Tänään, kynttilänpäivänä, tulee kuluneeksi tasan 20 vuotta siitä, kun Mukulamessun ensimmäiset sävelet kajahtivat ilmoille Hakunilan kirkossa Vantaalla. Vuotta aikaisemmin seurakunnan toiminnanohjaaja Liisa Pietilä oli kutsunut koolle ryhmän pohtimaan, mitä Vantaalla voisi tehdä lapsiperheiden hyväksi. Olimme juuri muuttaneet Australiasta Vantaalle, taloyhtiöön, jossa asui sata lasta. Ensin tehtiin laulu "On kaupunkimme Vantaa, se meille kodin antaa.. Jeesus, siunaa meitä, me pyydämme niin, anna enkeleitä myös tähän kaupunkiin." Laulu käytiin esittämässä Vantaan silloiselle kaupunginjohtajalle Pirjo Ala-Kapeelle, joka otti enkeli-ilmapalloin varustautuneen päiväkerholaiskulkueen iloisesti vastaan. Sitten syntyi messu. Tavoitteena oli luoda jumalanpalvelus, jossa sellaisetkin lapsiperheet, jotka eivät olleet tottuneet käymään kirkossa, voisivat tuntea olonsa kotoisaksi ja tervetulleeksi. Toiveena oli myös kehittää jumalanpalvelus, joka kunnioittaisi lapsen tapaa ottaa vastaan vaikutteita eri aisteilla. Nimi syntyi vantaalaisen lähiön pihalla: Mukulamessu. Sana piti sisällään kasvun potentiaalia. Se oli riittävän arkinen, mutta kuitenkin lämmin. Valmistelutyö oli perusteellinen. Messun  ohjausryhmä, johon kuuluivat myös kasvatussihteeri Leila Valtonen ja musiikkisihteeri Helena Värri, kutsui kuultavaksi asiantuntijoita kirkon lapsityön eri aloilta. Muun muassa rovasti Pertti Luumi kävi kertomassa meille näkemyksiään.

Lapset vaelluksella

Todellisia asiantuntijoita olivat kuitenkin lapset. Heillä oli yksi toive ylitse muiden: jospa kirkossa ei tarvitsisi koko ajan istua aloillaan. Näin kehittyi rukousvaellus, jonka aikana lapset lähtivät vanhempien kanssa yhdessä liikkeelle, hiljentymään rukousalttareiden äärelle, piipahtamaan rukousmajoissa, kirjoittamaan ja piirtämään omia rukouksia tai käymään alttarilla siunattavina. Rukousmajoilla oli majanvartijat, jotka olivat lapsia. Messussa oli myös kaksi juontajaa, toinen lapsi, toinen aikuinen. Lapsi toimi myös Raamatun lukijana. Jokaista messua varten teimme Petri Laaksosen ja Jukka Salmisen kanssa uusia mukulalauluja, joita laulettiin virsien ohella. 

Valkoinen laivue

Mukula-aate tempasi mukaansa. Ilmassa oli iloa ja innostusta, ja perheitä lähti mukaan messujen valmisteluun. Heidän tehtäväkseen annettiin rukousalttareiden ja majojen rakentaminen. Lauluista julkaistiin äänite ja laulukirja. Samalla kun messu kotiutui Hakunilaan, Vivamossa Lohjalla ryhdyttiin järjestämään perhepäiviä, jotka alkoivat Mukulamessulla. Lähdimme puolisoni Pekka-papin kanssa ja välillä koko perheen voimin viemään messua seurakuntiin eri puolille Suomea. Lastenohjaajien ammattitaito osoittautui suureksi avuksi. Kirkkotilan rakentamisessa nähtiin paljon vaivaa. Kaikilla lapsilla ei ole luontoa lähellä, joten luonto tuotiin kirkon sisälle: syksyn omenoita, joita sai käydä maistelemassa vaelluksen aikana, puiden oksia, kukkia, lehtiä. Myös oikea lammas piipahti saarnaamassa Hyvän paimenen sunnuntaina. Aivan uudeksi työtoverijoukoksi muodostuivat ihmiset, joilla oli käden taitoja. Kerran sain kirjeen helsinkiläisäidiltä. Hän kertoi pojastaan, jolla oli erikoinen harrastus, paperiveneiden taitteleminen: Olisiko teillä niille käyttöä? Pian postissa saapui kookas mutta kevyt lähetys, joka piti sisällään kymmeniä erikokoisia valkoisia paperiveneitä.  Kun Mukulamessua vietettiin seuraavan kerran Meilahden kirkolla, aiheena oli Jeesus tyynnyttää myrskyn. Olin saanut halvalla 300 metriä vedensinistä kangasta. Se riitti vuoraamaan koko Meilahden kirkkosalin ja kangasta jäi vielä ylikin pöydille levitettäväksi. Pojan valkoiset paperiveneet keinuivat upeasti tuulenvireessä sinisillä aalloilla.

Mukula Mass

Messua alettiin kysellä myös maamme rajojen ulkopuolelle. Lähdimme viemään sitä ensin Norjaan, sitten Yhdysvaltoihin, jossa koulutimme Luther-seminaarissa St. Paulissa kirkon tulevia työntekijöitä käyttämään Mukulamessua työssään: Welcome to the Mukula Mass!
Messua on vietetty myös Saksassa, Ruotsissa, Ranskassa ja Australiassa. Yhdysvaltojen tullissa jouduimme antamaan perusteellisen selvityksen siitä, miksi kuljetimme mukanamme kymmeniä metrejä erivärisiä kankaita. Oli ilo nähdä, miten perheet eri puolilla maailmaa rakensivat rukousmajoja: Norjassa maahanmuuttajien rukousmajassa tuoksui voimakkaasti maustettu afrikkalainen vihannespata. Suomalaiset isät ja pojat rakensivat kirkkoon oksista ja lehdistä tehdyn ”lasten ja oravien rukousmajan.” Utsjoella Mukulamessuun oli tuotu saamelaisvauvan kehto, komsio. Amerikkalaisessa rukousmajassa lapset saivat kutoa rukousta kangaspuilla. Ja Vantaalla, lentokentän läheisyydessä, kokoonnuttiin rukoilemaan kirkon sivuhuoneeseen kannetun laskuvarjon alle.
 
Pyhä Lapsi

Tänään juhlamessua vietetään Vantaalla, kauniissa Pyhän Annan lastenkirkossa, joka sekin on noussut mukula-aatteen hedelmöittämään maaperään. Vivamossa messun 20-vuotisjuhlaa vietetään vappuna. Samana päivänä avautuu myös uusi Lastenkylä, joka levittäytyy laajalle Lohjanjärven vehmaisiin rantamaisemiin. Lastenkylässä on lasten yhteinen Mummola, jossa vapaaehtoiset mummot ovat paikalla kohtaamassa lapsia. Lampaiden ja aasien reunustamalla luontopolulla tutustutaan luonnon ihmeisiin eläinoppaiden johdolla. Lapset pääsevät liitämään Liito-oravan köysiradalla. Muistolaaksossa käydään läpi surun ja luopumisen kokemuksia. Nukketeatterissa eläydytään tarinoiden maailmaan. Toiveena on, että ensi kesänä kylän keskelle nousee Pyhän Lapsen kirkko. Nimi viittaa Jeesus-lapseen, josta enkeli kertoi Marialle: Siksi myös lapsi, joka syntyy, on oleva pyhä. Se viittaa myös kynttilänpäivän Jeesus-vauvaan, jossa vanha Simeon tunnisti Jumalan lähettämän Messiaan. Ja se viittaa kaikissa lapsissa olevaan pyhyyteen,  joka kutsuu aikuisiakin lastenkaltaisuuteen.
   
Kaikkein koskettavinta näiden kahden vuosikymmenen aikana on ollut siunaus. Se miten erilaiset vanhemmat eri puolilla maailmaa tuovat lapsensa siunattaviksi kirkon alttarille. Me emme tiedä, mitä siunaus tarkoittaa, ja miten se toteutuu. Mutta me vanhemmat jaamme yhteisen kokemuksen: Meidän kätemme eivät riitä auttamaan. Meidän voimamme eivät riitä suojelemaan. Meidän viisautemme ei riitä ymmärtämään, mikä on parasta lapselle. Rakkaus, jota lasta kohtaan tunnemme, kutsuu meitä jättämään hänet Jumalan käsiin. Ne kannattelevat häntä silloinkin, kun meidän otteemme herpoaa.