Ironiaton ilo?

"Kaikki esiintyvät vapautuneesti. On pakko." Sarkastinen miete löytyy viime sunnuntain Helsingin Sanomista Hannu Pulkkisen "Vaikeista valinnoista" (C 14). Sopinee se uuden blogistinkin mielenilmaukseksi, jossa on hiven itseironiaakin. Kuka lukee blogia, jos se on umpivakava, tiukkapipoinen ja .... miten sen oikein suomeksi sanoisi: ei-vapautunut!

Ironia on mahtava huumorin laji. Irrotteleva, koska se irtoaa väitteen kirjaimellisesta merkityksestä ja kääntää sen päinvastaiseksi: "Olenpa minä tyhmä!" tarkoittaakin "Kylläpä minä olen viisas, vaikket sinä sitä ehkä tajuakaan!" Tajuttoman vaarallinen kielenkäytön ase. Kirjaimelliseen tulkintaan tottunut lukija tai kuulija ei käänteisyyttä havaitse ja joutuu naurunalaiseksi.Iva ja pilkka ovat paljon suorempia huumorin aseita, eikä niitä voi käyttää sivistyneesti kaikkialla kuten ironiaa. Itse asiassa ironia on kulttuurin jalointa metallia, jolla kulturelli ihminen on kiillottanut sädekehäänsä kautta aikojen. Se tarjonnut henkevän älykkyyden näytön.

Samalla päivälehden sivulla uutisoidaan, että "Ironian sukupolvi" uskoo nyt aitouteen. Ohessa oleva Jukka Pellisen kulttuurianalyysi ennustaa tulevaisuutta mielenkiintoisesti nykyhetken kulttuurimerkkien varassa. Perusajatus on amerikkalaista professoria Christy Wampolia mukaillen, että kaikkia ns. totuuksia kyseenalaistaneen, klisheitä klisheillä talloneen, ylevyyttä ja uskoa karnevalisoineen kulttuurin ja taiteen päivät ovat luetut. Postmoderni - käyttääkseni suosittua sanaa - kyynisyys ja ironisuus ovat tulleet tilaan, jossa ne ovat käärmemäisesti purreet itseään hännästä niin että ovat joutuneet lopulta tyhjille, hylkäämään nahkansa. Käytän tässä omaa tulkintaani ja kielikuvia.

Näinhän on; jos ironia kääntyy ironisoimaan ironiaa, mutkat suoristuvat. Ei jää jäljelle käänteisyyttä, ovelaa piiloiskua suoraa väitettä vastaan. Kun tunnettu elokuvantutkija analysoi Big Brotheria, hän esiintyy täysin "tosissaan" puhuessaan "TosiTV:n" todellisuudesta ja sen merkityksestä osanottajille: BB-talossa asuneille ja netin kautta myötäeläneille 24/7 -katsojille. Varmuuden vuoksi studiossa (livelähetyksessä) katsojapariskunta todistaa talolaisille, miten nämä ovat tulleet heidänkin makuuhuoneeseen kirosanoineen ja leikkisine (?) "jööteri"-viuhahduksineen. Kysymysmerkki on omani. Kyseenalaistan ainakin leikkisyyden. Olen ilmeisesti vielä liiaksi ironisen kulttuurin vanki. Kriittisen käärmeen on syötävä kielensäkin päästäkseen nahastaan.

Mutta tosissaan, ironiatta, mitä on ajateltavissa? Onko alkamassa uusi suorasukaisempi ja uskovampi kulttuurivaihe? Hellittäisikö tieteellisen objektiivisuuden vauhdittama kriittisen ironian ote myös uskonasioista puhuttaessa? Uskon kokijat eivät ole juuri ironisoineet uskomuksiaan. Sen ovat tehneet uskon maallistuneet hallitsijat, ne jotka "ovat tietäneet kaiken uskosta", ovat verotuksellaan rahoittaneet kirkollista instituutiota, koska kyynisesti laskelmoituna on hyvä pitää usko jonkin kontrolloidun instanssin alaisuudessa. Parempi vaihtoehto kuin päästää se valloilleen.

Pellinen viittaa Wampolia mukaillen siihen, että uskonpuhdistus  oli suoraa asiaa, valistus taas sen kriittinen (ironisoiva) käänteiskuva, romantiikka taas suoraa uskoa luonnollisuuteen, "Luontoon" ja "Jumalaan". Järjen jälkeen taas tunteeseen. Viime vuosisadan aikana ismit ovat kumonneet peräjälkeen toinen toisiaan. Ennen II maailmansotaa oli iloittelun ja kevytmielisyyden aika ironisen dekadenssin hengessä. Sodan jälkeen "suuren illusionin" ja "kadotetun sukupolven" edustaja Mika Waltari siirtyi vakavasti filosofoivaan, Raamatun Saarnaajan tekstejä mukailevaan elämäntilitykseensä historiallisessa "Sinuhessa". Sitä seurasivat sarjana kristiunskon historiaa ymmärtävästi tulkitsevat mittavat teokset.

Kun tällaisesta vakavuudesta ja olemassaolon eksistentiaalisesta ahdistuksesta päästiin, ollaankin jo kriittisen ironian aallossa, joka huipentui poptaiteessa ja postmodernistisessa ironiassa. Se on tämän hetken kulttuurikasvun loppuun ironisoitu maaperä. Tarttuuko uusi kasvu ja sen mukana uskonnollinenkin ilmaisu uuden käänteen realistisiin, mutkattomiin, mahdollisuuksiin?

Mitä ne olisivat? Sitä on kirkossa mietittävä niin kauan kuin sillä on sijaa kulttuurikeskustelussa. Tuskin tosikkomaisen julistuksen suuntaan kannattaa kuitenkaan panostaa. Kulttuurikausien dialektiikassa ei teesissä ja antiteesissä kieputa ympyrää, jos ajatellaan että ollaan uuden edessä. Luther pudotti keskiajan allegorisen "surrealismin" maan päälle. Hän ei ollut kuitenkaan tosikko uskonpuhdistaja, on syytä muistaa! Luther hallitsi ilon ja naurun teologian, uuden ajan renessannsihenkisen realismin - jota ruokottomimmillaan Rabelaisin ja Boccaccion kerronnalliset ilottelut kehittelevät (vrt. BB-talon nuorten räävi ilakointi).

Tavallaan ei ole mitään uutta auringon alla - ja kuitenkin on. Tämän ajan kristityllä ihmisellä on uskossaan historian havina keskiaikoineen, renessansseineen, valistuksineen, modernismeineen, postmodernismeineen, ironioineen. Hän on kuitenkin eri tilanteessa kuin aiemmat uskon sukupolvet ja kirkon jäsenet. Ei voi suinpäin palata vanhaan kaavaan, malleihin. On taas luotava uutta, omassa ajassa aidosti todentuntuista. Ja siinä voi pitää nauruakin muassaan. Ja päästää kristillisen (joulu)evankeliumin ILOINEN merkitys valloilleen. Ei ironiasta hellittäminen merkitse kuolemanvakavuutta enempää kirkon toiminnassa kuin sen uskovaisten elämässä. Toivottavasti. Sydämellisen hauskaa joulua!

 

 

 

 

 

 

10 kommenttia

  • Emilia Karhu sanoo:

    Vau. Äärimmäisen mielenkiintoista pohdintaa ja hyviä kysymyksiä!

    “Tarttuuko uusi kasvu ja sen mukana uskonnollinenkin ilmaisu uuden käänteen realistisiin, mutkattomiin, mahdollisuuksiin?”

    Minulla on hiukan sellainen tuntu, että uskovat, uskonnolliset ihmiset ovat vasta löytäneet ironisen suhtautumisen mahdollisuudet liittyen uskonkysymyksiin. (Ja siis oikeassa ironiassa ei ole kyse ivasta eikä pilkasta vaan pikemminkin siitä, että suhtautuu terveen humoristisella kriittisyydellä oman ymmärryksensä ja uskonsa rajoituksiin, joita meillä joka ihmisellä on paljon.) Arvelen siis, että siirtyminen uskon kentällä ironian ajasta mutkattomaan realismiin tapahtuu viiveellä, myöhemmin kuin muussa kulttuurissa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Heikki Leppä sanoo:

    ‘On taas luotava uutta, omassa ajassa aidosti todentuntuista.’ Siinäpä haastetta! Todentuntuista voi luoda vain se, joka elää itse aidosti. Ja kirkoon, jos mihin, on pesiytynyt kulissien pystyttämisen kulttuuri.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Kiitos kommenteista. Ilmeisesti on niin, että ollaan vaiheessa, jossa kirkolliset kulissit, niiden pystyttäminen ja pystyttäjät olisi ironisoitava – että syntyisi vapautunut ilo. Uskonpuhdistus riittää suorana puheena ajasta aikaan, mutta kirkonpuhdistus on aina ajankohtainen kysymys ja tarve. Ongelma lienee, että nykytilanteessa uskontojen kulttuurikilvassa kirkon edustajilla ei oikein ole varaa lähteä aitoon itseironiaan. Ollaan altavastaajan tunnelmissa (jouluvirsi kouluissa), eikä se naurata! Ymmärrän.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Jep. Kirkossa tulkitaan helposti niin, ettei ole varaa lähteä aitoon itseironiaan. Mutta onko asia oikeasti niin? Siis olisiko aito itseironia lopulta haitaksi vaiko suureksi hyödyksi?

    Mä uskon naiivisti siihen, että aitous on tärkeää, että aitoudella voitetaan lopulta eniten. Jos aito todellisuus näyttäytyy kirkossa välillä puhtaasti ironisena, niin miksi ihmeessä sitä ei saisi sanoa ääneen? Miksi ihmeessä pitää yrittää pitää yllä jotakin pönötystä, kaavoja, kulisseja, korrektiutta?

    Miten minusta tuntuu, että Jeesuksen alkuperäinen liike ei ollut mikään hierarkinen, muodollinen, pönöttävä, kaavoihin ja liturgioihin kangistunut juttu? Ja silti – siksi – se levisi, laajeni, oli äärimmäisen elinvoimainen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Matias Roto sanoo:

    Juutalaisessa ympäristössä kristinusko oli alussa erittäin liturginen ja erittäin selkeästi järjestäytynyt juutalaisen synagogaperinteen mukaisesti, mutta juuri siksi niin vapautunut vailla pingoittelua tai mitäs minä nyt keksisin -paineita. Sai olla tuossa helposti hahmoteltavassa kaavassa oma itsensä. Tämä vapautunut ilmapiiri tarttui ja vei eteenpäin.

    Nykyisessä tilanteessa missä jatkuvasti elämme vaihtuvassa ja alati uusiutuvassa tilanteessa tulee eteen se, miten voimme olla vapautuneita ja avoimin mielin alati uusien haasteiden edessä, niin että voimme ja uskallamme elää omana itsenämme toisten joukossa.

    Olen huomannut että riippumatta kanssaihmisten filosofisesta latauksesta heillä on halu kuunnella ja seurata mukana kun he tietävät asian esittäjän puhuvan sitä mitä hän myös sisimmässään ajattelee.

    Kiitos Päivi tekstistäsi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Nimetön sanoo:

    Itseironinen instituutio olisi hyvä juttu. Kriittinen, valpas ja suhteellisuudentajuinen. Eikä itseironisessa julistajassakaan ole pahaa, pikemmin hyvää: voi olla rehellistä nöyryyttä, joka naurahtaa pönäkälle ulkoiselle asemalleen sisäisen pienuuden tunnossa. Minusta nykykirkonmiehillä ja naisilla on resursseja huumoriin, mikä näkyy jo Kotimaa24 blogistiikassakin. Toinen kysymys on kuitenkin itse julistuksen ironisointi. Se on vaarallisen vaikeaa. Eikä Jeesuksen puheenvuoroja juuri kannata kyseenalaistaa ironialla. Tietysti voi ironisoida taas itsensä sanoman esiintuojana, muttei missään nimessä vastaaottajaa – vaikka tekisikin mieli joskus kiusoitella pönöttävää kuulijaa!

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Kyllä minä itseironian tunnen ja hallitsen ja käytän sitä paljon, mutta mielestäni varsinainen ironia on huumorin alalaji, joka antaa meille – ainakin omasta mielestämme – oikeuden olla julmia ilman rangaistuksen pelkoa. On helppo sanoa siihen päälle, että vitsi,vitsi. Tosiasiassa ironia on monasti katkeraa ja ironinen huomautus on peitelty hyökkäys tai solvaus. :p

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari Virtanen sanoo:

    Waltari oli filosofinen ja syvällinen, mutta eivät hänen historialliset romaaninsa olleet ironiaa vailla. Tarkkaan ottaen Waltarin nuoruuden vakavista teoksista ei juuri löydy minkäänlaista huumoria, itse asiassa monet niistä, Suuri Illusioni esimerkiksi, ovat totisen vakavia ja välillä tylsiä. Huumoria hän kyllä viljeli kevyemmissä kirjoituksissaan. Vasta sodan jälkeen kirjoittamassaan romaaneissaan hän yhdisti välillä aika mustankin ironian vakavaan pohjavirtaan. Poikkeuksena ehkä Johannes Angelos, jonka kohtalokkuudesta ei kovin paljon huumoria löydy.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Hannu, siitähän on kyse: ironia on mennyt niin pitkälle, että se syö itsensä kulttuurissamme, joka haluaa “tosi-TV:tä”, live-ohjelmia, nettisimultaanista osallistumista yhteen sun toiseen asiaan! Halutaan muuta. Kysyn vain, olisiko ironiattomalla iloittelulla ja ilolla sijaa kirkossa, kun sen perusjulistus on iloinen, ilosanoma (hyvä sanoma)! Ja tällä en tarkoita nauruherätystä ym. erikoisia tempaamuksia.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Ei toki ollut ironiaton. Waltari oli läpikotaisen itseironinen henkilö. Haastattelin häntä aikoinaan useamman täyden päivän Ritva Haavikon Kirjailijan muistelmiin. Ja nuoruushommasta olen samaa mieltä: meille tylsää, Waltarille suorastaan uhkarohkean “kulttuurikriittistä”, dekadenttia. Waltari oli vähän liian tosikko ollakseen nuorena aito kulttuurikriitikko aikansa hengessä. Hänen “Suuri illusioninsa” oli hänelle ohjelmanjulistus, jota emme enää pysty siten ymmärtämään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Päivi Huuhtanen-Somero
    Päivi Huuhtanen-Somero

    Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.