NUORI KUSTAA LILLBÄCK hiihti epätoivoisesti uudenvuodenpäivänä 1715 kasakoita pakoon. Hän oli viisitoistavuotias, samanikäinen kuin nuori sankari J. L. Runebergin runossa Sotilaspoika. Samanikäinen kuin nuorimmat sotilaat sisällissodassa kaksisataa vuotta myöhemmin. Molemmilla puolin.

Kustaa oli Iin nimismiehen Kustaa Gabrielinpoika Lillbäckin poika. Pohjois-Pohjanmaata terrorisoivat kasakkajoukot olivat hyökänneet Lillbäckien taloon, Hiivalaan Iijoen rannalla. Kaksi veljeä oli vangittu, mutta Kustaa pääsi pakoon. Hän hiihti henkensä edestä viisikymmentä kilometriä Perämeren rantatasangon koivikoissa, kunnes epätoivoinen karkuruus katkesi, ja kasakat saivat Kustaan kiinni. 

Kustaa oli syntynyt samana vuonna, jolloin puhkesi suuri Pohjan sota, 1700. Hänen kuolinvuosi oli sodan päätösvuosi 1721. Kustaa eli sodan ajan, ja hänessä ruumiillistui sodan käsittämättömyys ja julmuus.

Lukuisten aikalaistensa tavoin hänet vietiin vankeuteen Venäjälle. Viipurissa Lillbäck liitettiin ortodoksiseen kirkkoon uuden kasteen, tarkemmin mirhaöljyllä voitelun sakramentin, kautta. Lillbäck koulutettiin sotarengiksi. Hän saavutti aseman kasakkakorpraali Fjodor Fjodorovitšin lähes omana poikana. Kustaa Lillbäckistä tuli Vasili.

Noin vuoden kuluttua vangiksi joutumisestaan Lillbäck palasi Pohjanmaalle, nyt Vasilina. Venäläiset pyrkivät muuttamaan sotaorjiensa identiteetin. Pakkokaste ortodoksiseen kirkkoon ja uuden nimen antaminen oli toimi, jolla pyrittiin katkaisemaan siteet vanhaan kotimaahan ja sen uskontoon. Ortodoksiksi kastetun ja nimeltään venäläistetyn piti olla tsaarille uskollinen.

Ruotsalaisella vastapuolella ihmiset kokivat olevansa Jumalan valitseman kuninkaan puolella uskonsodassa itse paholaista vastaan. Uskonnolla oli olemuksellinen merkitys 1700-luvun ihmisten elämässä. Kasteen ottaminen oli uskollisuudenvalaa merkittävämpi riitti. Suomalaisten uskollisuudenvaloja ei pidetty luotettavina, mutta kaste uuteen uskontoon ulottui ihmisen identiteettiin saakka.

Seuraukset olivat hirvittävät. Koko isoviha oli hirveä aika ja erityisesti Pohjanmaan vuodet 1714-1717 olivat kammottavaa terroria ja kansanmurhaa. Silti Lillbäckin hahmo erottuu ajan mustaa taustaa vielä synkempänä. Hän oli paholaisen renki.

Tsaari Pietari suuri sovelsi sodankäynneissään poltetun maan taktiikkaa. Koko Pohjanmaa piti tuhota kymmenen peninkulman syvyydeltä. Alueesta piti tehdä asumaton erämaa pitämään Ruotsin sotajoukot loitolla.

Lillbäckin aika julmuuksia suosivana ryssänrenkinä alkoi tammikuussa 1716 Perämeren pohjukan rantapitäjissä Torniosta ja Kemistä etelään. Maineensa kasakoitakin pahempana paholaisena hän ansaitsi Liminkaan kuuluneessa Oulunsalossa ja Tyrnävällä. Maineen syynä oli Lillbäckin itsenäinen asema ja häikäilemättömyys.

Oulunsalon piinaviikoilla ihmisiä ei vain surmattu, vaan heidät kidutettiin kuoliaiksi, heitä häväistiin ja kiusattiin. Talojen asukkaita, naisia ja lapsia surmattiin sekä palelluttamalla hankeen että paistamalla uunissa tai polttamalla palavilla saunavastoilla. Kiduttamisen perustoimia oli roikottaminen, jossa kädet sidottiin selän taakse, köysi heitettiin pirtin kurkihirren yli ja sitten ihminen hilattiin ilmaan ja kiikutettiin.

Kiduttaminen oli myös huvittelua ihmisten hädällä ja avuttomuudella. Kuolemanleikkiä. Saadessaan vallan toisen elämästä ihminen voi muuttua sadistiksi, joka astuu sellaisten rajojen yli, joita pikkusievässä virkamieselämässämme emme tiedä edes olevan olemassa.

Kiduttamalla Vasili ja kasakat hakivat tietoja raha- ja ruokakätköistä, mutta niiden paljastaminen ei suinkaan pelastanut kidutettuja. Päinvastoin, turhiksi käyneet talonpojat tapettiin heidän puhuttuaan puhuttavansa. Useimmissa tapauksissa kuolema oli armahtava lopullinen isku, joka lopetti järjettömän rääkkäyksen.

Vasilin eli Kustaa Lillbäckin lyhyt ja outo elämä kerrotaan historioitsija Kustaa H. J. Vilkunan  kirjassa Paholaisen sota. Tarina on kiinnostanut minua, koska sukujuureni ovat samalla jokirannalla, muutama sata metriä Hiivalasta alajuoksuun merelle päin. Olenko mahdollisesti Kustaan sukulainen muutenkin kuin kuulumalla samaan syntiseen sukukuntaan? Kun katson paholaisen renkiä, näenkö siinä omat kasvoni?

Vilkuna antaa väkivallalle selityksen. Sotilaat kiduttivat, koska he halusivat kansan paljastavan kätkönsä. Vilja, raha ja arvoesineet olivat miehittäjien palkkaa ajan tavan mukaan. Lillbäck oli muita julmempi, koska hän oli muita ahneempi ja halusi koota omaisuutta myös itselleen.  Ryöstämiseen ja verottamiseen kuului myös sukupuolinen väkivalta, jota Vilkuna käsittelee luvussaan ryssänmorsiamista. Naisten väkisinmakaaminen oli osa välitöntä sotasaalista ja voitonjuhlintaa. Tuskin murrosikään ehtineellä Kustaallakin oli jalkavaimo, oulunsalolainen Liisa Ervasti.

Onko ahneus onnistunut selitys järjettömälle julmuudelle? Ei ole. Ei jauhosäkin, kuparikattilan tai parin hopealusikan takia tarvitse paistaa ihmistä uunissa tai viillellä katosta roikkuvaa alastonta piikatyttöä ja polttaa palavalla olkilyhteellä tämän kaikki hiukset ja karvat ja ihon.

Kuinka paholainen toimi kotipitäjässään? Lillbäck tiesi iiläisten omaisuuksista, koska hän oli kulkenut isänsä, kruununnimismiehen, mukana veroarvioinneilla. Iin emäseurakunnan asukkaista Lillbäck kuitenkin kohtasi Vilkunan kirjassa vain kolme, joista yhden venäläiset tappoivat.

Seuraavana vuonna 1717 tapahtui jälleen yllättävä käänne. Vasili jättäytyi venäläisistä ja antautui Ruotsin armeijalle. Kenties kysymyksessä oli täydellinen virhearvio, mutta se kertoo jotain Vasilin äkkipikaisesta luonteesta ja keskenkasvuisuudesta. Vasilin asema oli perustunut mielivaltaiseen väkivaltaan ja tsaarin hävityskäskyyn. Kun se peruttiin, ja Pohjanmaallakin siirryttiin laamannien johtamaan kuvernementtihallintoon, putosi Vasilin asemalta pohja alta. Paha ei enää tarvinnut renkiään.

Lillbäck pakeni lokakuussa Vaasasta, johon hänen joukko-osastonsa oli sijoitettu siviilihallinnon vahvistukseksi. Hän varasti hevosen ja jonkin verran rahaa sekä hopealusikan. Iissä hän hakeutui papin luokse tarkoituksenaan saada vieraan kirkkokunnan kaste peruutetuksi. Muodollisen tutkinnan ja toimenpiteen sijasta pappi ja raivostunut henkiin jäänyt iiläisrahvas vaati Lillbäckin käräjille ja vastuuseen pahoista teoistaan.

Vuoden 1718 kesäkäräjillä Lillbäck joutui Ruotsin vallan alaisen oikeuden tuomittavaksi. Oulun ympäristön veriteoista henkiin jääneet todistivat häntä vastaan, eikä puolusteluja uskottu. Lillbäck yritti väittää toimineensa pakotettuna, mutta todistajat kertoivat muusta. Käräjien päätöksen jälkeen Lillbäck sai vanginkyydin Tukholmaan, jossa toimi pakolaisena Turun hovioikeus.

Lillbäck lähetti myös valituskirjeen edellään sinne. Ruotsissa oli tuhansittain suomalaisia pakolaisia ja paikan päällä saattoi kuulla pohjoispohjalaisia todistajia, vaikkakaan ei yhtään silminnäkijää. Niiltä osin asia palautettiin takaisin Pohjanmaalle, jossa syytetyn isä, nimismies Lillbäck velvoitettiin kulkemaan Limingan, Oulun ja Iin käräjillä kuulemassa todistajia poikaansa vastaan. 

Kun käräjäpöytäkirjat toimitettiin Tukholmaan, oli Lillbäckillä tuskin mitään argumentteja puolustaakseen itseään. Oikeusprosessi olikin tästedes poliittinen mittelö, jossa puoltavia näkökohtia esittänyt varapresidentti Lejonmarck jäi oppositioon. Hänen mukaansa sodan olosuhteissa tapahtuneita rikoksia ei voinut ylipäänsä ratkaista siviilituomioistuimessa. Lopullinen tuomio alistettiin kuninkaalle tapauksen erikoisluonteisuuden takia.

Kuninkaan neuvosto ja majesteetti itse eivät ottaneet huomioon Lejonmarckin eriävää mielipidettä, vaan päinvastoin kovensivat tuomiota. Ennen teloitusta häneltä leikattaisiin oikea käsi, jolla rikokset oli tehty. Huhtikuussa 1721 Kustaa Lillbäck tuomittiin ja teloitettiin. Häneltä ensin katkaistiin oikea käsi, sitten kaula. Lopuksi hänen ruumiinsa teilattiin. Se paloiteltiin ja jätettiin tukholmalaisyleisön nähtäväksi. Oikea käsi naulattiin pylvääseen ja laitettiin julkisesti näytteille. 

Kustaa Lillbäckiä ei voi ymmärtää vain aikakauden sotapolitiikan tyypillisenä tapauksena. Hän ei ollut vain kasakkakorpraalin tai tsaari Pietarin renki. Hän ei ollut ryssänrenki tai sotarenki, vaan paholaisen renki.  

Istun Oulussa kylpylän saunanlauteilla. Metrin päässä istuu venäläinen mies, jolla on tatuointeja. Ehkä ne kertovat jostain sotareissusta Tshetsheniassa. Välissämme istuu Vasilin haamu. Vasili eli Kustaa on päässyt helvetistä uudenvuoden lomalle. Hän kertoo, että jokainen on jonkun renki. Jumalan tai saatanan.  

Ihminen ei ole mikään hienohipiäinen humanisti, joka tekee vapaita valintoja tekojensa ja näkemystensä suhteen. Hän on ratsu, jolla ratsastaa Jumala tai saatana, Kristus tai perkele.

***

Iijoen historiallinen kuva: Väinö Halttu, Kirjastovirma. Muut kuvat blogistin.
Hiivalan rippikirja v. 1714, Kustaa seitsemäs ylhäältä.

Kustaa H. J. Vilkuna, Paholaisen sota, Teos 2006.
Pauli Kaisto, Iistä ollaan: suuresta Iistä lähettiin ; Mårth Korvolan jälkeläisiä 1500-luvulta alkaen, 1998.