Oman seurakunnan identiteetti

 

-         No nyt ne ovat vieneet meiltä seurakunnankin!

-         Eivätkä ole.

Jos onkin käynyt niin, että kuntaliitoksen tai muun syyn takia sen oman kotiseurakunnan nimi on hävinnyt kartalta, niin ei se seurakunta ole mihinkään hävinnyt. Lähitoiminta on aina ollut kirkon vahvuus, ja niin on nytkin, vaikka hallinto- ja talousyksiköitä suurennetaan.

Useimmiten sen vanhan seurakunnan nimikin on jätetty elämään. Vaikkapa ”Nilsiän alueseurakunta.”

Toiminnan kannalta se pienempi, ihmisläheisemmäksi koettu ja ehkä vuosien mittaan tutuksi tullut on parempi kuin etäiseksi koettu. Eikä se entinen yhteisö ole hävinnyt mihinkään. Ei esim. vehmersalmelainen identiteetti katoa, vaikka kuulutaankin nyt Järvi-Kuopion seurakuntaan.

Isossakin yksikössä voidaan töitä jakaa niin, että pääsääntöisesti ne entiset tutut ihmiset ovat palveluksessa. Välillä sitten saadaan rikastua uusiin tutustumalla.

Identiteetin rakentuminen on monisäikeinen asia, jossa vaikuttavat esim. perinteet ja julkisuuskuva. Mutta kaikkein eniten vaikuttaa se, miten itse asennoidutaan ja suhtaudutaan.

On upeaa, jos oma seurakunta on niin tärkeä, että sen identiteetistä kannetaan huolta.

Vielä upeampaa on, jos emme vain voihki ääneen ja esitä, että joku jossakin tekisi jotakin, vaan olisimme itse se joku, joka tekee. Vaikka puhumalla hyvää. Tai tekemällä.

Yhdessä tekemisen henki ja myönteisyys ovat kantavia voimia.

Se suurin kantajakin taitaa sitä katsoa myhäillen.

 

 

 

 

 

5 kommenttia

  • Raimo Turunen sanoo:

    Juu, noinhan se menee. Identiteettipuhetta on pidetty yllä muuttumattomuuden ja pysähtyneisyyden puolustuksena, vaikka oikeasti identiteetti on kehittyvä, muuttuvainen, joustava, monikerroksinen ja moni-ilmeinen. Tämä ei vähennä sitä tosiasiaa, että ne, jotka surevat oman seurakuntansa (hallinnollisen) itsenäisyyden katoamista, surevat aidosti ja tosissaan ja sellaisena suru on kohdattava.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Myönteistä näkökulmaa pitää toki ylläpitää ja vahvistaa. Identiteettiin tarvittava identifioituminen on kuitenkin aika vaikeaa, jos ei oikeasti ole, mihin se kiinnittyisi. Seurakuntalaisen pitäisi saada identifioida itsensä johonkin reaaliseen ja konkreettiseen, mitä alueseurakunnat ja uusmuotoiset kappelit eivät ole. Alueseurakunnalla tai kappeliseurakunnalla ei ole jäseniä, vaan se on pelkkä nimilappu toiminnalle. Seurakunnalla ei ole velvollisuutta tilastoida kappelinsa toimintaa eikä esimerkiksi kirkostaeroamista voi enää seurata. Kappelia ei määritä jäsenistö, vaan maa-alue. Kappeliseurakunnan jäsenet, joita ei siis ole, eivät valitse kappalaista eivätkä päätä toiminnastaan. Seurakunnassa he olivat subjekteja, kappelissa heistä on tullut objekteja.

    Minusta on hyvin erikoista, että on olemassa ”seurakuntia” joita määrittelevät funktio ja maantiede, eivät elävät ihmiset.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juha Heinilä sanoo:

    Isoissa kaupungeissa kuten Vantaalla on monta seurakuntaa. Pieni osoitteenmuutos kaupungin sisällä merkitsee monesti myös seurakunnan vaihtamista. Miksei jokainen voisi itse päättää haluaako vaihtaa seurakuntaa vai ei?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juha Kajander sanoo:

    Olen samaa mieltä Teemun kanssa. On outoa, että kirkollisen aluehallinnon yksiköitä kutsutaan seurakunniksi. Parempi nimitys voisi olla esimerkiksi ”kirkkopiiri”.

    Kaimalle toteaisin, ettei ”seurakunnan” vaihdon tarvitse merkitä seurakunnan vaihtoa. Seurakuntaraja määrää vain, missä voi asettua ehdokkaksi kirkollisissa vaaleissa. Tuskin mitään muuta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Raimo Turunen sanoo:

    Teemu luettelee oikeita epäkohtia, yksi tarkennus on kuitenkin tarpeen. Kappeliseurakunta (kappelineuvosto) kyllä valitsee kappalaisensa tai virka voi olla myös seurakuntapastori, tämä on lakisääteinen seikka. Samoin siis kuin seurakunta- tai kirkkoneuvosto valitsee pappinsa.

    Väite, että kappelia ei määritä jäsenistö vaan maa-alue, on myös pulmallinen. Niin muuallakin maa-alue määrää, minkä seurakunnan jäsen olet. Omassa seurakunnassani, Kuopion Männistössä, sattui viime vuonna hupaisa tapaus. Kaupunki rakentaa uutta asuinaluetta entiselle joutomaalle Männistön ja Tuomiokirkkoseurakunnan rajalle. Jossakin vaiheessa seurakuntayhtymässä havahduttiin siihen, että seurakuntien raja kulkee yhden kerrostalon läpi kun se oli joskus jostakin syystä siihen kohtaa joutomaata satuttu piirtämään. Alkoi hallinnollinen prosessi, jossa alueen asukkailta ei kysytty mitään mutta lopputulos oli, että kirkkohallituksen päätöksellä he ovat Männistön seurakunnan jäseniä. Tuomiokirkkoo tosin on luontevammat yhteydet ja taitaa olla lähempänäkin kuin Pyhän Johanneksen kirkko, mutta perusteet ovat olleet jotakin ihan muuta, mitä lie.

    Mistähän tämän alueen asuakkaiden seurakunnallinen identiteetti mahtaa rakentua? Juha Heinilä puhui edellä asiaa tällaisesta seurakuntayhtymien hallinnollisista kummallisuuksista, joita tulevaksi kaavaillussa mallissa on tulossa lisää.

    Identiteetin näkökulmasta tarvitaan entisten asemien puolustelun sijaan paljon enemmän pohdintaa liikkuvien ja monipaikkaisten kirkon jäsenten identiteetistä. Kyllä kansalaiset ovat ihan tosissaan puhuessaan kirkosta eikä seurakunnasta eroamisesta, kuten kirkollisessa semantiikassa asiaa on haluttu viisastella.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Marja-Sisko Aalto

    Pappi, rovasti, kirjailija, entinen kirkkoherra Imatralla ja sitten tuomiokapitulin notaari Kuopiossa, nyt eläkemuorina. Ihmisen ja uskon puolesta. Sattuneesta syystä sydämellä monet asiat, vaikkapa eri tavoin siipeensä saaneet ihmiset. Vapauteen Kristus vapautti meidät!

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit