein vielä entistä hankalammassa muodossa. Toivotan tälle kokoukselle parasta menestystä, jos se lähivuosina joutuu näiden ongelmien kanssa tekemisiin uudemman kerran.

 

    • Juha Heinilä: ”Piispa Teemu Laajasalo on maalittamisen kohteena. Tosin meidän jokaisen on hyvä selvittää itselle, miksi on väärin maalittaa.”

      Johanna Korhonen on ollut koko sen ajan, kun on tutkinut Laajasalon sotkuja, laajasalolaisten maalittamisen ja mustamaalaamisen kohteena. Jos jonkun asioita tutkitaan ja niistä keskustellaan, niin se ei ole maalittamista, mikä Heinilälle tiedoksi. Heinilällä on sama logiikka kuin Trumpilla. Kun Trumpin tekemisiä arvostellaan tai jopa tutkitaan, niin se on vähintään ajojahtia ja noitavainoa.

    • Aivan turhaa vertaat minua Amerikan presidenttiin. Olen pieni matonen hänen rinnallaan. Minä pidän Piispa Teemu Laajasaloa yhtä luetettavana kuin muita evl-kirkon piispoja.

  1. Mielestäni maalittaminen ja vainoamien on väärin riippumatta siitä kuka tekee sitä ja kehen ja millä motiiveilla. Meistä jokaisessa on enemmän tai vähemmän narsismin piirteitä. Näemme itsemme lähimmäisiämme parempana. Jeesus antoi meille rakkauden kaksoiskäskyn, joka voi auttaa meitä huomiomaan oikein lähimmäisen. Tosin joillakin terve itsekeskeisyys muuttuu sairaudeksi, jolloin lähimmäisen rakkauskin palvelee itsekkäiden tavoitteiden saavuttamiseen. On väärin, jos olemme kuin sodan kaukopartiossa, jolloin päämäärään saavuttaminen ja kohteen tuhoaminen tulee meidän olemisemme ykkösmotiiviksi.

  2. Minua tämä ei kiinnosta niinkään maksajana kuin silminnäkijänä: mistä tässä on kysymys? Kirkon rautainen hallinto- ja vaikenemisen kulttuuri (kun hiippakuntavaltuusto on asian käsitellyt ja hyväksynyt – olkoonkin että ponnella ja pitkin hampain – ja kirkkohallitus ollut hiljaa, niin kirkolliskokous voi asian kuitata)? Äärimmäinen solidaarisuus/kollegiaalisuus (kolleegan tekemisiä ei kommentoida)? Kirkon hallinnon valuvika (tuomiokapitulin tarpeettoman vahva autonomia)? Mukavuudenhalu ja laiskuus (ei nyt tehdä tästä numeroo, eiköhän se siitä..)? Pelottavan räjähdysherkkä ihmissuhde (tämä on yksinkertaisesti sellainen kafkamainen kauhutarina että en haluaisi olla sen loppuratkaisun lähellä, tarvittaisiin pomminpurkajarobotti)? Mikä vielä?

    Minä on vähän Heinilän tavoin uutisten varassa, enkä tiedä. Jos tätä ei pystytä kirkon sisällä ratkaisemaaan, millaisena rikosasiana sen voisi antaa oikeuden ratkaistavaksi? Mielestäni tämä jo on tullut riittävän julkiseksi ilman että mikään näyttää muuttuneen.

  3. Jotkut keskustelijat kysyvät, mistä on kyse: miksi ne korkeimmat päätöksentekijät, jotka kaiketi ainoina voisivat jotain tehdä, eivät tee. Tätä pitäisi kysyä heiltä jokaiselta erikseen. Viikon paikalla olleena ja erilaisia keskustelujakin käyneenä voin esittää omat arvaukseni.

    Syitä, jotka estävät puuttumasta, vaikka pitäisi:

    1) hierarkia. Ei ole tapana puuttua ”ylempien” tekemisiin.

    2) perinne. Ei ole ollut tapana puuttua varsinkaan piispojen tekemisiin.

    3) pelko. Jos avaa suunsa, voi olla että urakehitys kirkossa tyssää siihen.

    4) laiskuus ja mukavuudenhalu. On helpompaa, kun ei perehdy eikä toimi, jolloin ei altistu myöskään kritiikille.

    5) laumailu. ”Se Johanna Korhonen on ikävä ja hankala ihminen, joten sen esille nostamista asioista on viisasta pysyä loitolla.”

    6) omat teoriat. ”Asiassa ei ole kyse siitä, että Hgin piispan ja kapitulin touhussa olisi mitään vikaa, vaan siitä, että se Korhonen on katkera ämmä.”

    7) pakon puuttuminen. Mitään ei seuraa siitä, että ei tee mitään.

    8) kuvitelma ”ykseydestä” ja yhteishengestä. Ne vaarantuvat, jos epäkohtiin puututaan.

    9) vastuuntunnottomuus, vähättely. Sinnehän nuo pikkusummat hukkuvat kirkon miljoonabudjetin armonmereen.

    10) tietämättömyys. ”Ovat nuo talousasiat niin kamalan vaikeita, ei kai niitä ymmärrä kukaan muu kuin kirkkohallituksen talousjohtaja. Ei ainakaan me luottamushenkilöt tuommoisista mitään ymmärretä. Meidän tehtävä on vain luottaa.”

    11) epämääräinen häpeä. ”Koska Teemu Laajasaloon liittyviä ikäviä talousasioita on jo kuultu niin paljon, enää ei yksinkertaisesti saa tuoda esiin yhtäkään sellaista ikävää talousasiaa, johon liittyy Teemu Laajasalo.”

  4. Hyvä lista, kiitos.

    Kirjoittamani komentin jälkeen tuli mieleen vielä yksi yksinkertainen, elikirkon hallinnon betoniset siilot. Ulkopuolella olevat (vallan ja vastuun omaavat) katsovat että asia on yksielitteisesti Helsingin hiippakuunnan asia ja se ei kuulu muille, eikä voida ratkaista muualla kuin Helsingin hiippakunnassa. En vähättele enkä tee pilaa, mutta tulee mieleen se sääntö että ei auta mennä isälle/äidille sanomaan että tuo on ilkeä. Pitää selvittää asiat/välit. — SItäkään en osaa sanoa ovatko nuo hallintosiilot muuten hyviä kuin että selkeyttävät jotakin.

  5. Siiloajattelu vaikuttaa myös. Ongelma on tässä se, että asiaa on kaikin voimin yritetty ratkoa jo Hgin hiippakunnassa – valtuusto tosiaan yritti, mutta se ei johtanut mihinkään. Siksi asia oli pakko tuoda korkeimmalle päätöksentekotasolle. K-kokous päättää siitä kokonaisbudjetista, johon Helsinkikin kuuluu, joten sillä oli asiassa aito valta. Kirkolliskokous olisi voinut esimerkiksi valmistella ponnen ja käynnistää säädösvalmistelun siitä, miten omilla säännöillä pelaaminen estetään ja kaikkien, myös Helsingin, on sanktioiden uhalla noudatettava yhteisiä sääntöjä rahankäytössä. Tahtoa tähän ei kuitenkaan ollut.

Korhonen Johanna
Korhonen Johanna
Journalisti, kirkkolaulaja Vox Silentii -yhtyeessä. Kirkon luottamushenkilö 2010--2020.