Olenko minä kristitty. Mistä minä voin tietää?

Pari nuorta miestä tuli maahamme Afrikasta lentäen. Kaupungilla sitten jättivät huolettomasti tavarat vartioimatta. Tietysti ne vietiin. Nuorukaiset oli ihan ihmeissään. Hehän olivat tulleet kristittyyn maahan. Joten uskoivat meidän olevan rehtiä kansaa.

Tuosta tapahtumasta on jo kymmeniä vuosia, mutta yhä olemme maailman silmissä kristitty kansa. Kirkon jäseniä, kun yhä kutsutaan kristityiksi. Nimitys ei kuitenkaan lainkaan kerro siitä uskommeko Jeesuksen neitseelliseen syntymään, ristinkuolemaan ja sovitukseen, sekä ylösnousemukseen ja Hänen tulevaan paluuseensa. Sitä on hankala todentaa mihin ja miten uskomme. Usko näkyy kuitenkin joskus hiukan selkeämmin siinä, kuinka usko vaikuttaa elämässä.

Yksi selkeä merkki on voimakas tarve pitää omaatuntoaan puhtaana. Usko Jeesuksen sovitustyöhön kun on sen kerran puhdistanut, niin uskova varoo tarkasti sen puhtautta jatkossa. On jopa joskus liiankin arka siinä.
Uskovalle on myös tärkeää uskon jatkuva hoito. Usko ja elämä kasvaa hänessä yhdessä. Rukous ja Raamatun tutkistelu on hänelle tärkeää. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin halu päästä jollekin kertomaan siitä aarteesta minkä on Jeesuksen sisäisen tuntemisen kautta löytänyt.

Olisikohan ”kristitty” nimitys jo aikansa elänyt. Sehän antaa aivan väärän kuvan koko asiasta ja varsinkin sellaiseksi tunnustautuvasta henkilöstä. Eihän sillä perusteella voi lainkaan tietää onko kyse oikeasti uskovasta vaiko vain nimellisesti tuon nimityksen omaavasta henkilöstä.

  1. Semmoinenkin tosiasia on että jotkut eivät ole kristittyjä. tekeytyvät kuitenkin sellaisiksi. Puhutaan vaaroista valheveljien keskellä olemisesta. Joten on joissain tilanteissa hyvinkin tärkeää osata erottaa oikea, väärästä. Muutoin voi itse olla suuressa vaarassa.

    On kehotettu myös varomaan tietynlaista opetusta, jossa ulkonaisesti ollaan hyviä kristittyjä, mutta kielletään ”sen voima”. Sellaisesta pitää jokaisen uskovan pysyä erossa.

    Jos jotkut erottuvat muista sillä, etteivät ole kristittyjä ja jotkut taas ovat sitä, niin täytyyhän heillä olla jotain eroavaisuuksia.

Kirjoittaja

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.