Viime vuonna virkaansa valittu tasavallan presidentti Sauli Niinistö on kansalaisten arvion mukaan aloittanut virkakautensa vakuuttavasti. Niinistön ensimmäinen uudenvuodenpuhe ei järisyttänyt mannerlaattoja verbaalisena suorituksena, mutta sai aikaan paljon hyvää keskustelua. Erityisesti keskustelua herätti presidentin puheen jälkeen tullut ilmoitus siitä, että hän alentaa omaa palkkiotaan. Keskustelua herätti myös ilmaus ”oleskeluyhteiskunta”

Näinä aikoina on hyvin terveellisestä ja oikein, että yhteiskunnassa syntyy keskustelua ja myös päätöksiä korkeaa palkkaa saavien palkkojen alentamisesta. Muutama henkilö seurasi presidentin esimerkkiä ja asia tulee myös eduskuntaan. Tosin eduskunnassa palkkiotoimikunta päättää kansanedustajien palkoista. Puhemies Eero Heinäluoma otti kuitenkin aluksi kannan, jonka mukaan kansanedustajien tulee olla valmiita palkkioittensa alentamiseen presidentin esimerkin mukaisesti.

Samaan hengenvetoon on varsinkin SDP:n piiristä korostettu, ettei asia saa merkitä palkansaajien palkkojen alentamista kauttaaltaan. Myös presidentti antoi keskustelun lomassa samanlaisen tarkennuksen. 

Pidän hyvänä, että suurta palkkaa ansaitsevat ovat valmiita oman palkkansa alentamiseen. Samalla suhtaudun siihen hieman myös kysellen tai kriittisesti. Kun joku henkilö ansaitsee vaikkapa 100.000 euroa  vuodessa, ei hänelle yleensä merkitse kovin paljon, jos tulot pienenevät. Moni paljon ansaitseva ei tarvitse saamaansa kuukausituloa menoihin ellei elä hirveän leveästi. Suuret tulot yleensä sijoitetaan sijoitusmarkkinoille tai hankittavaan omaisuuteen.

Käydyn keskustelun yhteydessä pitää miettiä, kenen palkkoja voitaisiin olettaa laskettavaksi. Olen itse päätynyt siihen, että noin 2000-3000 euroa tai vähemmän kuukaudessa ansaitsevan ja normaalit elinkustannukset Suomessa maksavan ei ole mahdollista alentaa tulotasoaan juuri lainkaan. Sellainen ei olisi kohtuullinen vaatimus useimmille tuollaista palkkaa saavalle. Itse ansaitsen hieman enemmän, mutta asuntovelallisena ja muiden muassa tyttären vuokrayksiötä ylläpitävänä en voisi myöskään pärjätä, jos oma ja puolisoni tulotaso laskisi olennaisesti. Pakko olisi tietysti pärjätä jotenkin, jos sellainen tilanne tulisi eteen. 

Keskustelu palkkojen alentamisesta laajenee kysymykseen kohtuullisuudesta. Useimmat meistä Suomessa elävistä olemme hyvin toimeen tulevia globaalisti ajatellen, vaikka moni meistä saa palkkaa, jolla pärjää mutta jolla ei rikastu. Moni suomalainen on erittäin hyvin toimeen tuleva ja suomalaisten varallisuus on lisääntynyt, vaikka samalla myös velkaantuneisuus on kasvanut mm. suurten asuntolainojen myötä. 

Elintason odotukset ovat monilla huikeat, josta juuri kalliit ja suuret asunnot ja niihin otetut suuret asuntolainat kertovat. Moni varmasti pärjäisi vähemmälläkin ja voisi asua vaatimattomammin. Itsekin haaveilin suuremmasta ja hienommasta talosta ja harmittelin sitä, että asuimme pitkään vuokralaisina emmekä lähteneet maksamaan omaa asuntoa. Toisaalta olen oppinut ajattelemaan, ettei oma ihmisarvoni tai perheemme arvo riipu talon koosta tai hienoudesta. 

Maassamme on hyvin toimeen tulvien lisäksi myös tosi kurjasti toimeen tulevia. On niukasti kitkuttelevia perheitä, jotka pärjäävät ja hoitavat taloudelliset velvoitteensa. Sitten on heitä, jotka eivät pärjää ilman palkkatuloja liian vähäisillä yhteiskunnan tuilla, kun kaikki on korkean elintason ja enemmistön vaurauden takia kallista. Mikäli talouskehitys jatkuu huonompaan suuntaan - kuten voi ehkä olettaa - huonosti pärjäävien osuus kasvaa. Sitten on myös heitä, jotka omilla toimillaan ovat saattaneet itsensä ja perheensä pulaan peliriippuvuuden, alkoholin tai holtittomuuden takia.

Palkkakeskustelu sai liikahduksia myös kirkon piirissä. Pari piispaa ja kirkkohallituksen kansliapäällikkö ainakin antoivat lausuntoja. Arkkipiispa ei suoraan ilmoittanut, että olisi valmis alentamaan palkkaansa. Ehkä se olisi viisas viesti. Vai olisiko se kuitenkin liian populistista? Kallistun enemmän ensin mainitun kannalle. Muutoin suurten seurakuntien kirkkoherroja ja joitakin muita harvoja työntekijöitä lukuun ottamatta kirkon palkkataso on melko matala tai kohtuullinen. On vaikea ajatella, että vaikkapa lastenohjaajien tai toimistotyöntekijöiden pieniä palkkoja laskettaisiin. Työmäärään, koulutukseen ja vastuuseen liittyen oma palkkanikaan ei ole suuri, vaikka jälleen globaalisti ja erityisesti maailman köyhiä ajatellen se on huikea. 

Lopulta tullaan kysymykseen: Mikä on kohtuullista? Ja mikä on kristillisyyden malli? Aikoinaan sääntökunnat kiistelivät siitä, voiko kristitty omistaa vai ei. Toisen mukaan ei voi ja toisen mukaan voi. Kirkossa on ollut täydellisiä äärilaitoja suhteessa tähän kysymykseen. Monelle tulevat mieleen vaikkapa Vatikaanin aarteet. 

Jos ajattelemme palkka-asiaa maailmanlaajuisesti ja uskomme näkökulmasta on kohtuullisuus liian vähän. Palkan alentaminen viidellä prosentilla on liian vähän. Pitäisi tehdä tasaus, että kaikki saisivat osansa. On tosin vaikea määritellä, pitäisikö jokaisen saada joka paikassa saman verran vaikkapa rahalla mitattuna. Rahan ostovoima kun vaihtelee elintasosta ja hintatasosta riippuen. Ja tuohon tasaukseen kyyniset materialistit vastaavat: Se ei ole mahdollinen ja vaikka olisikin, pian joku olisi rikkaampi kuin toinen.

Palkan alennuksen ohella ja sijasta pitää nostaa esille omasta luopuminen niiden hyväksi, joilla ei ole edes tarpeellista. Pitäisi muistaa heidät, joilla ei ole palkkaa, mitä alentaa. Kaikessa pitäisi amerikkalaisen julkisen hyväntekeväisyysmeiningin sijasta vielä toteutua: Älköön oikea kätesi tietäkö, mitä vasen kätesi tekee. 

Toivo Loikkanen