Lapsikin sen tuntee. Tuntee ja kokee tuon rauhan ja pyhyyden kirkossa, vaikka siellä ei olisi vielä muita. Siksi puhe muuttuu kuiskaukseksi ja lapsi rauhoittuu kenenkään käskemättä. Tunnelma antaa hänelle oikeuden olla vain. Monet ihmiset, kaikenikäiset, menevät kirkkoon elämänsä vaatimusten, rikkinäisyyden tai rauhattomuuden keskellä levähtämään. Siellä he tuntevansa olevansa hoidettavana, hyväksyttynä ja virkistymässä. Monella on varmaan se tunne, kuten Jaakobilla pakomatkallaan Jumalan puhuttelun jälkeen: ”Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti.”

Kristinopissa sanotaan:”Suomen kirkko on hengellinen äitimme. Se on opettanut kansaamme lukemaan Jumalan sanaa ja noudattamaan Jumalan tahtoa. Ankarina aikoina se on lohduttanut kansaa ja antanut voimaa kärsimyksen kestämiseen. Sen jumalanpalvelus on avoinna jokaiselle. Jumalan sanalla ja rukouksella se siunaa myös elämämme juhlahetket ja saattaa meitä kehdosta hautaan.” Kristuksen työ jatkuu Hänen seurakunnassaan. Meidän kirkkomme on jatkanut sitä, sillä ”Seurakunta on siellä, missä evankeliumia puhtaasti saarnataan ja sakramentit evankeliumin mukaisesti jaetaan.”

Mutta miksi nyt kirkossa pitäisi saada opettaa ja päättää heidänkin, joille sitä määräämisvaltaa ei ole annettu, eikä opettajan osaan oikeutettu? Miksi sinne pyrkivät päästä esiintymään sellaiset, jotka eivät edistä kirkolle uskottua sanomaa? Miksi puolestaan pyritään ottamaan valta ja sulkemaan suu heiltä, joille johtajan ja opettajan paikka on oikeutettu ja jotka ovat tehtävään kutsuttu? Kirkon puolestaan ei kannata lähteä kilpailemaan ja pyrkiä saavuttamaan suosiotaan sille vieraille tavoilla.

Keskustelu ja vuorovaikutus on tarpeellista, mutta se ei saa olla ainut tavoite ja tärkein päämäärä.

Käydessäni aikoinani itärajan takana, muistan sen syvän surun, joka siellä vallitsi, kun kirkot oli otettu muuhun käyttöön kuin mihin ne oli alunperin tarkoitettu. Eihän meidän kirkossa pyritä samaan, vaikkakin eri syistä kuin siellä.

Kirkko on läsnäoleva. Sen perustehtävä on pysyvä. Aika muuttuu, paikat vaihtuvat, mutta tehtävä on sama. Se on yhteiskunnan tai kirkon järjestysmuodosta riippumaton. Kirkkoon kutsutaan kaikkia tässä monenlaisten tuskien maailmassa, että he saisivat lohdutusta ja tukea erilaisissa elämän vaiheissaan. Synnin rikki repimä maailma on aina Jumalan maailma ja Hänen rakkautensa kohde. Niin olen oppinut.

Lapsuuteni kirkkotie oli kohtalaisen pitkä. Sitä tietä kuljettiin milloin talvisen taivaan, milloin poutapilvien alla. Sitä kuljettiin niin kukkivan luonnon keskellä kuin lumen tukkimalla tiellä. Varmaan monille muillekin kirkko on tullut rakkaaksi jo lapsuudessa.

Iloitsen siitä, että yhä meidän kirkoissamme saarnataan evankeliumia puhtaasti ja sakramentit evankeliumin mukaisesti jaetaan.